Ainon jouluruno

Tänään,
reinot jalassa
koiranpentu sylissä,
Waltari-elämäkerta polvea vasten nojalla (800-sivuinen)
riippumatossa,
kylläisenä,
onnesta hyristen,
konvehteja napsien,

keksin exlibriksen,

olennaisen,

tulee kiire toteuttaa!

Teiniyden loppu?

Ei nyt sentään.

Valvottiin kuuteen ja puhuttin/huudettiin SUURISTA asioista. Juotiin rommia (ja vaalenpunaisia juomia espressokupista) ja nautittiin vastuuttomasta käytöksestä. Ja täytin muuten 20.

Oli aivan ihanaa, enkä ole yhtään sen aikuisempi ja se on okei. Olen vieläkin Ainon päänpudistelusta huolimatta romantikko, ja meinaan vieläkin aina itkeä saadessani lahjoja. Huomasin että Pauliina on hurmaava ja Saara mahtava ja Aino on adjektiivi, jolla kuvataan niitä, jotka on hyvien puolella. Vedoksia ei sitten humalassa tullut, mutta mitä pienistä.

Nyt WeeGeelle, josko jaksaisi vielä tehdä tästä päivästä jotain.

T:Eevi 20v.

Haarakonttori uutisoi: antiikkiprässin neitsytvedos!

Ateljeen omistaja, Roser, osti joskus kauan sitten Etelä-Ranskasta kirpputorilta vanhan metalliprässin. Se soveltuu erinomaisesti puupiirrosten vedostamiseen. Nurkassa lojunutta prässiä ei kuitenkaan ollut käytetty ateljeella vielä koskaan, ennen kuin tänään! Veivasin omin käsin antiikkiprässin (uuden elämän) neitsytvedoksen leikkiessäni joulupukinpajaa.

Miettikää, mitä hienouksia joku ranskalainen graafikkoveli/sisar on tuolla joskus kauan sitten vedostanut! Muuten, jos joku ei vielä tiennyt, puupiirrostekniikasta voi käyttää myös hienoa sanaa xilografia.

Voihan siskot!

Älkää kokeilko tätä kotona, paitsi jos asutte meillä.

En ole varma, miten suuret julistukset etiketin mukaan tulee suorittaa, joten saisinko kiitos hieman rummunpäristyksiä ja sitten hypätä suoraan asiaan: niitä on yhteensä 220. Tai 221, jos vierailijan neitsyysvedostus lasketaan.

Eilen kolme tyttöä ottivat makulatuurin, johon asianmukaisesti piirrettiin taulukko, sarakkeita ja kaikkea. Aina kun kuivatuspahvi nostettiin edellisen vedoskerroksen päälle, suoritettiin huippuvirallinen räknäys, jossa vedokset ynnättiin edelliseen tulokseen laatta-, vedostaja- ja käyttötarkoituskohtaisesti. Ex libristen kokonaismäärä kipusi pökerryttävään sataankolmeenkymmeneenyhteen, joista ne kolmekymmentä tosin ovat matkalla muualle kuin kirjastoon jahka joulu tulee. Joulukortteja tuli vedostettua 85. Valkkaripulloja tarvittiin 2. Rommiakin kului muutama juhlahuikka.


Kahden päivän maratonissamme minua ei eniten hämmennä lopputulos, vaikka onhan se ihan sekopäinen. Olen nimittäin liukuhihnavedostanut ennenkin ja usein juurikin tähän vuodenaikaan. Outoa on mielestäni tämä: missä vaiheessa vedostuksen lomassa ehdimme tehdä neljä täysin uutta laattaa? Entä koska mä tein meille ruokaa? Miksei siihen kulunut enemmän aikaa, kun istuttiin ruokapöydässä kehittämässä infernaalista kikatushysteriaa, silloin kun tuntui, ettei se lopu ikinä? Missä välissä me katsottiin se leffa, entä kävikö Eevi varmasti koulussa tänään? Voisin vaikka vannoa, että me jopa nukuttiinkin! Ja kuinka, koska, miten, ehdimme opettaa etsaus-akvatintan ja vedostuksen vierailijallemme, joka ei ollut koskaan niitä tehnyt, ja joka pääsi ensimmäisen vedoksen valmistuttua lähtemään kotiin hiukan ennen viittä aamulla?

Jos joku alkaa vihdoinkin ymmärtää, miten tämä kaikki on mahdollista, kertokaa toki. Menisin mielelläni jatkamaan vielä vedostusta, mutta mulla ei ole tarpeeksi kuivatustilaa.


Aplodeja odotellessa kolme graafikonplanttua niiaavat, kiittävät ja taputtelevat itseään selkään.

KAKSKYTNELJÄ!

Espoon empiristinen aikalaboratorio julkaisee vankan hypoteesinsa: tiistai-illat tulevat normaaleja iltoja aiemmin. Näin käy täysin riippumatta siitä, että aurinko laski Helsingissä tänään virallisesti kello 15.20. Päivän lyhyydellä (6h 21min!) ei ole väliä kun ei sitä valopalloa tänäänkään edes näkynyt. Väliä on enemmänkin sillä, että työpajarutiinimme eivät ole kovin tavoitteelliset, orjalliset tai lineaariset. Niihin kuuluu Helenen ääneenlukua (sivu 399!), ex libristen laskemista ja kirjastokelpojen kappaleiden määrän ynnäystä tukkimiehen kirjanpidolla oveen (43kpl!), onnistuneimman vedoksen aktiivista tuijottelua (siitä saa voimaa), prässin päällä lojuva avonainen hummus-purkki (T.i.s'a, eli Taiteilijan itsensä survoma!), sekä tietysti se viikko viikolta venyvä jakso ennen työpajan puolelle siirtymistä, kun istumme ruokapöydän ääressä, Aino kofeiinimarinoi aivojansa ja muistelemme, mitä kunkin mieleen on viikon varrelta jäänyt hesarin sivuilta. Kaikki nämä ilmiöt ovat olennainen osa enemmän tai vähemmän luovaa prosessiamme. Kuvaavaa on kai se, että tänään viedessäni papereita sisälle isompaan altaaseen vettymään onnistuin samalla tekaisemaan pikaiseltaan leipätaikinan ja tökkäämään sen uuniin, ilman että tytöt tajusivat kysyä, mitä olin käynyt puuhaamassa. Seesamileipä + hummus = totta!

Tänään hyppimistä ja halailua (Oikeesti! Minä!) aiheutti Pauliinan mahtava akvatinta uudessa ex libris -laatassa. Nti P: unohdin käskeä sut mun huoneeseen katsomaan tuoreeltaan sinne ripustettua vedostasi, sitä kuutamopuuta! Muista ens kerralla!

Ja sitten jossain vaiheessa ei yhtään huvita katsoa kelloa, miksi mulla on huomenna töitä, miksi on myöhä? Pauliinalle tulee kotoa viesti, jotta onko tyttö kolkattu matkalla kun ei kuulu. Eevin äiti soittaa ja laulaa (tietämättään kaiutinpuhelussa ja suureksi yleiseksi hilpeydeksi) tuoremakkarasta, jota tahtoisi jo ryhtyä tyttärelleen paistamaan. Tiistait päättyvät vimmaiseen reissugaidaamiseen, pikasiivouksiin, sohvalle unohtuneisiin penaaleihin ja vielä yhteen vedokseen ihan nopeesti kun tossa on just sopivasti tota väriäkin. Eevi ottaa aina ensimmäiset askeleensa ulos ovesta juosten, laukkua samalla olalle repien. Pauliina näyttää yleensä lopulta siltä, kuin aikoisi nukahtaa bussiin tai pyörän satulaan.

Silti ei millään malttaisi lopettaa.

ON RATKAISU. Ensi sunnuntaina, ehkä joskus iltapäivällä aiemman viikonlopun paheellisuudesta hiukan riippuen, aiomme perustaa vedosten yön. Vedostamme kunnes tipahdamme, ryömimme sitten nukkumaan. Ruokaa teemme toki myös, ja muuta prosessin kannalta välttämätöntä. Maanantaiaamuna E lähtee kouluun, ja tulee sen jälkeen sitten hakemaan P:n täältä kuvikseen. Ei tartte mennä kotiin, ei tartte koskaan mennä nukkumaan, ei oo pakko kasvaa aikuiseksi, saa tehdä mitä huvittaa! Tavoitteena noin sata vedosta (no enkä varmana liioittele!) ja täysi vuorokausi täysipainoista graafikonelämää! Sitä odotellessa mun pitää tehdä ainakin neljä uutta (tosin pientä) laattaa ja syövyttää yhtä lisää! Nukun sit joululomalla!

Ps: ens kuun jälkeen on helmikuu, kelatkaa.

Graafikon kuva-arvoitus

Mitä on tapahtunut?

Tarjoilija, kylpyammeessani on taidegrafiikkaa!

Tartten uuden paperialtaan, laakean, matalan, tukevan, neutraalinnäköisen. Mistä?

Mezzotinta - onko se sen arvoista?

