Metkoja jekkuja ja pari Jekkua

Kun tytön toiseen ranteeseen on tatuoitu vedosmerkintä (oikeesti) ja toiseen Jaloviinatähti (oikeesti), on ainoastaan luonnollista, että tyttö istuu tiistai-iltana baaritiskillä rouhimassa mezzotintaa hyvin metkoon laattaan. Metko on melkein sama asia kuin metka, muuten, mutta se oli aikanaan lukiokurssin lyhenne, kun kurssin nimi oli pidemmässä muodossaan Metalligrafiikan kokeiluja. Sillä kurssilla oli niin metkaa, että tyttö osti vuotta myöhemmin oman syväpainoprässin.

Se tyttö aikoo hankkia itselleen jännetupintulehduksen seuraavien kahden viikon aikana, joulusesonki kun on. Sivumennen mainittakoon, että se on tällä hetkellä innoissaan villeistä puupiirroksen vedostuskokeiluvisioistaan (harjaustekniikkaa, yhden laatan tekniikkaa ja maalauksellista sähläilyä!) ja pehmeäpohjan ja akvatintan luontevasta mutta vastasolmitusta liitosta.

Huomenna sitten

Täällä pitäisi siivota. Muutin syövyytyssuunnitelmaani äsken vähemmän taiteellisin perustein, kun en löytänyt kiillotuspuikkoani.

Tänään toimintani on ollut pahemmanlaatuista kuparin tuhlausta, mutta pois ei ole lupa lähteä ennen kuin akuuteimmat kiireisistä projekteista ovat jotenkin paremmalla tolalla. Paras suoritukseni toistaiseksi oli ehkä autotallin avaimien strateginen hukkaaminen juuri, kun hapossa oli laatta, jota en sitten päässyt sisään pesemään ajoissa. Kahvia kuluu luvattoman paljon, piirtimetkin ovat hukassa ja vedospaperi loppuu ihan kohta.

Tää piirtää, huonosti

Nyt menee abstraktiks. Elämä nykii absurdin puolelle. Ja kynä ei pysy kädessä.

Paitsi että irkkubaarissa eräänä maanantaina vietettyjen noin yhdentoista tunnin aikana mun syliin tiputettiin harvinainen pala inspiraatiota, kun sisään käveli mies, jolla oli Naama. Skissailupaperin puutteessa tartuin... passiin. Tunnustetaan. Rikollisuus tuntuu erityisen hyvältä maanantaisin. Viime maanantaihin kuului liisteriä, sekin oli kivaa.

Piirustusolojen puutteessa olen maalannut, kuvitelkaa. Kymmenen senttiä leveä pensseli, vain se yksi, sottaili kummien poppien soidessa autotallin oveen kiinnitettyä litoposteria.

Se oli hauskaa.

Hauska on parasta, mitä minulle voi juuri nyt tapahtua.


Kysyttäessä, mitä aion viikonloppuna, vastaan, että aion pysyä erossa vaikeuksista. Käyttäytyä hyvin. Istua sängyn laidalla, syödä kaalia, langata hampaita. Käydä syyskävelyillä. Draamat ja hankaluudet löytävät minut näemmä turhan helposti, ja niiden eksyttäminen saattaa olla pitkällinen projekti.

Tähän auttaa vain vapaa viikonloppu ja tyhjä luonnoskirja. Vaikka ei se kirjan puutekaan näemmä oikeaa Naamaa pidättele paperilta, jos sellainen vastaan sattuu. Rakas lukija, tai te molemmat, ensi kerralla avautumisfiiliksen iskiessä puhun teille ulottuvuuksista. Ehkä siistein juttu koko maailmassa on se, että kolmiulotteiset muodot saa kaksiulotteisiksi, ja se, kuinka aivo kääntää kaksi takaisin kolmeksi!

Olen piirtänyt huonosti aika kauan jo. Sitten en piirtänyt ollenkaan, kun ahdisti se huonous. Sit alko ahdistaa se, ettei tehnyt ollenkaan. Sit otin käteen kynän sijaan sudin, koska silloin en voi ainakaan liikaa itseltäni odottaa, kun en siinä lajissa itsestäni turhia kuvittele. Ei sillä, että kynänkään kanssa yleensä turhia kuvittelen, koska sen kanssa olen pirun hyvä, kun olen.



