Lyhyt sähkeuutinen työhuoneelta

Piirtelen pääjalkaisia STOP Miten niin oon taantunu STOP Kahvia on STOP Ja kahta kakkua STOP Tänään kävi vierailijoita STOP Huomennakin toivottavasti STOP

Tahdon tehdä suuren

Viime viikkojen vallitseva tallitendenssi on ollut prässin pinta-alan maksimaalinen hyödyntäminen. Suuruudenhulluus on tarttuvaa, varokaa vierailijat!

Lisäksi haluaisimme kertoa pitävämme vierailijoista. Ihmettelijät tervetuloa.

Kuinka puu piirretään

Rakkaat ystävät, tulevat kämppikset, kanssagraafikot, teekkarit, kirjastotädit ja -sedät,

mitä teille kuuluu? Tänne kuuluu maanista, tuotteliasta ja melko hyvää! Tänään kerron teille tarinoita siitä, kuinka kriisiunettomuus ja luonnostelublokki ylitetään. Avainasemassa ovat ystävien apu ja tekniikanvaihdokset.

Kollektiivimme epävirallinen mutta itsestäänselvä puupiirrosasiantuntija veistelee tänä vuonna suomalaista koivuvaneria Barcelonan aurinkoisilla kunnailla. Tekniikka ei ole aiempien kokemusten perusteella aivan omani, tunnustan olevani enemmänkin syövyttelytyyppinen tyttö. Kolkytkahdeksanasteisen opastajan puutteessa olen opiskellut aihetta (tästä) samaisesta puupiirroskirjasta, joka Epulla on hyllyssään Kataloniassa. Kirja on kuvassa näkyvissä heti inspiraatiorommin takana siinä avoinna. Suosittelen sitä lämpimästi, se on tehty ajatuksella, ja siitä, että joku ajattelee tulee hyvälle tuulelle.

Tein homman kerrankin huolella! Kunniani kruununa vielä dokumentoin koko prosessin tunnollisesti, siksi jaan nyt kaikki työvaiheet kanssanne. Autotallin kulmassa hengaavan maalikaapin alta löytyneet Lundian lisäosat, jonkinlaiset vaneriset väliseinät hyllyihin, huusivat harjaustekniikkaa. Palaan tuohon termiin myöhemmin. Käsittelin laatat pellavaöljyllä, ja ymmärsin, että pidän elämästäni hetkinä, joina luen tarvitsevani pellavaöljyä ja voin napata pullollisen lähimmältä pöydältä. Viimeiseen öljykerrokseen klähmäsin hiukan öljypohjaista syväpainoväriä. Öljytty laatta on kevyempi kaivertaa ja sälöittyy vähemmän, värjäys tekee kaivertajan hahmotuskyvylle palveluksia, sillä kaivertamattomat alueet näkyvät värjättyinä, kuin vedostettaessa. Lisäksi autotallin täytti harvinaisen hienostunut tuoksu: pellavaöljy: 6 - sinoli: 0.


Kynä on tipahdellut viime aikoina kädestä, hyvän luonnostelutilan saavuttaminen on tuntunut ylivoimaiselta. Huomasin, että tähän auttaa pienehkö määrä syyllisyyttä. Kun pyytää ystävän malliksi ja laittaa sitten tuon ystävän seisoskelemaan alasti käytävällä inhottavan hankalaan asentoon, ei jää aikaa kursailuun. Kun mallin jalka kramppaa, ei ehdi miettiä, että mitä mä nyt oikeen tässä ja pitäiskö ja ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Nopea skissi jalostui huolelliseksi sävypiirrokseksi, joka puolestaan kääntyi kahdeksi eri laataksi. Sain puun veistelystä oikean käden etusormen ensimmäisen nivelen selkäpuolelle (tai niillemain, anatomia on vaikeaa) komean vesikellon, siis kohtaan, johon mikään ei kaivertaessa edes osunut, pelkästä sormen takakenoon leikatessa jännittämisestä! Puupiirrosta tehtäessä on koko maailma täynnä pitkänomaisia lastuja, jotka muodostavat polkuja huoneesta toiseen, hiippailevat paikkoihin, joihin niiden ei olisi millään pitänyt päästä ja saavat työkaverit kiljumaan taukotilassa, että tämä on ruokapöytä eikä mikään höyläämö. Tosikot. Kun ensimmäinen laatta, se tummin, avainlaatta, oli kaiverrettu, siirsin sen kuvan koevedoksen kautta toiselle, vielä kaivertamattomalle laatalle, jolle vaaleammat sävyt oli sitten helppo täydentää. Avainlaatta taidegrafiikan terminä ei muuten toimi yhtään samalla logiikalla kuin avainromaani kirjallisuustieteissä, vaikka tässä tapauksessa se olisi kyllä toiminut niinkin ja mielleyhtymä hymyilyttää.