Mezzotinta on ihan kummallinen tekniikka. Ensin nähdään ihan hirveä vaiva siihen, että työstetään laatan pinta kokonaan rosoiseksi. Sitten nähdään toisen kerran älyttömästi vaivaa, kun laattaa aletaan kiillottaa niistä kohdista, joihin halutaan valoa. Vedostaminen on tosi tarkkaa ja hidasta hommaa - laatta pitää putsata äärimmäisen varovaisesti, ettei sen pinta kulu. Hyviä vedoksia ei yleensä saakaan enempää kuin esimerkiksi carborundumissa. Kaikki tämä vaiva ja lopputuloksena pieni sarja! Kuka hullu siihen ryhtyy?

Opettajani Andrea ateljeella vaikuttaa kyllä melko täysipäiseltä tapaukselta ja hänen erikoisalaansa on juuri mezzotinta. Andrea osallistui juuri mezzotintakurssille Skotlannissa ja sanoi, että muita huurupäitä on kiva tavata, kun koko maailmassa on niin vähän porukkaa, joka tosissaan tekee tätä tekniikkaa. Ovat kuulemma "kiinnostavia tapauksia". Äärimmäisen kiehtovaa minun mielestäni, suorastaan salaseuran kaltainen yhteistö! Olen etuoikeutetusti päässyt kurkistamaan salaseuran toimintaan ja aion nyt kertoa teille kaiken, mitä olen oppinut! Käytännön koulutus tapahtunee ensi kesänä eräässä autotallissa...

1. Vaihe. Kuparilaatan työstäminen, "rocking".
Tähän tekniikkaan sopii parhaiten tavallista paksumpi kuparilaatta, esimerkiksi 1,5mm paksu läpimitaltaan. Tavallinen 1mm paksu laatta kuitenkin tarvittaessa kelpaa - itse käytin sellaista, kun tästä kaupungista oli _mahdotonta_ löytää paksumpaa (tai löytyi, mutta siitä verstaasta olisi pitänyt ostaa ainakin neliömetrin kokoinen levy, eivätkä ne suostuneet leikkaamaan kuparia...). Työväline on metallinen "rocker", hieman talttamainen väline, jossa on ohuessa terässä on hirveästi pieniä hampaita, kun katsoo läheltä. Tai mieluiten luupilla, siitä on tässä tekniikassa paljon hyötyä. Hampaiden pitäisi olla kaikkien ehjiä, että tulee hyvää jälkeä.

Laattaa työstetään kitkuttamalla työvälinettä hieman kaltevassa asennossa sivulta toiselle nopeasti heiluttaen. Kitkutukseen tarvitaan jonkin verran voimaa, että työväline etenee laatalla. Välineellä kitkutetaan laatan pinta kokonaan 1) horistontaalisuunnassa 2) vertikaalisuunnassa 3)diagonaalisesti jyrkässä kulmassa (kulmasta kulmaan) ja 4) diagonaalisesti, loivemmassa kulmassa. Kaikissa suunnissa sekä ylös, että alas. Kaikki suunnat monta kertaa. Ymmärrättekö? Siis ensin vaikka asetetaan laatta horisontaalisesti eteen, sitten lähdetään kitkuttamaan vaikka vasemmasta alakulmasta vasempaan yläkulmaan. Kun yksi kitkutusrivi on valmis, tehdään toinen viereen, mutta huom! hieman edellisen rivin päälle kunnes koko laatta on täynnä samansuuntaisia kitkutusrivejä. Sitten käännetään laatta ympäri 180 astetta niin, että se on taas horisontaaliasennossa. Kitkutetaan sama juttu uudestaan. Vaihtoehtoisesti, jos osaa, voi olla kääntämättä laattaa ja kitkuttaa sekä alhaalta ylös, että ylhäältä alas. Usein kuitenkin graafikolle vain toinen suunta on luontainen. Tämä on vähän niin kuin vasen- ja oikeakätisyys. Kun horisontaalisuunta on hoidettu, käännetään laatta vertikaaliasentoon ja sama juttu uusiksi. Kun kaikki suunnat on hoidettu, aloitetaan alusta. Mielellään muutama kerta koko setti, liikaa ei voi työstää.

On tärkeää saada hyvää, tiheää, tasaista kitkutusjälkeä heti alusta asti. Mokailut paistavat laatasta läpi helposti, vaikka päällä olisi kuinka monta kerrosta. Niin kuin Andrea sanoi, "älä tee töitä koskaan vihaisena, väsyneenä tai nälkäisenä". Mezzotintagraafikon on oltava onnellinen, hyvin nukkunut ja kylläinen. Tärkeitä huomioita kitkutusvaiheesta:

-Älä riko kitkuttimen (Termi suomennettu, tsädääm! On sille ehkä joku virallinenkin suomennos?) pikkuruisia hampaita kitkuttamalla sitä laatan reunan yli. Lopeta aina ennen kuin lähestytään reunaa. Reunoille jää siis työstämättömät raamit, mutta palataan siihen myöhemmin!
-Kitkutinta on heilutettava oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle melko isossa kaaressa, niin, että koko kitkuttimen terä jättää jäljen laatalle.
-Kitkutus on helpompaa, kun löytää nopean rytmin.
-Oma ongelmani oli se, että kitkutusjälki oli liian harvaa: terän jälkien välissä oli selkeä aukko. Ongelmaan auttoi yleensä se, että kitkutinta painoi enemmän, siis käytti enemmän voimaa.
-Kitkutusriveistä on vaikeaa saada suoria, etenkin diagonaalisuuntaan. Mikä auttaa: katso määränpäätä. Kitkutin löytää perille kuin itsestään suoraa reittiä. Olen huomannut saman toimivan esimerkiksi kun pyöräilee Barcelonan keskustassa ihmismassan keskellä.

No niin. Laatta on työstetty, kun pinnassa on niin tiheä verkosto terän jälkiä, että niitä ei enää erota. Pinta on tasaisen karhea, eikä siinä näy yhtään aukkoja. Lopuksi laatan reunat voidaan työstää tällaisella rullaimella! Se on oivallinen työkalu myös kuivaneulatöissä... Rullaimella ei toki tule samanlaista jälkeä kuin kitkuttimella, mutta eroa ei juuri huomaa pienellä alueella.

Huomio1: Laatasta on mahdollista rajata myös vain pieni alue, jonka työstää, jos ei halua mezzotintaa koko laatalle. Laatan päälle laitetaan riittävä kerros paperia, johon on leikattu halutun muotoinen aukko, ja työstetään alue paperin päältä.

Huomio2: Työn edistymistä ja laatua on jatkuvasti seurattava. Siksi työpöydällä on oltava oikeanlainen valaistus. Valo pitää "hajottaa" pehmeäksi esimerkiksi kuultopaperin avulla. Japanilaisen kuulemma käyttävät muovipussia, joka on täytetty vedellä?! No, joka tapauksessa työn jälki näkyy ihan erilailla oikeanlaisessa valossa. Myös luuppia kannattaa käyttää.

Yllä oleva kehikko, johon on tehty kuultopaperista ikkuna, on kuulemma Skotlannissa kurssilla olleen japanilaisen mezzomestarin kehittämä juttu! Nyt se leviää Suomeenkin, huraa!

2. Vaihe. Kuparilaatan kiillottaminen.
Kuparilaatan pintaan voidaan nyt varovaisesti luonnostella/siirtää haluttu kuva esimerkiksi lyijykynällä. Tässä vaiheessa kannattaa miettiä tarkkaan, kuinka monta eri tummuutta laatalle haluaa, ja mihin kohtaan mitäkin. Aivan kuten tekisitte akvatintaa! Täysin kiillottamattomasta pinnasta tulee vedostettaessa mielettömän hieno musta. Tummempi kuin akvatintalla ikinä. Valkoista tulee luonnollisesti, kun kiillottaa laatan pinnan kiiltävän sileäksi niin, ettei yhtään kitkutusjälkeä enää ole nähtävillä. Laatan kiillotuksessa on oltava systemaattinen ja kärsivällinen.

Laattaa kiillotetaan tämän työvälineen terällä, joita on yhteensä kolme. Väline on kuin pieni veitsi. Kiillottimen oikea asento on etsittävä itse. Kiillotinta painetaan hyvin vähän, mutta pientä kuparipölyä on irrottava. Kiillotus tehdään väärin, jos pölyä irtoaa kerralla paljon. Laatta työstetään ikään kuin kerros kerrokselta. Ensin yksi kerros rosoisuutta varoen pois, sitten toinen, sitten kolmas... Hienovaraisesti. Pientä nyhväystä. Liike on äärimmäisen pientä, yksi "veitsenveto" voi olla vain 5mm pitkä. Työstetty pinta on tasainen, siinä ei näy mitään suuria skraaduja. Myös tässä vaiheessa on tärkeää työstää niin, että veitsenvedot menevät lomittain.

Oikeanlainen valo, luuppi ja kuultopaperi ovat avainasemassa tässäkin vaiheessa. Kuultopaperia kannattaa ottaa laatan kokoinen arkki, jonka aina välillä asettaa laatan päälle ja katsoo jälkeä sen läpi. Se auttaa huomaamaan, jos jälki on epätasaista.

