Välillä mietin, mitä omassa päässäni oikein mahtaa liikkua. Vaikka tiedän useimpia ulkopuolisia kummastelijoita paremmin ne syyt ja nyanssit, jotka toimintaani ohjailevat, löydän yhtäkkiä itseni kolmelta yöllä nostamassa kuparia toiseksi viimeisestä syövytyksestä - ja kysyn: mit vit, Aino, oikeesti?
Ei, tuo ei ihan pitänyt paikkaansa. En
nostanut kuparia happoaltaasta hallitun ammattimaisesti (sillai ku sit siinä yöllisessä taidegrafiikkamontaasissa siinä leffassa, joka elämästäni joskus tehdään, toim. huom.), vaan kampesin ja revin. Olen näemmä mitannut tuon (kieltämättä tavanomaista pienemmän) altaan seinämät aikanani melko reteällä kädellä, joten sen mukaisiksi omaa fiksuuttani myhäillen leikkauttamani kupari oli juurikin millin pari liian leveä. Tietysti jos olisin sellainen aikaansaava ihminen joka ei edes tiedä mikä torkkunappi on mutta joka tietää aina, missä sen avaimet ja passi ja puhelin on, ja olisin saanut aikaiseksi hankittua sen uuden vanhan paperileikkurin jostain, olisin siististi nirhaissut ongelman tiehensä. Oli mun tarkoitus, mutta sit tuli kaikenlaista.
Mutta jos on päättänyt, että menee nukkumaan vasta kun syövytykset ovat valmiit, niin eihän siinä auta kuin viilata ja kirota, ei nyt välttämättä tässä järjestyksessä. Nyt se laatta sitten mahtuu melkein, ja kiusallanikaan en viilaa enää yhtään. Ja mitään en tästä kaikesta sitten oppinut, että sikäli.
Ai kun väsyttää.
Ei kai tämä ihan normaalia iltapuhdetta ole, mutta toisaalta kaikki normaali puhde on keskimäärin aika typerää sekin, niin. Ryhdyin miettimään, ettei minusta kyllä millään muulla elämän osa-alueella löydy sitä kärsivällisyyttä ja ehdottomuutta jonka joko liuottimet tai inspiraatio saavat esiin. Haluaisin olla useammin kärsivällinen ja ahkera ja ehdoton ja päättäväinen myös muilla saroilla, joten ehkä työhuoneeseen linnoittautuminen yökausiksi tekee minusta paremman ihmisen. Ehkä hourailen. Mietin sitä sitten aamulla, kun sipaisen siihen yhteen kohtaan hiukan kuivaneulaa, lähinnä noin niinkuin kontrastiksi sille spraymaalein runnotulle akvatintakuvalle. Yhden vedostuksen päästä saa nukkua.
Muuten, viimeaikaiset filminkehitykset toivat päivänvaloon muutakin kuin kuvia Playa de la Tokoin villeistä kesäöistä ja saaristossa ruotsalaisia nuortenkirjoja ääneenlukevista autotallitytöistä. Merkinnän alussa tämän hetken virallinen taiteilijamuotokuva, lopussa vähemmän virallinen. Huomatkaa edellisessä limsapullo ja kahvikuppi, jälkimmäisessä termari ja skumppalasit - elämän perusedellytykset, toisin sanoen.
Kettu kuittaa.
Onneksi tänäänkin kävi trafiikki, vaikka eiliset kolmen vieraan huippulukemat putosivatkin kahteen. Supersivistyneellä takapihapiknikillä etsauskaiverrus ja viehekalastusta käsittelevän lehtikuvituksen luonnostelu yhdistyivät 60- ja 70 lukujen taitteen ranskalaisten arkkitehtuurilehtien selailuun sun muuhun kylttyrelliin ja asialliseen toimintaan - takaperinkuperkeikkoihin; silmien, hampaiden ja kielien piirtelyyn pohjapiirroksille; ja kömpelösti urpoilevan oravanpoikasen nimeämiseen. Siitä tuli Ulla. Tänäänkin sai kakkua ja nukkua pitkään ja vedostaa ja kuunnella samaa biisiä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, tänäänkin oli ihan hyvä päivä.