Aiotuista kolmesta laatasta hylkäsin kaiverruksen ja koevedoksen jälkeen viimeisen, joten käyttöön pääsi vain kaksi. Ratkaisu oli mielestäni elegantti ja osoitti epäluonteenomaista harkintakykyä ja kypsyyttä! Miksi lisätä jotain, mitä ei tarvitse?

Hemmottelin itseäni, ja ostin ihanan silikonitelan värin levitykseen. Elämäni luksusasiat ovat niin kovin kilttejä ja vaarattomia nykyään. Vedostin kaksilaattaisen työni poikkeuksellisesti harjaten: molemmille laatoille telattiin sama väri, yhtä paksulti. Mustemmaksi aiottu avainlaatta vedostettiin sitten tikun avulla, niin, että paperi painettiin aivan laatan pintaan kiinni, jolloin jäljestä tuli tumma ja tasainen. Vaaleammiksi aiotut alueet olin jättänyt toiselle laatalle kaivertamatta, ja sitä vedostin kevyemmällä kädellä, ilman puutikun apua, pelkästään telaamalla. Tätä vedostusta kutsutaan harjaustekniikaksi, sillä jos olisin halunnut vielä vaaleamman sävyn, olisin välttänyt paperin painamista laattaan edes kädellä ja painanut sitä vain kevyesti jonkinlaisella sualla. Mahtavaa! Olen harjaustekniikkakäännynnäinen. Verrattuna tavanomaiseen moniväriseen puupiirrokseen on tunnelma harjaustekniikassa jännempi, erot eivät synny vaalennetusta väristä, vaan kevyemmästä otteesta, ja paperin tekstuurilla on suuri merkitys lopputuloksen kannalta. Skissipaperille vedostettuna puusta saa näkyviin jokaisen syyn, karkean paperin tekstuuri luo illuusion akvatintasta tai jostain sen kaltaisesta vähemmän monokromaattisesta pinnasta.

Kohdistus on näitä useampiosaisia vedostessa aina oma episodinsa. Voin nyt tässä yksinoikeudella paljastaa, miten se tapahtuu: kuin ihmeen kaupalla. Tämä metodi on vahva suosikkini kaikessa muussakin toiminnassa! No, ei se oikeasti ole niin vaikeaa. Tarvitaan vain jokin aluspahvi, johon piirretään laatan kohdistusmerkinnät, sitten teipataan sivustaan pahviin kiinni vedospaperi, jossa kannattaa olla teippisivulla ylimääräistä marginaalia, sitten laitetaan painovärillä telattu laatta merkkien osoittamaan kohtaan ja taitetaan paperi siihen päälle. Sitten sen paperin saa nostettua teippien varassa sivuun ja laatan vaihdettua, ei ole mitään rakettikirurgiaa tämä!

Mallipalkkavedos on vielä lähettämättä mallin perään Ouluun, mutta valmiiksi saaminen on aina palkitseva asia. Palkinto rakoista, säleistä, naarmuista ja painoväristen lasilevyjen putsailuista saattaa vaikuttaa ulkopuolisen silmään vaatimattomalta, mutta kyllä koevedos tekijänsä palkitsee, sanoi vanha kansa. No olis sanonu jos sillä olis ollu autotallistudio!

Pitäkää huolta itsestänne ja vaneristanne. Minun pitää nyt painua autotalliin. Skissipaperirulla ja valopöytä kiljuvat siellä paitsi nimeäni, myös sotilasarvoani. Lisäksi haluaisin huomauttaa, että vaikka minulle on väitetty, ettei unettomuuteen voi kuolla, en ole uskonut väitettä.

Haarakonttori uutisoi: antiikkiprässin neitsytvedos!

Ateljeen omistaja, Roser, osti joskus kauan sitten Etelä-Ranskasta kirpputorilta vanhan metalliprässin. Se soveltuu erinomaisesti puupiirrosten vedostamiseen. Nurkassa lojunutta prässiä ei kuitenkaan ollut käytetty ateljeella vielä koskaan, ennen kuin tänään! Veivasin omin käsin antiikkiprässin (uuden elämän) neitsytvedoksen leikkiessäni joulupukinpajaa.

Miettikää, mitä hienouksia joku ranskalainen graafikkoveli/sisar on tuolla joskus kauan sitten vedostanut! Muuten, jos joku ei vielä tiennyt, puupiirrostekniikasta voi käyttää myös hienoa sanaa xilografia.

Voihan siskot!

Älkää kokeilko tätä kotona, paitsi jos asutte meillä.

En ole varma, miten suuret julistukset etiketin mukaan tulee suorittaa, joten saisinko kiitos hieman rummunpäristyksiä ja sitten hypätä suoraan asiaan: niitä on yhteensä 220. Tai 221, jos vierailijan neitsyysvedostus lasketaan.