3. Vaihe. Vedostus.
Kun laatta on valmis, alkaa jännittävä vedostusvaihe. Laatta puhdistetaan varovaisesti pintaa hankaamatta tärpätillä ja sinolilla. Käytettävän painovärin on hyvä olla hieman tavallista löysempää. Mestarini levitti painovärin laatalle telalla ihan kuten vaikka puupiirrosta tehdessä. Kuulemma myös kartongin palalla voi levittää. Painoväri levitetään erittäin perusteellisesti, niin, että koko laatta on aivan painovärin peitossa, eikä kuparia näy enää lainkaan.
Painoväri voidaan puhdistaa ensin tarlataanilla, varoen, ei liikaa. Enin painoväri vain pois. Mestarini suositteli puhdistusta tehtäväksi esimerkiksi kevyillä pyyhkäisyliikkeillä (viuh, viuh). Avainsana on äärimmäinen hellävaraisuus. Tarlataanin jälkeen loppu painoväri poistetaan - paljaalla kädellä! Kämmenellä tehdään samanlaisia pyyhkäisyliikkeitä varoen ja aina välillä kämmen kuuluu pyyhkäistä essuun! Hahaa, rakastan tätä tekniikkaa!

Kun painoväriä ei enää näytä olevan ylimäärin (kuparilaatan pinta näyttää yllättävän tummalta vedostusvalmiina), pyyhitään varovasti laatan kantit ja vedostetaan prässillä. Arvatkaas, mitä mestari neuvoi tekemään, etteivät painoväristä mustat kädet sotkisi paperia? Hieromaan niihin liitujauhetta!

Kun laatta on hyvin työstetty, valmiissa vedoksessa kuuluisi olla kauniita, tasaisia sävypintoja, ellei epätasaisuus sitten ole tavoite. Alla olevassa kuvassa osa koevedostani. Lopputulos ei ollut ihanteellinen, mutta laitan kuitenkin osviitaksi tämän kuvan kun en ole vielä ehtinyt tehdä parempia vedoksia!

Huomio! Laatta puhdistetaan lopuksi varoen, ja kun sitä ei käytetä, se peitetään kauttaaltaan hyvin, ettei pinta hapettuisi.

Lopuksi: Hyvät oppilaat, onko kysyttävää? Kommentteja? Kukin päättäköön itse, onko se sen arvoista. Itse aion ensi viikolla vedostaa lisää ja haaveilen uuden työn aloittamisesta. Niinpä oma vastaukseni kuuluu: on on! Vaivalloisuus, harvinaisuus ja outous tekevät tekniikasta vain entistä kiehtovamman. Graafikon masokismia?

Tehtävänanto: tehtävänanto

Kuulkaas murut. Nyt on niin, että allekirjoittanut teenlitkijä leikkii torstaina taas opettajaa. Sijaistaminen on hauskinta! Seuraavalle ryhmälleni pääsen pitämään niiden ihka ensimmäisen grafiikan tunnin. Kuinka rattoisaa, pääsen kertomaan asioita, joista kertominen on mielestäni huippuhauskaa! Tyypit pääsevät ensimmäiseksi tekemään kuivaneulaa, ja saan antaa niille aiheen ihan itse! Hillittömästi paineita!

Hyviä ehdotuksia otetaankin vastaan! Harkitsen jonkun tekstin lukemista, mutta en ole vielä tehnyt päätöksiä. Myöskin saaristoinspiraatio elää minussa edelleen voimakkaana, mahdollisesti siitä voisi keksiä jotain.

Haluaisin antaa hyvän tehtävän, jonkun kivan mutta hyödyllisen. Lisämielikuvituspalvelu, saisinko muutaman ehdotuksen?

Lavonen, joulutorttu ja kolme mekkoa

Mekot oli pakko olla. Pauliinan jopa passitin vaihtamaan vaatteita ennen lähtöä, ja lopulta olimmekin sievä, yhteensopiva kolmikko. Hyppäsimme Alfaan ja ajoimme sateisen peltomaiseman halki Hämeenlinnaan, jossa kesällä missattu Kuutti Lavosen näyttely on pystyssä. Ainon korista paljastui tietysti omatekoisia joulutorttuja ja glögikorviketta, oli täydellista. Kuski sai nauttia äänenluennasta.

Näyttely oli hyvä, muut vieraat varmaan taas ihmettelivät meitä kun pompimme ja kiljahtelimme (Aino, nyt tässä paljastuu, minkälaisen muutoksen meidän seura on saanut sussa aikaan!). Taideähkyn jälkeen sitten ruokaähky, ja (koska en vaan malta) paljastan, että vielä kotiin saavuttuamme oli aihetta säntäilyyn ja hyppimiseen...

Ex-librikset etenevät ja kokoajan syntyy uusia ideoita, mulla seuraavaksi kehiin tavaanrannanmaalarin exlibris (en sorru kirjaimellisuuteen).
Nyt koululle maalaamaan! Pieni tekniikkauskottomuus tekee välillä hyvää.

Valmis sarja, hyppykeppi ja kirves

Näyttelyssä lupasin tehdä uuden pienen sarjan yhdestä kuvasta, joka oli siellä esillä. Olin niin täpinöissäni tilauksista, että vähän unohdin miksi siitä työstä synyi alunperinkin vain pieni sarja. Sitä oli pirun vaikea vedostaa.

Arvatkaa vain alkoiko vähän ahdistaa, kun töiden teko venyi ja venyi?Tai no, Aino ja Eevi saatoivat huomatakin, että alkoi. Lupauksesta on kaksi kuukautta! Heti näyttelyn jälkeen oli tietysti sellainen onnellinen mutta väsynyt grafiikkaähky, ettei voinut aloittaa mitään. Ja sitten syötiin omenapiirakkaa, tein sekalaisia kokeiluja mistä mikään ei oikeen onnistunut.. Ja viimein tiesin Miten se työ kuuluu tehdä, mutta oikea paperi loppui.

Kului taas pari kolme viikkoa ja tiistai-iltaa hämmentävän nopeasti.

Ja tänään mulla on valmis neljän työn sarja!! Täsmälleen neljä valmista, suoraa, signerattua kuvaa. Käyn ihan ylikierroksilla niinkuin aina hyvän autotallipäivän jälkeen. Olen niin tyytyväinen! Ja kaksi vedosta sai jo uuden hyvän kodin, yksi jää mulle, ja viimeinen toivottavasti päätyy myös yhteen hyvään kotiin. Ihanaa, koko juttu on finito, lopullisesti. Tuhosin laatat.



Suosittelen lämpimästi jokaiselle graafikolle tehtäväksi silloin tällöin. Tarvitset esimerkiksi hyppykepin ja kirveen. Tekee hyvää sielulle saattaa jotkut työt ihan kokonaan loppuun. Ähäkutti, kukaan ei enää saa siitä lisävedoksia!

Mullistava vaahtomuovi ja epäilyttävä hartsilaatikko

Kahdeksan kerran metalligrafiikkakurssi on nyt ohi. En sitten malttanut pidättäytyä vain viidessä kerrassa Roserin kanssa, vaan kävin lopulta täysimittaisen kurssin, ja otan sitten erikseen vielä kolme opetustuntia mezzotintapyhimykseltäni Andrealta. Kurssin saavutukset voisi tiivistää seuraavanlaiseen listaan: auttava espanjankielinen sanasto grafiikan tekemisestä, suunnaton tekemisen into, omien tarvikkeiden hankinta, keski-ikäisiä grafiikkatätikavereita, avec-kutsu Estampa Madrid -tapahtumaan ja paljon uusia hämmentäviä tapoja tehdä tutut asiat. Ajattelin nyt kertoa teille jotain näistä hämmentävistä täkäläisistä tavoista. Syventäviä opetussessioita sitten kasvotusten, tietenkin!

Ensinnäkin. Suuri ero on makulatuuripaperien ja trasselin täydellinen puuttuminen. Trasselin sijaan ateljeessa käytetään erilaisia hihanpätkiä ja muita lumppuja. Sukkiakin ehkä voisi. Ne kestävät aika pitkään. Makulatuuripaperi korvataan vedospaperien kuivausvaiheessa pyyhkeellä, joka kuulemma pestään noin viikon välein. Prässissä on pari silkkipaperia suojaamassa huopia, mutta niitä ei vaihdeta juuri koskaan. Kaikki ovat niin siistejä vedostajia, että sille ei ole tarvetta. Kaikki myös käyttävät vedostuksessa sellaista muovikalvoa, johon on piirretty laatan ja vedospaperin ääriviivat, jotta kohdistaminen ei olisi temppuilua. Kaikki nämä tavat voisin ottaa omakseni jatkossakin. Ainoa juttu on se, että voi olla kovan työn takana oppia siistiksi. Ai niin, siisteys syntyy siitä, että vedostusvaiheessa laattaan kosketaan aina puhelinluettelon sivuista revityillä paperinpaloilla (universaalia!), vaikka olisi hanskat kädessä. Laatta pyyhitään paperilla molemmilta puolilta puhtaaksi ja kantit pyyhitään lopuksi varoen kangaslumpulla.

Sen sijaan asia, mitä en vielä mukisematta hyväksy, on hartsilaatikko. Hartsilaatikko toimii siten, että laatikon sivussa on kampi, jota veivataan rajusti ennen käyttöä. Se pöllyttää laatikkoon sakean hartsisumun. Sitten avataan laatikon luukku ja sujautetaan sellaiselle ritilälle kuparilaatta. Luukku suljetaan ja annetaan hartsisumun laskeutua laatalle. Teoriassa nerokasta, mutta hartsilaatikko petti minut ensimmäisellä käyttökerralla, ryökäle! Akvatintasta tuli ihan huono. Pisin syövytysaika näyttikin ihan avosyövytykseltä. Seuraavan akvatintani teinkin sitten omin käsin pölläytellen. Hartsi on laitettu sellaiseen isoon purkkiin, jonka suu on peitetty huokoisella kankaalla. Purkista sitten töpsytellään hartsirakeita vähän niin kuin jotain talkkia. Se oli ihan ok, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin suomalaiset hartsinyytit. Akvatintasta tuli erinomainen (ks. ex libriksen laatta alempana).