Bläh. Taideoksennus tulee marjapuuroisina, etikkaisen vihreinä tärpätillä laimennettuina läiskinä paperille, penseinä päinä, jotka päätyvät paperilta minne lie.

Toisinaan olen vähän aikaa onnellinenkin.

Joku roti!

Kuka piru on käynyt viimeksi kuluneen viikon aikana syömässä reikiä mun prässihuopiin? Käsi ylös virheen merkiksi! Julistan Espooseen sotatilan, kaikki pieneläimet listitään havaittaessa. Itsensä ja maailman välisen paradoksin tiedostavat luontokappaleet ovat edelleen tervetulleita autotalliin kahvittelemaan, jos tyytyvät syömään mun leipomuksia grafiikanvälineistön sijaan.

---

Kirjoittaja on sitä mieltä, että luonto on harvinaisen perseestä, ja että uusiin prässihuopiin kuluvilla varoilla olisi saanut hankittua esim. autotallin jääkaapin täyteen skumppaa.

Viikonloppu, minä rakastan sinua.

Huomenna on autotallipäivä. Sunnuntai on mun lempipäivä, mikä on teidän? Oikeastaan pitäisi kai olla autotalliaamupäivä, mutta tässä sitä ollaan vielä hereillä ja vilkuillaan laattaa, johon vois oikeestaan siirtää ton skissin ja nukkua sit vähän pidempään.

Autotallityttöjen kommuunissa vietettiin tänään villin raflaavaa lauantai-iltaa pyöränkorjailun ja porkkanakakun merkeissä. Porkkanakakun syömiseen tarvitaan kymmenen ystävää, ja pyörä näyttää helposti liikuttavan projektinomaiselta, jos sen spraymaalaa vaaleanpunaisella ja kromilla.

Fillari, jossa toimivat esim. jarrut liittyy taiteeseen siten, että yhdistettynä tallella olevaan avaimeen (sitä on ylpeä pienestä, kun ei voi ottaa mitään itsestäänselvyytenä!) se lyhentää matkan kodin ja työhuoneen välillä varttiin. Lisäksi se mahdollistaa syövyttelyreissut silloinkin, kun julkinen liikenne ei niitä tue. Mikä vapaus, mitkä mahdollisuudet!

Kaikki siisti tapahtuu öisin, sanovat aikuiset mitä lystäävät.

Mezzo, minä ja maailmanloppu

Kaikkea sitä oppii, kun omaa blogiaan lueskelee. Arkistojen kätköistä kun saattaa löytyä vaikkapa seikkaperäistä opastusta mezzotintan saloihin - ja mikäpä sen hauskempaa kuin vaativan ja työteliään uuden tekniikan opettelu lempityylilläni, summamutikassa!

Asiat ovat juuri näinä päivinä niin sekavia tämän graafikon päässä ja pajalla, että universumin symmetria rajoittuu siihen, että ruoan lämpimänä pitoon tehty ja sittemmin pehmeäpohjustuksia varten autotalliin omittu lämpölevy pitää nyt autotallissa lämpimänä kahvikuppia. Ympyrä sulkeutuu!

Mezzotinta taitaa olla minulle ihan sopiva tekniikka - dramaattinen, vaivalloinen, saa ihmiset pudistelemaan päätään ja kysymään, miksi teen asiat itselleni niin vaikeiksi. No koska!

Ihmeen valokuvamaista jälkeä sitä saa aikaiseksi, kun tekniikka antaa mahdollisuudet ääriviivoista eroon hankkiutumiseen. Sekös sopii silloin, kun oma piirustusjälki tuntuu suurimmalta viholliselta! Yksi hakutyö valmiina. Neljä tarttis vielä. Neljä päivää aikaa. Vedetään henkeä. Ja taas mennään.

"Tuhannesensimmäinen kantaaottava"

Voi perkele, voi hartsi, minkä teit, voi ystävä, mikä petturi olet! En ollenkaan arvosta uusintasyövytyksiä, en yhtään nyt jaksaisi aloittaa alusta koko laattaa. Enkä vieläkään ole päässyt rautakauppaan, enkä siis voinut vaipua transsiin tuijotellessani väriaineen levittäytymistä oksalakkaan.