Eilen kolme tyttöä ottivat makulatuurin, johon asianmukaisesti piirrettiin taulukko, sarakkeita ja kaikkea. Aina kun kuivatuspahvi nostettiin edellisen vedoskerroksen päälle, suoritettiin huippuvirallinen räknäys, jossa vedokset ynnättiin edelliseen tulokseen laatta-, vedostaja- ja käyttötarkoituskohtaisesti. Ex libristen kokonaismäärä kipusi pökerryttävään sataankolmeenkymmeneenyhteen, joista ne kolmekymmentä tosin ovat matkalla muualle kuin kirjastoon jahka joulu tulee. Joulukortteja tuli vedostettua 85. Valkkaripulloja tarvittiin 2. Rommiakin kului muutama juhlahuikka.


Kahden päivän maratonissamme minua ei eniten hämmennä lopputulos, vaikka onhan se ihan sekopäinen. Olen nimittäin liukuhihnavedostanut ennenkin ja usein juurikin tähän vuodenaikaan. Outoa on mielestäni tämä: missä vaiheessa vedostuksen lomassa ehdimme tehdä neljä täysin uutta laattaa? Entä koska mä tein meille ruokaa? Miksei siihen kulunut enemmän aikaa, kun istuttiin ruokapöydässä kehittämässä infernaalista kikatushysteriaa, silloin kun tuntui, ettei se lopu ikinä? Missä välissä me katsottiin se leffa, entä kävikö Eevi varmasti koulussa tänään? Voisin vaikka vannoa, että me jopa nukuttiinkin! Ja kuinka, koska, miten, ehdimme opettaa etsaus-akvatintan ja vedostuksen vierailijallemme, joka ei ollut koskaan niitä tehnyt, ja joka pääsi ensimmäisen vedoksen valmistuttua lähtemään kotiin hiukan ennen viittä aamulla?

Jos joku alkaa vihdoinkin ymmärtää, miten tämä kaikki on mahdollista, kertokaa toki. Menisin mielelläni jatkamaan vielä vedostusta, mutta mulla ei ole tarpeeksi kuivatustilaa.


Aplodeja odotellessa kolme graafikonplanttua niiaavat, kiittävät ja taputtelevat itseään selkään.

KAKSKYTNELJÄ!

Espoon empiristinen aikalaboratorio julkaisee vankan hypoteesinsa: tiistai-illat tulevat normaaleja iltoja aiemmin. Näin käy täysin riippumatta siitä, että aurinko laski Helsingissä tänään virallisesti kello 15.20. Päivän lyhyydellä (6h 21min!) ei ole väliä kun ei sitä valopalloa tänäänkään edes näkynyt. Väliä on enemmänkin sillä, että työpajarutiinimme eivät ole kovin tavoitteelliset, orjalliset tai lineaariset. Niihin kuuluu Helenen ääneenlukua (sivu 399!), ex libristen laskemista ja kirjastokelpojen kappaleiden määrän ynnäystä tukkimiehen kirjanpidolla oveen (43kpl!), onnistuneimman vedoksen aktiivista tuijottelua (siitä saa voimaa), prässin päällä lojuva avonainen hummus-purkki (T.i.s'a, eli Taiteilijan itsensä survoma!), sekä tietysti se viikko viikolta venyvä jakso ennen työpajan puolelle siirtymistä, kun istumme ruokapöydän ääressä, Aino kofeiinimarinoi aivojansa ja muistelemme, mitä kunkin mieleen on viikon varrelta jäänyt hesarin sivuilta. Kaikki nämä ilmiöt ovat olennainen osa enemmän tai vähemmän luovaa prosessiamme. Kuvaavaa on kai se, että tänään viedessäni papereita sisälle isompaan altaaseen vettymään onnistuin samalla tekaisemaan pikaiseltaan leipätaikinan ja tökkäämään sen uuniin, ilman että tytöt tajusivat kysyä, mitä olin käynyt puuhaamassa. Seesamileipä + hummus = totta!

Tänään hyppimistä ja halailua (Oikeesti! Minä!) aiheutti Pauliinan mahtava akvatinta uudessa ex libris -laatassa. Nti P: unohdin käskeä sut mun huoneeseen katsomaan tuoreeltaan sinne ripustettua vedostasi, sitä kuutamopuuta! Muista ens kerralla!

Ja sitten jossain vaiheessa ei yhtään huvita katsoa kelloa, miksi mulla on huomenna töitä, miksi on myöhä? Pauliinalle tulee kotoa viesti, jotta onko tyttö kolkattu matkalla kun ei kuulu. Eevin äiti soittaa ja laulaa (tietämättään kaiutinpuhelussa ja suureksi yleiseksi hilpeydeksi) tuoremakkarasta, jota tahtoisi jo ryhtyä tyttärelleen paistamaan. Tiistait päättyvät vimmaiseen reissugaidaamiseen, pikasiivouksiin, sohvalle unohtuneisiin penaaleihin ja vielä yhteen vedokseen ihan nopeesti kun tossa on just sopivasti tota väriäkin. Eevi ottaa aina ensimmäiset askeleensa ulos ovesta juosten, laukkua samalla olalle repien. Pauliina näyttää yleensä lopulta siltä, kuin aikoisi nukahtaa bussiin tai pyörän satulaan.