Mullistavaa on myös carborundumin tekeminen. Jotenkin olin kuvitellut, että gesso-carborundum mössön levittäminen alumiinilaatalle olisi ainoa oikea tapa. Nyt silmäni ovat kuitenkin avautuneet ja näen kaikki tekniikan mahdollisuudet! Roser esitteli tekniikan siten, että carborundumin tekemiseen tarvitaan hiekkaa ja jotain sidosmateriaalia: esimerkiksi tavallinen lakka, sellainen millä suojataan puuta, käy hyvin. Jos lakka on kiiltävää, pelkästään sillä saa lopputulokseen ihan valkoista pintaa, jos laatta on karhea. Laatta voi kuulemma olla jotakuinkin mitä tahansa materiaalia. Kaikennäköisiä kovia pahveja tai sellaisia mmm... puristemateriaaleja (apua, en mä tiedä näitä termejä) käytimme. Luulen, että lakka pysyy laatassa paremmin kuin gesso, näin siis carborundumlaattojen ikää voitaisiin pidentää. Olen kuitenkin hieman epäileväinen sen suhteen, että sitooko lakka carborundumhiekkaa yhtä hyvin kuin gesso.

Vielä yhden jutun voisin mainita: kovapohja levitetään laatalle aivan vallankumouksellisella leveällä vaahtomuovisudilla. Niin käsittämättömän helppoa ja jälki on täydellinen!

Voitte varmaan kuvitella, että aluksi oli hieman vaikeaa keskustella tekniikoista ja kysyä neuvoa (tai tunnustaa tehneensä jotain väärin), kun en osannut mitään asiaankuuluvaa sanastoa. Nyt kuitenkin tiedän jo ainakin seuraavat (tosin olen saattanut ymmärtää jotain väärin, sanasto ei siis ole ihan täysin luotettava):

laatta = plancha

hartsi = resina

happo = acido

kovapohja/lakka = verniz

prässi = prensa

painoväri = tinta

vedostaa = estampar/imprimir (en ihan tiedä kumpi on parempi, tutkinta kesken)

akvatinta = aguatinta

viivasyövytys = aguafuerte

kuivaneula = punta seca

Ai juu, yllä yksi kurssilla tekemistäni töistä, jolla ei vielä ole nimeä. Sen piti olla sokeriakvatinta, mutta koska siitä tuli tosi heikko jälki, tein päälle akvatintan.

Seuraavaksi kerronkin teille sitten mezzotintatarinoita. Ensi keskiviikkona alkaa. Kaikki ovat varoitelleet minua kovin huolestuneen näköisinä, että se on sitten todella työlästä, älä tyttö hyvä masennu. Hieman pelottaa!

ps. Kävin eilen kokeilemassa ateljeen vieressä olevaa Smollbaria, missä on huhujen mukaan Barcelonan parhaat mojitot. Huhu saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Ainakin itse ylistin mojitoja saatuani baarimikolta kaksi ilmaista kalashnikovia. Ai niin, ja sieltä baarista ostetaan sitten lamppu tulevaan kotiin. Siellä on sikana värikkäitä retrolasilamppuja! Ja tietenkin mennään sinne sitten yhdessä, kun tulette.

Miss you, sugar

Sain tänään kirjeen, vaaleanpunaisen, joutsenkuvioisen.

Miksikö olen hereillä tähän jumalattomaan aikaan? Taas?

Tein juuri itselleni suuren kupin (tai pienen ämpärillisen, tulkintakysymys) kuumaa kaakaota. Ajattelin, että uni voisi odottaa, kunnes olen odottanut tuon kovapohjan kuivumista. Sitten voin liottaa siitä osan irti...

Sokeriakvatintaa tänä yönä. Ja vähän hyvin tyttömäistä skissailua. Makeeta elämää. Ex libriksiä vedostettuina neljä.

Onkohan tää joku hormonipiikki?

Vielä

Kiivettiin katolle, syystä mutta turhaan. Luettiin vielä vähän lisää. Luettiin Vielä yks, Vielä se seuraava ja Vielä uudestaan. Viimeiseksi mainittu lukumetodi kohdistui Autotallikollektiiville osoitettuun postikorttiin, joka oli täydellinen ja joka löysi paikkansa sen kirjan merkkinä, johon muita edellä mainittuja lukutapoja sovellettiin. Kutsun täten paikan päälle tuota korttia lukemaan Iiriksen, jota en ole aikoihin nähnyt. Aina kun en kuule neiti Iistä mitään, pelkään, että se tekee elämästään liian kiireistä. Tai ehkä tyttö on karannut merille ja on pian jo Espanjassa? Viimeisen viikon aikana olen haaveillut karkaamisesta.

Tyttöjen lähdettyä olen yleensä täynnä iltahybristä, uusien töiden nimiä nousee tahdilla, jossa kynä ei tahdo pysyä. On pakko lähteä rantaan seisomaan koiravanhuksen kanssa, odottaa, että tuuli tempoo turhan hälyn mukaansa ja vie sen Siperiaan. Matkalla takaisin on aina selvää, mikä kuva syntyy seuraavaksi, mihin on pakko tarttua heti. Ideat järjestäytyvät akuuttiuden mukaan itsestään, ja sitten tekee mieli keittää kahvia, vetää jalkaan villasukat ja kuunnella autotallin ovien takana seisoskelevaa hiljaista katua.

Piirsin juuri ex libriksen, enkä aio nukkua ennen kuin siitä on vedos, en pysty, on jojo vatsan paikalla, en voi istua, on pakko seistä tietokoneen vieressä ja vaihtaa painoa jalalta toiselle, apua. Keksin nimittäin erään pokkarin, johon se täytyy päästä liimaamaan...

Nulle dies sine linea, rakkaat. Vielä ehtii.

Elävä japanilainen vedostaja!

Kollektiivilaiset, oletteko käyneet Ateneumissa katsomassa japanilaisia puupiirroksia? Jos ette vielä ole, menettehän! Sisko vinkkasi, että näyttely on tosi hyvä, ja kaiken kukkuraksi elämyksen kruunaa elävä japanilainen vedostaja - itse teossa!

Noh, on täälläkin ihan hyvä näyttelytarjonta. Ei tarvitse rypeä kateudessa.

Myrkkyä!

Hälyytys ystävät! Kuulin juuri, että alumiinin syövyttäminen rautakloridilla synnyttää jotain supermyrkyllistä kaasua, mitä ei todellakaan saisi hengittää.

Heh. Miksi mieleeni tulee niin selkeä kuva kollektiivilaisten sievistä nenistä vain tuuman verran sihisevän offset-laatan yläpuolella?

Isoäiti soitti eilen aavituksen kiihtyneen ja selvästi sen kuuloisena, että nyt on tärkeää asiaa. Hän oli kertonut Ainon offset-töistä garfiikanopettajaystävälleen - sille, joka tiesi e.v.:n- joka oli sitten heti kysellyt, että tiedetäänköhän me varmasti mitä oikeen puuhataan. Alumiini ja happo siis reagoi jotenkin hyvin vaarallisesti (vaarallisemmin kuin graffikan aineet yleensä), ja monet graafikot ei kuulemma tiedä sitä ollenkaan. Joo. Tunsiko kukaan niitä kemistejä, jotka osasi kertoa tieteellisesti, mitä syövyttelyissä tapahtuu?

Ja Aino, offsetsyövytys-poikaa pitää varoittaa.

Barcelonalainen teehetki

Minulle paljastui tänään jotain tosi huisia: graafikot kautta maailman kokevat primitiivistä tarvetta juoda teetä ja syödä keksejä taiteillessaan. Mennessäni tänään ensimmäistä kertaa grafiikan kurssille lähiateljeeseen olin hyvin avoimella mielellä, sillä aavistelin, että täällä tehdään asiat eri tavalla kuin kuvataidekoulussa. Jotkut asiat kyllä, mutta: luonnostelun aloitettuamme opettaja hämmästyksekseni ilmoitti, että hän pistää teeveden kiehumaan ja hakee kaupasta keksejä! Ehdotin, että kaikki voisivat tuoda keksejä vuorollaan, ja se oli meistä kaikista hyvä idea. Teehetken ja keksien lisäksi ehdimme jo puhua myös mojitoista - opettaja Roserilla oli nimittäin ollut eilen niin hurja ilta, ettei hän muistanut miten oli päätynyt kotiin ("Amnesia total!").

Ymmärrätte varmaan, että koin olevani turvassa uudessa ateljeessa, kun sain mutustella keksejä, hörppiä teetä ja kuunnella, kun joku valittelee darraansa.

Lisäkseni kurssilla on keski-ikäinen mallorcalainen nainen Lili, joka ilmeisesti sisustaa työksensä ja tekee taidetta intohimoisesti, mutta on grafiikassa lähes kokematon sekä minua todennäköisesti muutaman vuoden vanhempi puolalainen tyttö Ania, joka tekee täällä väitöskirjaa fysiikasta ja on aikaisemmin harrastanut öljyvärimaalausta. Olen meistä kolmesta siis selvästi kokenein graafikko, ja aloinkin tänään tehdä etsausta (ex libristä!), kun muut harjoittelivat kuivaneulaa. Tunneilla käydään läpi tosi simppeleitä juttuja, mutta se ei haittaa: tekee hyvää kuulla kaikkien tarvikkeiden ja tekniikoiden nimet sekä oppia ateljeen etiketti. Odotan kuitenkin jo sitä, kun saan varata ateljeesta itsenäistä työskentelyaikaa.

Kurssi jatkuu intensiivisesti. Tapaamme ensi viikolla maanantaina, tiistaina ja lauantaina. Mezzotintaa luvassa ehkä jo sitä seuraavalla viikolla! Niille tunneille eivät kokemattomammat pääsekään, saan yksityisopetusta.

ps. Vaadin sitten kuvareportaasia syysmyrskyretkestä!

Uusi yritys

Lähdetään retkelle. Hämeenlinnaan. Siellä on nyt esillä se sama Kuutti Lavosen näyttely, mikä missattiin kesällä - ketkä lähtee mukaan? Tai tiedän, että Eevi ja Aino ainakin, entä Saga ja I?

Hämeenlinna on pieni paikka, mut katoin nyt kuitenkin jo valmiiksi missä se museo siellä on. Olen siis valmiina lähtemään! Sinne on helppo löytää, ja se on myös aseman lähellä jos ei mennä autolla. Päätetään joku sopiva viikonloppupäivä tästä läheltä? Ja se on auki yhestätoista viiteen.

Nyt ei ees oo vielä liian myöhäistä viettää samalla mekkoihinpukeutumispäivää!

P.S. Oon vähän lukenu kirjaa siitä näyttelystä ja Kuutti Lavosesta. Yhden Kuutin ensimmäisten ryhmänäyttelyiden nimi oli "Viisi nuorta graafikkoa". Huu, enteilevää! Tai ainakin vähintään yhtä enteilevää kuin se, että joku poika sattuu mainitsemaan vauvat..

Elonmerkkejä

Näyttelypökerryksen jälkeen tahmaisesti alkanutta autotalleilua heivattiin tänä iltana taas piirun verran likemmäs käytäntöä, kun neidit P ja E kävivät olemassa. Jo toisessa tiistaissa kuljetaan, perinne se on tämäkin viikonpäivä. Viime viikolla kukaan ei lopulta varsinaisesti tehnyt grafiikkaa (omenapiirakkaa painoimme toki naamoihimme), tänään Pauliina jo vedosti, ja Eevi availi inspiraatiokansiotaan lupaavasti. Itse istuin limsapullo sylissä sohvalla ja haukottelin, mutta toisaalta tein molempia näistä mielestäni erinomaisella auktoriteetilla, ja molemmat toivat ilmapiiriin olennaisia, tuttuja elementtejä, uskon.


Lisäksi tänään suihkittiin vesipullolla; suunniteltiin tulevia; maisteltiin sanoja, varsinkin uusia, tai ainakin yhtä, tänään keksittyä, joka on kylläkin ehkä salaisuus, koska toivon, että te muut luette sen vasta siitä kontekstista johon se on keksitty, että tiedän, onko sen vaikutus se, joka pitäisi ja luulen että on; mehusteltiin rumia esineitä, listattiin niistä pahimpia paperille ja ryvettiin huonon maun aiheuttamissa väristyksissä; katseltiin lamppuja ja aloitettiin entistä suurisuuntaisempi yhteinen lukuprojekti: siirryimme novelleista romaaniin. Tämä vannottaa yhteisiä istuskeluita jatkossakin, ja ensi kerralla talossa on ehkä hiivaa, jotta pullanhimoon saadaan apu. Meillä on nyt pikkuisen raotetussa luennassa Helene, jonka aloitus päättyi ensimmäiseltä sessioltaan sanoihin "Niin surulliset korvat."


Ohessa ennennäkemätöntä kuvamateriaalia elämäni yövedostusyöstä ja mysteeripaketista, jonka sisältö tässä paljastettakoon: siinä on viime sunnuntaina Nuuksion metsistä pieniin koreihin kerättyjä suppiksia kuivattuina tulevalle syysmyrskyretkelle evääksi. Otamme valmistautumisen hyvin vakavasti! Työkaveri kysyi, teenkö ikinä mitään normaalia. En mä tiedä, teenkö?

Bubbling under: Himo tehdä isoja töitä! Arviolta baarinseinänmentävänkokoisia!

Haarakonttoria etsimässä

No niin. Olen nyt täällä Barcelonassa, vaikka kaikkihan sen jo tietävät. Olen aloitellut uutta elämääni kokeillen, haistellen, katsellen, pelokkaasti, innostuneesti, väsyen ja aina välillä tuntien itseni hyvin toiveikkaaksi ja varmaksi siitä, että hyvä tästä tulee. Jotenkin luulen, että kaupunki ei kuitenkaan tunnu kodilta, ennen kuin saan sotata itseni painovärillä ja tuoda uuteen pikkuruiseen huoneeseeni uusia vedoksia. Siispä olen etsinyt kaupungista mahdollisuuksia ja välineitä tehdä taidetta.

Jo ennen Espanjaan tuloani löysin netistä grafiikan ateljeen, joka vaikutti täydelliseltä. Ensimmäisinä päivinäni täällä kävin monta kertaa ateljeella kurkkimassa, onko ateljeen omistaja ja taiteilija Roser Saler paikalla, ennen kuin tänään onnisti. Monet kerrat kohtasin suljetun, ateljeeksi tunnistamattoman tilan, jonka oven päällä luki "smoll bar". En ollut varma, onko ateljeeta edes olemassa. Yritin tähyillä, näkyykö ateljeen ympäristössä mitään merkkejä grafiikasta. Happoroiskeita, painoväriä, trasselisilppua. En nähnyt. Olin kuitenkin melko varma, että näin oven yläpuolella olevasta ikkunasta painoväripurkkeja - pysyin toiveikkaana.

Suuntasin taiteen etsinnän kuitenkin väliaikaisesti muualle: etsin kaupungista epätoivoisesti taidetarvikekauppaa, mistä saisin joitakin välineitä kotiin ensihätään. Ensimmäinen löytämäni kauppa oli Temperaan ja Tuubiin verrattuna miniatyyri, vaikka tavaraa oli luultavasti yhtä paljon. Liike oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka kaikki osasivat sanoa katalaaniksi, mitä tarvitsivat. Myyjät olivat kiireisiä ja tympeitä. Pakenin paikalta.

Eilen löysin toisen taidekaupan, mistä löysin linolevyä, mutta en muuta. Liikkeen myyjä kuitenkin osasi vihjata minulle, mistä saisi vaneria - madera contrachabada! Pitkän puikkelehtimisen ja yhden väärän osoitteen jälkeen löysin tallin, missä oli vihaisia vanhoja miehiä ja paljon puutavaraa. Yksi käppyrä murahdellen suostui lopulta leikkaamaan minulle minikokoisia vanerin paloja! Vaneri on kylläkin jotain kummallista, kevyttä puuta. Olin kuitenkin hyvin voitonriemuinen. Tuntui hieman enemmän siltä, että asun tässä kaupungissa, kun sain hankittua jotain niin erityistä ja tärkeää.

Tänään minua sitten kohtasi lopullinen onnenpotku: Tapasin taiteilija Roser Salesin ateljeella, joka sijaitsee noin 100 metrin päässä uudesta kodistani. Nainen oli todella mukava, ja kutsui minut huoneeseensa keskustelemaan mahdollisuuksistani osallistua ateljeen toimintaan. Sovimme, että aloitan kahdeksan kerran (8*3h) kurssilla, mistä luultavasti 5 kertaa teen etsausta, kuivaneulaa, akvatintaa ja sokeriakvatintaa Roserin opetuksessa, ja loput 3 kertaa mezzotintamestarin henkilökohtaisessa ohjauksessa! Kurssille tulee lisäkseni ainakin yksi toinen tyttö, mutta ymmärsin, että kyse on todella henkilökohtaisesta opetuksesta. Kurssi alkaa lokakuussa.

Kurssin jälkeen saan varata ateljeesta itsenäistä työskentelyaikaa tai jos haluan ja pystyn maksamaan vähän enemmän, oman vakituisen työpöydän ja avaimen, jolla pääsen sisään 24/7! Sisaret, nyt kuuluu hyppiä tasajalkaa ja kirmata talon ympäri, ehkä juoda vähän skumppaa - haarakonttori on löytynyt!

On hyvä, jännittynyt ja ylpeä olo. En malta odottaa ensimmäistä kertaa ateljeessa. Sitä ennen pitää hankkia syväpainopaperia ja ihan pakko luonnostella jotain, että jos menen lukkoon ateljeella, on jotain mistä aloittaa.

Poikkitaiteellisia tunnustuksia

Minun muusani (se kuvainnollinen) flirttailee taas rankasti vieraiden tekniikoiden kanssa (se horo). Saako silti kertoa? Ai niin: saa.