Silti ei millään malttaisi lopettaa.

ON RATKAISU. Ensi sunnuntaina, ehkä joskus iltapäivällä aiemman viikonlopun paheellisuudesta hiukan riippuen, aiomme perustaa vedosten yön. Vedostamme kunnes tipahdamme, ryömimme sitten nukkumaan. Ruokaa teemme toki myös, ja muuta prosessin kannalta välttämätöntä. Maanantaiaamuna E lähtee kouluun, ja tulee sen jälkeen sitten hakemaan P:n täältä kuvikseen. Ei tartte mennä kotiin, ei tartte koskaan mennä nukkumaan, ei oo pakko kasvaa aikuiseksi, saa tehdä mitä huvittaa! Tavoitteena noin sata vedosta (no enkä varmana liioittele!) ja täysi vuorokausi täysipainoista graafikonelämää! Sitä odotellessa mun pitää tehdä ainakin neljä uutta (tosin pientä) laattaa ja syövyttää yhtä lisää! Nukun sit joululomalla!

Ps: ens kuun jälkeen on helmikuu, kelatkaa.

Tarjoilija, kylpyammeessani on taidegrafiikkaa!

Tartten uuden paperialtaan, laakean, matalan, tukevan, neutraalinnäköisen. Mistä?

Valmis sarja, hyppykeppi ja kirves

Näyttelyssä lupasin tehdä uuden pienen sarjan yhdestä kuvasta, joka oli siellä esillä. Olin niin täpinöissäni tilauksista, että vähän unohdin miksi siitä työstä synyi alunperinkin vain pieni sarja. Sitä oli pirun vaikea vedostaa.

Arvatkaa vain alkoiko vähän ahdistaa, kun töiden teko venyi ja venyi?Tai no, Aino ja Eevi saatoivat huomatakin, että alkoi. Lupauksesta on kaksi kuukautta! Heti näyttelyn jälkeen oli tietysti sellainen onnellinen mutta väsynyt grafiikkaähky, ettei voinut aloittaa mitään. Ja sitten syötiin omenapiirakkaa, tein sekalaisia kokeiluja mistä mikään ei oikeen onnistunut.. Ja viimein tiesin Miten se työ kuuluu tehdä, mutta oikea paperi loppui.

Kului taas pari kolme viikkoa ja tiistai-iltaa hämmentävän nopeasti.

Ja tänään mulla on valmis neljän työn sarja!! Täsmälleen neljä valmista, suoraa, signerattua kuvaa. Käyn ihan ylikierroksilla niinkuin aina hyvän autotallipäivän jälkeen. Olen niin tyytyväinen! Ja kaksi vedosta sai jo uuden hyvän kodin, yksi jää mulle, ja viimeinen toivottavasti päätyy myös yhteen hyvään kotiin. Ihanaa, koko juttu on finito, lopullisesti. Tuhosin laatat.



Suosittelen lämpimästi jokaiselle graafikolle tehtäväksi silloin tällöin. Tarvitset esimerkiksi hyppykepin ja kirveen. Tekee hyvää sielulle saattaa jotkut työt ihan kokonaan loppuun. Ähäkutti, kukaan ei enää saa siitä lisävedoksia!

Mullistava vaahtomuovi ja epäilyttävä hartsilaatikko

Kahdeksan kerran metalligrafiikkakurssi on nyt ohi. En sitten malttanut pidättäytyä vain viidessä kerrassa Roserin kanssa, vaan kävin lopulta täysimittaisen kurssin, ja otan sitten erikseen vielä kolme opetustuntia mezzotintapyhimykseltäni Andrealta. Kurssin saavutukset voisi tiivistää seuraavanlaiseen listaan: auttava espanjankielinen sanasto grafiikan tekemisestä, suunnaton tekemisen into, omien tarvikkeiden hankinta, keski-ikäisiä grafiikkatätikavereita, avec-kutsu Estampa Madrid -tapahtumaan ja paljon uusia hämmentäviä tapoja tehdä tutut asiat. Ajattelin nyt kertoa teille jotain näistä hämmentävistä täkäläisistä tavoista. Syventäviä opetussessioita sitten kasvotusten, tietenkin!