Koin kolmiuloitteisuuden haastavuuden työväenopiston keramiikkakurssilla. Siellä on mahtavia tyyppejä! Useat tunnustivat, että niiden lapset oli ilmoittanu ne sille kurssille, koska ne ei itse osanneet sitä internet-ilmoittautumista, ja sitten alettiin muistella jotain biisiä, joka ilmestyi joko 1966 tai -67. Meillä on kahvinkeittovuorot. Opettaja on pikkumyymäinen ja kannustava ja käyttää sanaa peloton puhuessaan hyvästä materiaalinkäytöstä. Se tuki kovasti ajatusta tehdä muotti omasta jalasta. E ja E, meidän tulevan kodin seinistä saattaa pilkottaa raajoja, onko se ongelma?

Kuulin myös, että Keravan taidemuseossa, joka muuten sijaitsee vanhassa kumitehtaassa (ha!), on parhaillaan näyttely, jossa on mukana sellainen työ, jota varten taiteilija otti kaveristansa muotin. Siis kokonaisesta ihmisestä. Vähänkö sairasta! Eevi, kukkakaalinvalaja, lähdetkö kanssani Kervoon? Lähtekää muutkin Suomessa hengaajat, mutta Eevi nyt ainakin tajuaa tän jutun. Minneköhän laitoin kuolinnaamiomuottini?

Kolmiulotteisuutta vielä haastavampaa oli akvarelli, mutta sen nyt tiesi. Aion tehdä jonkun etsauksen, jonka päälle sitten maalaan vesiväreillä, että saan tosi vaihtelevan sarjan. Syksyn projektilistalle lisättäköön siis etsintää: on löydettävä paperi, joka soveltuu sekä syväpainoon että maalaukseen.

Origamit ovat hyppineet silmille joka nurkan takaa, yllättävissä erillisissä yhteyksissä ja viereisistä pokeripöydistä, kuten eilen baarissa. Aloitin uuden tekstiviestiperinteen, runoja humalassa -teemalla. Ohessa aihe. Lisäksi pokeripöydässä keskusteltiin metalligrafiikasta, lähinnä kuparin työstämisestä. Mulla on nyt ilmeisesti kantabaarin entisen baarimikon kanssa projekti aiheesta tulossa, tosin vasta keväällä, kun sen kaveri on ehtinyt käydä jenkeistä täällä opettamassa tälle henkilölle jonkun itse kehitetyn metallinpinnoitustekniikan, joka kuulosti vallankumoukselliselta. Saatan joskus vielä saada käytetyistä levyistä kuviollista kuparimosaiikkia, haaveena olisi jonkinlainen sermi kyseisestä materiaalista.

Tulevaisuudessa kaikki ne fiksut ja kypsät aikuiset ihmiset työväenopistolla (Molempien ryhmien kuopus! Oon elementissäni!) saattaa alkaa ihmetellä, jos olen joka tunnilla krapulassa. Mutta kun keskiviikko on musavisapäivä! Yritin tänään muistaa, miksi baarimikko kaatoi kauhallisen jäitä mekkoni sisään, mutta luulen, ettei siihen ollut järkevää syytä.

Ens tiistaina autotallia. Päätetty! Huomenna lähden mökille leipomaan pannukakkua ja tekemään rosvopaistia. Ei ole huonoa tämä.

Läpileikkaus

Uutta epäpuolivirallista autotallipäivää meillä ei vielä ole, nyt kuvataidekoulun alettua, ja emännän kompastellessa kiireisiinsä, (jotka eivät oikeasti koostu elämän tärkeistä asioista, vaan kaikesta typerästä sälästä, kuten työvuoroista) vaikka tiistaita onkin ehdotettu. Tai siis on nyt kun olen sitä ehdottanut.

Tänään haluaisinkin vain sanoa, että tulen hyvälle tuulelle joka kerta, kun katson tämän blogin tunnistelistaa. Mielestäni siitä löytyvät sanat yhdessä kuvaavat meitä aika paljon. Sanaluettelon lukeminen käy myös mantrasta jos unohtaa, kuinka paljon hauskaa maailmassa on. Esimerkiksi tänään meinasin unohtaa, koska tänään oli huono päivä.

Kokeilkaa vaikka, ääneen:
akvatinta, ateljee, autotalli, avosyövytys, Barcelona, betonirumpu, carborundum, chine-collée, ehdottelu, elokuvat, ensimmäinen näyttely, epäonnistuneet kokeilut, ex libris, fiilistely, graafikko-ystävät, grafiikkapiiri, haaveilu, inspiraatio, isoäiti, Juul Kraijer, kesätyö, Konstkompaniet, kriisit, kuparilaatta, leivonta, linnut, listat, mojitot, naapurit, offset, onni, pehmeäpohja, porvarillisuus, puupiirros, ruhjeet, serigrafia, skissailu, spontaanius, säpinä, taide-ekskursio, taidenäyttely, taidetarvikkeet, teehetki, tekniikkakokeilut, vallankumouksellisuus, vedostus.

Käsi ylös jos tuli hyvä mieli!

Jatkaakseni aloitettua keskustelua

Mielestäni ei kiinnitetä ollenkaan. Kirjan kunnioitus yksilönä, rakastamisen arvoisena kappaleena ja elävänä esineenä on perustavanlaatuinen osa kenen tahansa ex libris -henkisen ihmisen maailmankuvaa, siis myöskin tärkeä lähtökohta tällaiselle tempaukselle. Vaikka kyseessä onkin tavallaan graffiti-kulttuurin uusi aluevaltaus, on tärkeää oppia tuon kylttyyrin virheistä. Kirjoihin ei siis mitään jälkeä, sanon minä, ei edes sinitarran rasvatahraa!

Mistä puheen ollen... Skissailin lempparilukunurkkaani siellä kirjatornin ylimmässä kerroksessa. Tiedän mitä teen. Teen itseäni ylpeäksi. Sitten tulin kotiin, laitoin puhelimeni laturiin kiinni, ja ne hirttämättömät apinat olivat lähettäneet tekstiviestillä ilmoituksen, että hihkuen odottamani kirjamaalauskurssi peruuntuu vähäisen osallistujamäärän takia. Luovuttuani ajatuksesta lähteä rähjäämään kaikille löydettävissä oleville espoolaisille eläkeläisille siitä, kuinka edesvastuutonta on olla ilmoittautumatta noin mahtavalle kurssille ja kulttuuriperintö jne, ryhdyin kiukuttelemaan kaikille tutuille tästä kirkuvasta vääryydestä, minkä seurauksena tutuntuttuja kirjansidonnan taitajia on onneksi putkahdellut esiin. Vituttaa silti.

Haluaisin vielä lisätä Elinan tempausjulistukseen, että vannoin 15-16-vuotiaana, että joskus vielä palautan ex librikset maailmankartalle, nuorison tietoisuuteen ja oikeaan maailmaan. Siis että muutkin kuin minä niistä tietäisivät ja intoilisivat. Mieluiten oikein tietäisivät, tänään nimittäin töissä yksi poika tiesi sen olevan vain hienompi tapa sanoa kirjanmerkki. Siinä tarvittiin offset-auktoriteettimme apua, ennen kuin uskoi. Luotan teihin, siihen, että ensi vuonna olen askeleen lähempänä tätä tavoitetta. Rock on!

Ps. Nyt se sit meni.

ex librikset

Haluan julistaa ex libris -tempauksen alkaneeksi! Olen siitä hyvin innoissani. Vaikka lähdenkin perustamaan välimeren haarakonttoria, kollektiivilla on syksyn pituinen yhteinen projekti, joka huipentuu joululomalla vallankumoukselliseen kirjastonvaltaukseen. Tuntuu vähemmän pahalta erota graafikkoystävistä, kun tekeillä on jotain yhteistä.

Tässä hieman ajatuksia tempauksesta - kommentoikaahan!

Ex librikset voisivat olla kaikenkokoisia ja niiden tekemisessä voitaisiin käyttää mitä tahansa tekniikkaa vapaasti. Se voisi olla vähän niin kuin laattojen jämäpalojen hyötykäyttöä tekniikkatestauksiin! Jotta laatoissa olisi jotain yhteistä, mielestäni olisi hauskaa jos niissä lukisi aina, kenen ex libris on kyseessä. Esimerkiksi "tähtitieteilijän ex libris" (näin Helsingissä ihan mielettömän miehen: valtava mustiin vaatteisiin verhottu möhömaha, pitkä harmaa kikkara parta ja aurinkolasit. Ihan varmana tähtitieteilijä.) tai "viherpeukalon ex libris". Valmiit ex librikset voitaisiin sitten sijoittaa Rikhardin kadun kirjastossa harkitusti oikenlaisten kirjojen etusivuille.

Jokainen saa kai itse päättää vedosmäärän? Aino sanoi, että ex libriksiin ei tule vedosmerkintöjä, niistä ei siis tällä kertaa tarvitse ahdistua. Voidaanhan me sitten joululomalla tarvittaessa vielä vedostaa ex libriksiä lisää valmiista laatoista. Mielestäni voitaisiin kuitenkin tähdätä siihen, että laatat on tehty.

Miten ex librikset kiinnitetään kirjojen etusivuille?