Ensinnäkin. Suuri ero on makulatuuripaperien ja trasselin täydellinen puuttuminen. Trasselin sijaan ateljeessa käytetään erilaisia hihanpätkiä ja muita lumppuja. Sukkiakin ehkä voisi. Ne kestävät aika pitkään. Makulatuuripaperi korvataan vedospaperien kuivausvaiheessa pyyhkeellä, joka kuulemma pestään noin viikon välein. Prässissä on pari silkkipaperia suojaamassa huopia, mutta niitä ei vaihdeta juuri koskaan. Kaikki ovat niin siistejä vedostajia, että sille ei ole tarvetta. Kaikki myös käyttävät vedostuksessa sellaista muovikalvoa, johon on piirretty laatan ja vedospaperin ääriviivat, jotta kohdistaminen ei olisi temppuilua. Kaikki nämä tavat voisin ottaa omakseni jatkossakin. Ainoa juttu on se, että voi olla kovan työn takana oppia siistiksi. Ai niin, siisteys syntyy siitä, että vedostusvaiheessa laattaan kosketaan aina puhelinluettelon sivuista revityillä paperinpaloilla (universaalia!), vaikka olisi hanskat kädessä. Laatta pyyhitään paperilla molemmilta puolilta puhtaaksi ja kantit pyyhitään lopuksi varoen kangaslumpulla.

Sen sijaan asia, mitä en vielä mukisematta hyväksy, on hartsilaatikko. Hartsilaatikko toimii siten, että laatikon sivussa on kampi, jota veivataan rajusti ennen käyttöä. Se pöllyttää laatikkoon sakean hartsisumun. Sitten avataan laatikon luukku ja sujautetaan sellaiselle ritilälle kuparilaatta. Luukku suljetaan ja annetaan hartsisumun laskeutua laatalle. Teoriassa nerokasta, mutta hartsilaatikko petti minut ensimmäisellä käyttökerralla, ryökäle! Akvatintasta tuli ihan huono. Pisin syövytysaika näyttikin ihan avosyövytykseltä. Seuraavan akvatintani teinkin sitten omin käsin pölläytellen. Hartsi on laitettu sellaiseen isoon purkkiin, jonka suu on peitetty huokoisella kankaalla. Purkista sitten töpsytellään hartsirakeita vähän niin kuin jotain talkkia. Se oli ihan ok, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin suomalaiset hartsinyytit. Akvatintasta tuli erinomainen (ks. ex libriksen laatta alempana).

Mullistavaa on myös carborundumin tekeminen. Jotenkin olin kuvitellut, että gesso-carborundum mössön levittäminen alumiinilaatalle olisi ainoa oikea tapa. Nyt silmäni ovat kuitenkin avautuneet ja näen kaikki tekniikan mahdollisuudet! Roser esitteli tekniikan siten, että carborundumin tekemiseen tarvitaan hiekkaa ja jotain sidosmateriaalia: esimerkiksi tavallinen lakka, sellainen millä suojataan puuta, käy hyvin. Jos lakka on kiiltävää, pelkästään sillä saa lopputulokseen ihan valkoista pintaa, jos laatta on karhea. Laatta voi kuulemma olla jotakuinkin mitä tahansa materiaalia. Kaikennäköisiä kovia pahveja tai sellaisia mmm... puristemateriaaleja (apua, en mä tiedä näitä termejä) käytimme. Luulen, että lakka pysyy laatassa paremmin kuin gesso, näin siis carborundumlaattojen ikää voitaisiin pidentää. Olen kuitenkin hieman epäileväinen sen suhteen, että sitooko lakka carborundumhiekkaa yhtä hyvin kuin gesso.

Vielä yhden jutun voisin mainita: kovapohja levitetään laatalle aivan vallankumouksellisella leveällä vaahtomuovisudilla. Niin käsittämättömän helppoa ja jälki on täydellinen!

Voitte varmaan kuvitella, että aluksi oli hieman vaikeaa keskustella tekniikoista ja kysyä neuvoa (tai tunnustaa tehneensä jotain väärin), kun en osannut mitään asiaankuuluvaa sanastoa. Nyt kuitenkin tiedän jo ainakin seuraavat (tosin olen saattanut ymmärtää jotain väärin, sanasto ei siis ole ihan täysin luotettava):

laatta = plancha

hartsi = resina

happo = acido

kovapohja/lakka = verniz

prässi = prensa

painoväri = tinta

vedostaa = estampar/imprimir (en ihan tiedä kumpi on parempi, tutkinta kesken)

akvatinta = aguatinta

viivasyövytys = aguafuerte

kuivaneula = punta seca

Ai juu, yllä yksi kurssilla tekemistäni töistä, jolla ei vielä ole nimeä. Sen piti olla sokeriakvatinta, mutta koska siitä tuli tosi heikko jälki, tein päälle akvatintan.

Seuraavaksi kerronkin teille sitten mezzotintatarinoita. Ensi keskiviikkona alkaa. Kaikki ovat varoitelleet minua kovin huolestuneen näköisinä, että se on sitten todella työlästä, älä tyttö hyvä masennu. Hieman pelottaa!

ps. Kävin eilen kokeilemassa ateljeen vieressä olevaa Smollbaria, missä on huhujen mukaan Barcelonan parhaat mojitot. Huhu saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Ainakin itse ylistin mojitoja saatuani baarimikolta kaksi ilmaista kalashnikovia. Ai niin, ja sieltä baarista ostetaan sitten lamppu tulevaan kotiin. Siellä on sikana värikkäitä retrolasilamppuja! Ja tietenkin mennään sinne sitten yhdessä, kun tulette.