Pehmeä materiaali

Kupari elää. Sen jo tiesimmekin, onhan sillä usein oma tahtonsa. En voinut olla skannauksella ikuistamatta vanhojen laattojeni pintaan vuosien saatossa hapettuneita värikimaroita. Nykyään laatat saa tietty puhdistettua "salaatinkastikkeella" (vettä, suolaa ja etikkaa, eli se ainut pullo graafikon työpöydällä, josta juominen olisi vain epämiellyttävää, ei vaarallista), sen sijaan, että ne pitäisi säilöä lypsyvoiteessa.


Haluaisinkin nyt graafikkoystäviltäni kysyä: onko tämä kehitys edistystä? Onhan hienoa, että laatat saa kirkkaiksi vaikka kuinka pitkän ajan jälkeen, mutta jos tätä mahdollisuutta ei olisi, jos laatat vanhenisivat vääjäämättä... saisinko vedostettua sarjani valmiiksi? Olisinko vähemmän laiska optimisti, saattaisinko työn ihan oikeaan loppuun?

Olen joka tapauksessa ylpeä vedostuskirjastani, jossa on tilaa yhden eliniän aikana tehtyjen töiden merkintöjen kirjaamiseen. Siihen täyden sarjan vedostuksen merkintä tuntuu niin hyvältä, että olen taas saanut muutamia sarjoja valmiiksi. Lisäksi olen päässyt liimailemaan kirjaan pieniä pyöreitä punaisia tarroja kokonaan myydyn sarjan merkiksi. Vähänkö se oli kivaa!

Melkein yhtä mukavaa on siivota liitujauhon kanssa laatta kiiltäväksi. To the batcave!

Olipa kerran autotalli.

Yön hiukan päivää hämärämpinä tunteina siellä tapahtuu kummaa. Aamulla, sinä hetkenä, kun ensimmäinen valo heijastuu kerrostalojen ikkunoista puhtaan kuparilaatan värisenä ja koko yön kaatunut sade lopettaa samassa hetkessä, vedostaja saavuttaa transsinomaisen tilan.

Vedostaja hymyilee itsekseen. Maailma ympärillä on uusi, valmis, täydellinen ja täynnä mustia sormenjälkiä ja spray-liimasta tahmeaa makulatuuria, jota kertyy reisiin kiinni jos erehtyy kulkemaan ohi. Vedostajan transsi syvenee, ja hän alkaa lisätä akvatintavedoksiin heräävästä pojasta chine colléeta, japaninpaperista. Aivan kuin se kuva tarvitsisi yhtään lisää herkkyyttä, utua tai pehmennystä. Uusimmat vedokset melkein särkevät vedostajan sydämen, täten kenties todistaen, että vedostajalla on tunteita.

Vedostaja diggailee lällypoppia, hyräilee ja sieppaa suullisen kahvia. Kattoikkunan valo on sietämättömän tiukkaa. Vedostaja elää preesensiä.

Puhelimessa vielä nukahtamattoman ja jo heränneen välillä käydään sananvaihto:
-Mä olen tehnyt hurjan paljon vedoksia.
-Hyvä. Sittenhän sä olet onnellinen.

MOT

Hurrikaanin uhrit

Autotallin tunnelmaa tänä iltana kuvasivat parhaiten sanat kriisi ja lohtu. Aiheina mm. vastakkainen sukupuoli ja hiukset. Lohtuna perinteikkäästi Ainon leivonnaiset, sekä uutena ajatus mahdollisesta ateljeestä haarakonttorille. Graafikot uivat nyt rahassa, muttei sillä saa paljoa jolla olisi merkitystä. Täytyy vain rauhoittaa itseään välitavoitteilla. Nyt siis nukkumaan, päässä soi beauty school drop-out ja huomenna häämöttää kotoa lähtö pää kiedottuna pyyhkeeseen. Öitä.

Jälkilämmöllä

Kiitos kun ootte sellaisia, että kun joku sanoo "meidän pitäis järjestää näyttely", niin se ihan oikeasti tapahtuu.

Olen kirjoittanut listoja, toimittanut vedoksia niiden ostajille ja muistellut kaikkia rohkaisevia asioita, joita kuulin viikonlopun mittaan sekä ihmisiltä, jotka olivat jo rakkaita, että ihmisiltä, joita en tuntenut, mutta joita aina välillä teki mieli halata sen takia, mitä ne sanoi.

Yritän nyt mennä järjestelemään myyntikansion raatoani, sitä luurankoa, joka on jäljellä. En voinut tehdä sitä aiemmin rauhassa, sillä äiti norkoili vieressä ja kiukutteli ja syyllisti. Se on katkera, koska laitoin sille säännöstelyn päälle, koska mun mielestä se ei voi aina omistaa kappaletta kaikista mun töistä. Äidit ei vaan tajuu. Ai niin, Elina: äiti oli myöskin himoinnut juuri sitä vedosta, jonka lopulta sain sulta vaihtarina. Ähäkutti.

Painomestari muistelee: serigrafiaa ja erikoista journalismia

Vietin siis lähes kaksi viikkoa metsässä, partioleirillä. Minulla oli leirillä jopa ihan oikea titteli - painomestari! Ajattelin, että teitä ehkä kiinnostaa, mistä on kyse, sillä koen tehneeni eräänlaista taidegrafiikkaa, ja koska olette ylipäänsä uteliaita ihmisiä. Selitys on nyt aika pitkä, mutta hei, ei oo pakko lukee.

Toimitimme leirillä kymmenen hengen voimin lehteä, joka kertoi leirillä tapahtuvista asioista ja ilmiöistä. Erikoista lehdessä oli se, että se toteutettiin serigrafialla, eli silkkipainotekniikalla. Oikeastaan serigrafia on taidegrafiikan muoto. Wikipedia määrittelee sen taidegrafiikan laakapainomenetelmäksi yhdessä litografian kanssa. Serigrafia on lyhyesti sitä, että puukehikon väliin on pingotettu seulakangas, mille valotetaan painettava kuva/teksti. Painoväri painetaan seulakankaan avoimien kohtien läpi kankaalle tai muulle painettavalle materiaalille raakelilla.

Painamista valmisteltaessa tarvitaan UV-valolta suojattu tila, sillä seula on tietyssä vaiheessa valoherkkä. Seulakankaan puhtaalle pinnalle levitetään valoherkkä emulsio, joka kovettuu parissa tunnissa. Emulsion jähmetyttyä seula asetetaan valotusalustalle horisontaaliasentoon, ja seulakankaan päälle asetetaan filmi (nurinpäin) ja valotuslasi. Filmi on käytännössä piirtoheitinkalvo, mihin on tulostettu musteella painatuskuva positiivina. Seulaa valotetaan tietty aika (se on tarkkaa!) UV-valolla, jolloin emulsio jähmettyy kiiinni seulakankaan pintaan niistä kohdista, missä kalvolla ei ole mustetta. Loppu emulsio voidaan pestä pois vedellä (-> aiemmin mainitut "avoimet kohdat" syntyvät). Kuvitelkaa mielessänne metsän keskelle kontti, sinne itse rakennettu valotuspöytä ja kontin oven taakse painomestari, joka laskee hermostuneena valotussekunteja kännykän laskurilla ja luikahtaa raskaasta ovesta sisään strategisella hetkellä irrottamaan UV-lampun töpselin toivoen, että päästi kontin sisälle mahdollisimman vähän valoa.





Yllä olevalle sinisävyiselle seulalle on valotettu lehtemme jokseenkin levoton erikoispainos. Kyseistä lehteä levitettiin aluksi vain bajamajojen oviin teipattuna (sisäpuolelle tietenkin). Tämän näköinen seula on valmis itse painoon. Painoa varten sekoitetaan painoväri - pigmentistä ja painopastasta (valmiitakin värejä toki saa). Pigmenteillä oli kiva leikkiä, liilasta ja vihreästä sai kivoja harmaan sävyjä. Nopeasti oppi huomaamaan, jos pigmenttiä oli liikaa/liian vähän suhteessa pastaan, sillä pigmentti toimii kuin notkiste metalligrafiikassa. Jos sitä liikaa, laatu heikkenee.



Painovaiheessa lopputulokseen ei voinut mielestäni vaikuttaa samalla tavalla kuin esimerkiksi metalligrafiikassa. Värin sai toki valita, mutta muuten painojälki oli vain joko hyvä tai huono. Metalligrafiikassa se ei ole niin suoraviivaista - joku voi tykätä, jos väriä jättää laatalle hieman enemmän. Paino tapahtuu siten, että painettava kangas levitetään mahdollisimman tasaiselle ja kovalle pinnalle (esim. liimapintainen vaneri), ja sen päälle asetetaan seula. Seulan toiseen päähän annostellaan reilusti painoväriä. Raakelista otetaan leveä ote, ja vedetään se napakasti seulan toisesta päästä toiseen päähän. Vetoja voi tarvittaessa tehdä useamman (yleensä ei ole tarvetta). Heti tämän jälkeen seula nostetaan ilmaan, ja painoväriä levitetään tasainen kerros seulakankaalle löysällä raakelinvedolla. Tämä on, lapset, HYVIN tärkeää varsinkin kesällä, sillä painoväri tukkii aukot kuivuessaan, jos seulan pintaa ei pidetä kosteana!