Pehmeä materiaali

Kupari elää. Sen jo tiesimmekin, onhan sillä usein oma tahtonsa. En voinut olla skannauksella ikuistamatta vanhojen laattojeni pintaan vuosien saatossa hapettuneita värikimaroita. Nykyään laatat saa tietty puhdistettua "salaatinkastikkeella" (vettä, suolaa ja etikkaa, eli se ainut pullo graafikon työpöydällä, josta juominen olisi vain epämiellyttävää, ei vaarallista), sen sijaan, että ne pitäisi säilöä lypsyvoiteessa.


Haluaisinkin nyt graafikkoystäviltäni kysyä: onko tämä kehitys edistystä? Onhan hienoa, että laatat saa kirkkaiksi vaikka kuinka pitkän ajan jälkeen, mutta jos tätä mahdollisuutta ei olisi, jos laatat vanhenisivat vääjäämättä... saisinko vedostettua sarjani valmiiksi? Olisinko vähemmän laiska optimisti, saattaisinko työn ihan oikeaan loppuun?

Olen joka tapauksessa ylpeä vedostuskirjastani, jossa on tilaa yhden eliniän aikana tehtyjen töiden merkintöjen kirjaamiseen. Siihen täyden sarjan vedostuksen merkintä tuntuu niin hyvältä, että olen taas saanut muutamia sarjoja valmiiksi. Lisäksi olen päässyt liimailemaan kirjaan pieniä pyöreitä punaisia tarroja kokonaan myydyn sarjan merkiksi. Vähänkö se oli kivaa!

Melkein yhtä mukavaa on siivota liitujauhon kanssa laatta kiiltäväksi. To the batcave!

Olipa kerran autotalli.

Yön hiukan päivää hämärämpinä tunteina siellä tapahtuu kummaa. Aamulla, sinä hetkenä, kun ensimmäinen valo heijastuu kerrostalojen ikkunoista puhtaan kuparilaatan värisenä ja koko yön kaatunut sade lopettaa samassa hetkessä, vedostaja saavuttaa transsinomaisen tilan.

Vedostaja hymyilee itsekseen. Maailma ympärillä on uusi, valmis, täydellinen ja täynnä mustia sormenjälkiä ja spray-liimasta tahmeaa makulatuuria, jota kertyy reisiin kiinni jos erehtyy kulkemaan ohi. Vedostajan transsi syvenee, ja hän alkaa lisätä akvatintavedoksiin heräävästä pojasta chine colléeta, japaninpaperista. Aivan kuin se kuva tarvitsisi yhtään lisää herkkyyttä, utua tai pehmennystä. Uusimmat vedokset melkein särkevät vedostajan sydämen, täten kenties todistaen, että vedostajalla on tunteita.

Vedostaja diggailee lällypoppia, hyräilee ja sieppaa suullisen kahvia. Kattoikkunan valo on sietämättömän tiukkaa. Vedostaja elää preesensiä.

Puhelimessa vielä nukahtamattoman ja jo heränneen välillä käydään sananvaihto:
-Mä olen tehnyt hurjan paljon vedoksia.
-Hyvä. Sittenhän sä olet onnellinen.

MOT

Graafikon juomapeli

Ajatus tulevasta näyttelystä inspaa ja hymyilyttää muttei onneksi vielä stressaa. Taannoin autotallin täyttänyt innostunut kiljahtelu liittyi aiheeseen ja oli niin rytmikästä ja toistuvaa, (Iiris, tiedän mitä ajattelet, ja haluan sanoa, että sun mielesi on likainen) että suunnittelimme sen muuttamista huikka joka kerta kun -tyyppiseksi peliksi.

Näyttelyvedos! Näyttelyvedos!

Ylihuomenna pääsette itse esittämään mielipiteenne siitä, kuuluuko tämä fragmentti sellaiseen, itselläni kun on juuri nyt sellainen fiilis, että tässä olisi taskumatin paikka. Jos joku ottaa sen kanniskelun tavakseen, suosittelen pelin laajentamista myös niihin kertoihin, kun vastaatte muka-arkisesti "Näyttelykiireitä." tuttujen kysellessä kuulumisia.

Ai. Ja juuri kun keksin, mitkä työt mun ainakin pitää ehtiä tehdä, sain mieluisan mutta vaikean ja kiireellisen tehtävänannon, itseltäni. Kaikki uusiksi! Onneksi aina voi kirjoittaa uuden listan, joka olemassaolollaan kumoaa kaiken aiempaan raapustetun.

T.p.l'a.

Kuka vihaa vedosmerkintöjä nostaa käden ylös!

Olen tänään vältellyt huomiseen tenttiin valmistautumista merkkailemalla vedoksiani. Siitä saa hirveästi irti. Tuntuu siltä, kuin jotain olisi ihan oikeasti valmiina.

Vedosmerkinnöissä on se vika, että pitää päättää sarjan laajuus. Sitä taas ei osaa päättää millään. Joskus tuntuu uhkarohkealta kirjata onnistuneelle työlle pieni sarja, mutta ei yhtään juuri sillä hetkellä huvita vedostaa enempää varastoon. Silloin tulee helposti kirjattua liian suuri luku, kun ajattelee, että sitten niitä saa tehtyä myöhemmin lisää. Sitten unohtaa, mitä on kirjoittanut. Tai unohtaa, mihin asti sarjan on vedostanut.

Minulla on aiheesta tehtyjä sekavia muistilappuja niin paljon, että niillä voisi tapetoida puoli Eurooppaa. Niiden moniselitteisyyttä lisää se, että monilla töistä ei varsinaisesti ole nimiä, että merkintöjä on tehty useisiin muistikirjoihin, ja että kuvittelen usein muistavani asioita joita en tietenkään muista.

Graafikon uudenvuodenlupauksia, osa 1: vedostan sarjani kerralla, ainakin enemmän kerralla kuin ennen. Sitten olisi ehkä joskus valmiina niitä vedostettuja ja merkittyjä kuvia myyntiä varten jos joku tuttu niitä kyselee. Parhaassa tapauksessa voisi olla valmiina sellainen myyntikansio, johon on valittuna vedoksia, joita kehtaa näyttää, jonkinlaisessa järjestyksessä! Lisäksi voisi olla olemassa se sellainen kansio, jossa on ne vedokset joita ei raaski myydä, jotka haluaa itselleen. Sitten ne olisivat jossain erillään turvassa. Silloin huomaa hamstranneensa kaksoiskappaleita. Minun nurkkani hukkuvat omiin vedoksiin, entäs teidän?

Vedosmerkinnät ovat rasittavia. En halua ajatella suuria kokonaisuuksia silloin kun painoväriä on olkavarsissa asti!

Entä jos haluaa kokeilla vedostaessaan, tehdä samasta kuvasta erilaisia vedoksia? Minulle on joskus väitetty, että vain keskenään samanlaiset vedokset muodostavat sarjan. Entä jos haluaa tehdä samalla laatalla kymmenen uniikkivedosta? Ovatko ne kaikki työvedoksia? Merkitsenkö jokaisen 1/1? Onko se fuskaamista? Jokainen grafiikanlehti on hiukan erilainen, miten suuri ero mahtuu saman sarjan skaalaan? Pitäisikö osata päättää, miten laattansa haluaa vedostaa? Olisiko se jotenkin olennainen taito, tekisikö se ihmisen jotenkin enemmän graafikoksi? Kiukuttelen, jos joku väittää, että pitäisi tai tekisi!

Kertarykäisyllä vedostetuissa sarjoissa on se hyvä puoli, että realiteetit tulevat vastaan: isoihin vedoksiin kuluu paperia rutosti, esimerkiksi. On vapauttavaa, kun koko sarja on vedostettu, kun valmiit kuvat ovat pinossa. Lisäksi työ jaksaa vielä olla mielenkiintoinen. Jollei sitä jaksa enää katsella, ei se luultavasti ole niin hyvä, että siitä kannattaisi tehdä yhtään lisäkappaletta! Tulevaisuudessa huvittaa luultavasti mieluummin tehdä jotain uutta kuin palata vanhaan. Tänään tein jotain uutta: työn nimi on "Joo joo ihan kohta", se on "Ite oot ku eka sanoit" -työn (jonka vedosmerkinnät tein kans!) sisarteos, ja siitä on nyt vedostettu kappaleet 1/5:stä 5/5:een. Vedokset on merkitty ja neljä niistä on koeripustettu yhteiseen väliaikaispaspikseen, joka saa ne näyttämään melko juhlavalta sarjalta, vähän niin kuin olisin tiennyt mitä teen!

Ensi kerran kun myyn jonkun tuotokseni, ostan koko rahalla vedospaperia ja saatan sarjojani loppuun. Lupaan. Paitsi jos olen ehtinyt hukata muistilappuni siihen mennessä. Taidan tarvita työpajapäiväkirjan. Voisin tehdä sellaisen itse, kun kert olen niin strömsö.

Ps. Elina, unohdit levysi autotalliin. Oon kuunnellu lähinnä Reinoa.
Saga, inspiraatiota voi mitata käyttäen yksikkönä kappalemäärää, esim. noin kaksi ja puoli inspiraatiota minuutissa.

Puupiirroksia, jotka yllättivät tekijänsä

Havaitsin viikonloppuna, että joutilaisuus tekee hyvää. Lämmittäessäni savusaunaa keksin nimittäin aivan uuden tavan tehdä grafiikkaa, tai oikeastaan keksin, että grafiikka on hyvin universaali taidemuoto, jota voi tehdä äärettömän monella tavalla.
Olin ottanut mökille mukaan uuden kaiverrinsettini siinä toivossa, että jostain talon alta löytyisi vanerinpaloja. Hetken vanerin puutetta voivoteltuani päätin kuitenkin harjoitella hieman yhteen melko sileäpintaiseen leppähalkoon. Kaivertelin simpukantapaisia juttuja puun pintaan, joka oli ihanan pehmeä ja helposti työstettävä. Hetken valmista "laattaa" katseltuani tajusin, että voisin itse asiassa saada halolla aikaan jopa vedoksia.