Alimpana on kuva valmiista erikoispainoksestamme. Parasta oli, kun oikeasti sadat ihmiset jonottivat painopisteellemme, jotta saisivat painaa lehden omiin paitoihinsa, housuihinsa, kalsareihinsa, kangaskasseihinsa jne. Harmitti, että siinä lehteä tehdessä ei ollut enempää aikaa painaa itsellensä kaikkia makeita printtejä. Mutta ehkä mulla vielä joskus on silkkipainoateljee. Tulevaisuudessa haluaisin kokeilla filmin tekemistä toisin. Valotettavan kuvan voi piirtää myös käsin, ja silloin jälki on aika erilaista. Ehkä vähän taidegrafiikkamaisempaa serigrafiaa.

Käytäntöä

Kirjaanpa eilen Iiriksen kanssa käytyä keskustelua (joka oli tosin luonteeltaan enempikin sellainen, että Iiris suunnitteli ja järkeili ja oli käytännöllinen ja ihailtavan tasapainoinen ääneen ja minä nyökkäilin ja haudoin jo pahasti versovaa kuvataiteellista identiteettikriisiäni, eikä oikea keskustelu niinkään, mutta hys).

Sunnuntaina ne näyttelynpitäjät, jotka ovat Suomessa siis suuntaavat näyttelypaikalle. Puhuimme kymmenen aikaan aamulla lähdöstä. Optimistista kyllä, mutta hei, oon hereillä nytkin, vaikka lomaa on kuukausi takana ja toinen mokoma edessä. Viikonpäivää en sitten tiedäkään...

Ja, rakkaat lapset, myös Pauliina, joka on vielä jossain kaukana: läksyjä. Selvittäkää ja ylös kirjatkaa etukäteen näyttelyviikonlopun ja sitä välittömästi edeltävien ja seuraavien päivienne aikataulut, jotta kaikki aika-asiat voi sunnuntaina lyödä lukkoon. Miettikää etukäteen myös, mitkä työnne ovat nyt sitten tulossa, noin niinkuin jotenkin. Mieltään saa vielä sunnuntain jälkeen muuttaa tässä asiassa ja uusia näyttelytöitä rykiä esiin viime hetkiin asti, koska deadlineponnistuksesta pitää repiä kaikki irti. Itsehän saan jotain aikaan vasta kun sen on pakko olla valmis alle kuuden tunnin kuluttua.

Mökillä oli luonnosrikasta. Siskonpeti-piirroksista tuli vaan puolet valmiiksi, mutta kyllä se siitä. Joo joo, ihan kohta.

kun taide ja IKEA kohtaavat

Bongasin taannoin IKEAsta erään tuotteen, joka saattaisi olla tarpeellinen näyttelyä ajatellen. Siitä voi tietenkin olla iloa myös koti-/autotallioloissa. Kyseinen tuote on DEKA, teräsvaijeri nipistimillä. Vaijerin voi säätää halutun mittaiseksi (enintään 300cm) ja kahtatoista nipistintä voi siirrellä mielen ja vedosten mukaan. Hintaa kyseisellä keksinnöllä on 3,95€.

Oi, Valencia!

Hei kaunokaiset!
Ollaan Leenan kanssa Valenciassa, tama kaupunki on vienyt sydameni. Matkan varrella on tapahtunut kaikenlaista; on ollut vitutusta ja kasittamatonta onnea, uusimpana tunteena mielenrauha, jonkalaista en ennen ole tuntenut. Kaunis maa, kauniita ihmisia, kaunista ruokaa ja kaunista grafiikkaa. Skissailu on jaanyt vahemmalle ajan kuluessa eksymiseen, nukkumiseen, kavelyyn, flirttailuun, haaveiluun ja ihasteluun. Nahadaan, jos nyt koskaan palaan.

P.S. Kosmisuus nollautui ;)

Näyttelykiireitä

Joudun kuuden tunnin päästä lähtemään 12 päiväksi sivistyksen ja blogin ulottumattomiin. Tarkoitukseni oli kirjoittaa aiheesta näyttely hieman paremmalla ajalla, mutta tässä sitä ollaan! Siispä tässä lyhyt tilannekatsaus:

Käytiin Iiriksen kanssa Tikkurilan Silkissä perjantaina katsomassa tiloja. Löytyi kaksi potentiaalista: toinen on loft-asunnon malli, missä on erivärisiä seiniä eri materiaaleista, jonkin verran kuvia seinällä jne. Tila oli hyvä, valaistus ok, nauloja valmiiksi seinissä ripustusta varten. Mielestäni tilan huono puoli on sekavuus. Toinen tila oli iso halli, raffi look, rivi isoja ikkunoita molemmilla pitkillä seinillä. Salissa jonkin verran rojua, joka pitäisi peittää näkyvistä. Valaistus on, ei tosin yhtä hyvä kuin ekassa mutta ikkunoita kuitenkin paljon. Taide ripustettaisiin siimojen varaan - seinätilaa ei juuri ollut. Näin tässä paljon potentiaalia. Voimme luultavasti valita haluamamme tilan sinne mennessämme, molemmat tilat ovat vapaana.

Näyttely pidetään viikonloppuna 29.-31.8. JIHUU! Saamme varmaan etukäteen avaimen, jotta voimme mennä valmistelemaan asioita.

Kaikkea hyvää maailmalla matkaaville graafikkoystäville ja Ainolle suurkiitos hyvännäköisimmistä juhlista ikinä! Mulla on jotain räjähdysherkkää kuvamateriaalia...

Palaan asiaan 8.8, kun palaan kaupunkiin täysin metsittyneenä ja noenmustana!

Terveisiä lomalta, tuliaisia töistä

Pitkä, kuuma grafiikkakesä ei ole vielä lopuillaan, vaikka näyttelykiirettä jo pukkaakin, vaan aikaa ja materiaaleja on niin paljon, että suupieliä nykii. Olisin halunnut käydä panostamassa lomarahani kerralla taidetarvikkeisiin, mutta kaikkea oli jo. Toistaiseksi määrittämättömään syyskuiseen hetkeen asti teen vain kaikkea kivaa. Siihen kivaan liittyy paljon tärpättihuuruja ja graafikon juomapelin ahkeraa treenaamista. Olen löytänyt lajini, pyrin liigavoittoon!


Ristiinvedostus on uusinta parhautta autotallitrendeissä. Siis toisen tekemän laatan vedostus tai oman vedostuttaminen jollakulla joka tekee sen eri tyylillä, perspektiivin saamiseksi valmiiseen työhön. Elina, koska otit laatat mukaasi, en voi vielä tehdä vedosta siitä puupiirroksestasi, mutta tiedän nyt, millainen siitä haluaa tulla. Päivän runo on luullakseni Wallace Stevensiä, löysin nimittäin päivään istuvan kuvan, jonka otin taannoin tenttikirjastani.


Kollektiivissa on se hyvä, että se muistuttaa asioista, jotka itsekseen unohtaa, esimerkiksi tekniikoista. Carborundum ja (en olisi ikinä uskonut) puupiirrokset tekevät hyvää nysväämisen muodostuessa sormet kramppauttavaksi noidankehäksi. Kaipailin viime viikolla kovasti vaneria, joten en voinut tauolla vastustaa työpaikan pihalla kutsuvaa roskalavaa, johon kiipeäminen kantoikin hedelmää, muutenkin kuin työtovereiden viihdykkeenä. Sitten vielä mähjäsin löytämäni pätkän mattoveitsellä kahtia (Eikö teillä sitten ole Stanley-veistä töissä mukana?) ja sidoin sen tarakalle. Mitä kertoo työpaikastani se, että kun olin lähdössä kotiin toinen kainalo täynnä vanerilevyjä ja toisessa kieppi turkoosia kimppunauhaa, ei juttelemaan pysähtynyt esimieheni viitannut kantamuksiini sanallakaan?


Olen päättänyt lähteä viikon päästä mökille, jonne olen jo edeltä lähettänyt ylläkin nähtävän 650mm x 390mm kokoisen vanerin. Siitä tulee puupiirros, jonka veistelyyn voin halutessani kuluttaa vaikka koko viikon. Mökin lähelle muuten rakennetaan moottoritietä, jonka tieltä revittyjen puiden juurakoista oli rakennettu esteettisesti kutkuttava monta metriä korkea ja varmaan parikymmentä leveä muuri.


Tässä vaiheessa kaipaan kuitenkin kuparia. Pehmeäpohjaa sen siis on oltava. Vaikeutena on ollut malttaa keksiä, minkä kuvan haluan sillä tehdä. Ruokakauppajuoruilureissun jälkeen tieni erkani Elinasta parin sadan metrin päässä kotoa, ja siltä matkalta löytyi kaikki tarpeellinen inspiraatio. Siinä se lojui. Kotiin mennessä tiesin ihan just, miltä kuva tulee näyttämaan, ja nyt pääni sisällä kaikuu: näyttelyvedosnäyttelyvedosnäyttelyvedos... Luonnos tulee huomenna. Näette myöhemmin, miksi vasta silloin, mutta ensimmäisenä loma-aamuna herääminen on juuri oikea hetki. Menenkin nyt laittamaan skissipaperia ja grafiittikyniä yöpöydälle. Hyvää yötä, ja oikein hyvää matkustelua teille kaikille, jotka olette jossain päin maailmaa kaukana. Jollen väärin laske, huomenna ainakin neljä kirjoittajistamme ovat jossain muualla kuin Suomessa, enkä edes tarkoita Turkua!