Hain savusaunasta pienen hiilenpalasen, ja hinkkasin sitä halon pintaan. Hain tarpeiksi lisäksi muistilehtiön sivuja ja... voiveitsen. Ei siinä muuta tarvittukaan. Lopulta olin vedostanut kahdeksan vedoksen sarjan. Olin mahdottoman ylpeä valmiista vedoksista ja etenkin keksimästäni vallankumouksellisesta tekniikasta. Rohkaisen kaikkia kantamaan mukanaan kaivertimia, kuivaneulaa tai vastaavaa. Grafiikkaa voi yhtäkkiä syntyä aivan yllätyksellisissä tilanteissa.

Viikon tekniikka: carborundum!

Kun omat nysväystaipumukset kiristävät hermoa, tekniikanvaihdos ronskimpaan suuntaan on ehkä paras idea ikinä (niinku evah). Tänään oli hyvä vedostuspäivä.
Oli pakko tehdä pieniä laattoja, käytännön syistä. Oikein isoja papereita noita aiempia vedoksia varten saa yhdestä arkista vain pari, ja reunoja alkoi kertyä. Keksin niille käyttöä ennen kuin paperilaatikkoni alkoi muistuttaa paperisilppurin roskasäiliötä. Lintukuvat on vedostettu paperin reunaan, koska paperit on tarkoitus taittaa kahtia ja käyttää kortteina. Paperien koot taittamattomina ovat n. 180mm x 200mm ja 210mm x 120mm. Se tarkoittaa sitä, että laatat ovat ihan hurjan pieniä ja niiden reunat on leikattu saksilla tarkkaan. Kehityn!

Tytön kuva (pehmeäpohja, carborundum ja molemmat päällekkäin) pohjaa lounastauolla salaa tehtyyn luonnokseen työkaverista. Joudun ehkä tunnustamaan tekoni vedoslahjoituksen kera. Jos siis viitsin mennä töihin vielä joskus. Tuon pehmeäpohjalaatan koko on 205mm x 130mm. Skannauksista tai valokuvista ei sitten saa mitään käsitystä mittasuhteista.

Naapurintyttö kurkkasi kavereineen avoimesta autotallin ovesta puolen yön maissa kun istuin maalaamassa samalla kun odottelin pehmeäpohjaa haposta. Niillä oli mukanaan laatikollinen mehujäitä, tarjosivat minullekin. Halusivat tietää mitä teen, miten sitä tehdään ja olenko useinkin keskellä yötä hereillä askartelemassa.

Olenhan minä.

Vedostusta pistaasijäätelön voimalla

Vedostin carborundumia ekaa kertaa pariin vuoteen! Lisäksi käytin keltaista painoväriä, myöskin ensimmäistä kertaa pariin vuoteen... No oli se kivaa. Myönnän.

Hämytekniikkaosastosta sen verran, että olen luvannut raportoida kattavasti siitä, mitä tapahtuu kun alumiini kohtaa hiekkapaperin ja rautakloridin, juurikin tässä järjestyksessä.

En lupauksesta huolimatta kuitenkaan ehkä kykene kuvailemaan koko prosessia tässä. Lisäksi en pysty nyt keskittymään moiseen, kun siitä toisesta laatasta on jo kolme onnistunutta vedosta olemassa eikä se vielä osoita kuin aivan piskuisia kulumisen merkkejä. Selitykset odottakoot sitä, kun on laatta kädessä ja näen hämmennyksen kasvoiltanne, siis sitten kasvokkain. Esittelen kuitenkin muutaman kuvan prosessista.


Koska tiedeasiantuntija neiti I väitti katastrofin koon olevan suoraan verrannollinen käytetyn laatan kokoon, päätin, että maailmanlopun mittasuhteet ovat noin 275mm kertaa 350mm. Jännityksellä taivaanrantaa räjähdyksen toivossa tuijotteleville paljastettakoon myös, että olen asinmukaisesti läksyttänyt savusta ja kuplista varoittanutta henkilöä. Jollei hän olisi sanonut mitään, olisin luultavasti kokenut riemua, jännitystä ja hihkunut uijuijui se kuplii! Nyt laatan olisi happoa koskettaessaan pitänyt vähintään hajota atomeiksi ja koota jälleen itsensä, loistaa pimeässä, puskea ilmoille sienipilviä ja luikauttaa päälle komea kitarasoolo, että se olisi tehnyt kunnollisen vaikutuksen. Mutta hei: sitä voi syövyttää!

Okei, takaisin olennaiseen: tein onnistuneita vedoksia!