Lisää kahvia! Kakkosvaihde silmään, nopea kiihdytys identiteettikriisiin! Pää räjähtää! Ojentakaa varoitusteippiä, olen valmis epätoivoisiin ja raflaaviin ratkaisuihin! No en ole!

Kummallinen väärinkäsitys tila-aikajatkumossa

Siinä sitä istuu, huomaa laskeskelevansa tunteja huoltarin avautumiseen, ja muistaa, että tietää jo, miten aamun ensimmäiselle asiakkaalle hymyillään, kun se haluaa Sinolia ja Snickersiä, ei ole ensimmäinen kerta.

Ulkona on se aika, kun ei tunnu yhtään keväältä, ja yö hyytää oven ali. Radio Helsinki pauhaa jotain normaalien ihmisten aikaan esitettyä ohjelmaa uusiksi, ja kahvikuppi on aivan varmasti kylmempi kuin limsapullo, vaikkei sen pitäisi olla teoriassa mahdollista. Tulee kumma olo, kuin vinossa seisoisi, tai aivot pettäisivät alta: tämä on nähty, mä olen seissyt tässä joessa. Miten mä olen tässä, tää yö meni viime keväänä?

Mä en jaksaisi olla tässä taas, eikä tämä tule unettomuuksia myöten kieputtamalla yhtään sen valmiimmaksi asiaksi, enkä mä tule missään vaiheessa yhtään enempää ymmärtämään, mitä multa oikein halutaan. Tiedän sen, että se tinkimättömyys, mikä mussa on jäljellä ei anna lupaa laittaa vanhalla päällä ajateltuja töitä minnekään eteenpäin, kun koko maailma on mennyt uusiksi niiden piirtämisen jälkeen, enkä voi seistä sellaisen takana, jonka on tehnyt joku toinen. Viime vuoden työt, nekin, joista pidin, teki joku sellainen, jota en edes muista kauhean hyvin enää, enkä ole varma, onko väliksikään, vai pitäisikö sitä idolisoida nyt, missä mennään, mitä tapahtuu todella.

Oksalakka on loppu, mutta se ei ole syy siihen, miksi olen kehittänyt uusia tapoja tehdä akvatintaa. Tarvitsisin yhtä naamaa lainaan seuraavaa kuvaa varten, mutta pelkään vähän eksyä sille puolen - itäiselle - kantakaupunkia, sitä hakemaan, sillä sinne voi, no, eksyä, eikä minulla ole päiviä hukattavaksi. Kehittelen päässäni parasta skissailustrategiaa, nopeaa täsmäiskua,turhaa teoriaa, kun oikeasti pitäisi vain paikallistaa puhelin, ja soittaa, ja pyytää palvelus. Ei se ole niin vaikeaa, eivätkä kaikki sentään nuku tähän aikaan. Hei, onneksi en joudu ajattelemaan tätä nyt, sillä syövytys on valmis, täytyy käydä onkimassa tuo laatta!

Paperilla ja lasissa

Keskiviikkona kolmantena kolmatta Aino pakkasi aamupuuron jälkeen mukaansa skissipaperiruutuja, lehtiön, käsilaukullisen kyniä ja yhden kanssagraafikon. Miksei kukaan valmista soppakattilan vetoisia penaaleja? Onneksi Pau on sentään niin pikkuinen, että sen voisi oikeasti nostaa olkapäälle keikkumaan. "Ohoh", totesi Aino huomatessaan puhuvansa itsestään kolmannessa persoonassa, "onkohan tämä sivuoire liian nopeasta hypystä suoraan Facebookin syvään päähän?"

Suunta otettiin Eläinmuseoon, jonka karhut ovat kutkuttaneet oikeastaan siitä asti, kun kuiskasin viime vuoden puolella Pauliinan korvaan kesken Kom-teatterin Kaikkien isäni hotellien: "Pakko piirtää karhuja!"

Ja karhuja piirsin! Illemmalla kumonnen vielä karhun tai kaksi, suoraan tuopista, ilahduttavassa seurassa, livemusiikin soidessa...

Pau kävi jo viime viikolla viettämässä yhden kaoottisen päivän Eläinmuseossa hiihtolomaansa kiljuvien kakaroiden jaloissa, ja minäkin haluan takaisin! Piirustustauoilla voisi taas käydä museokahvilassa nojailemassa tiskiin ja puhumassa aivan liian syvällisiä tutun kahvilapojan kanssa.

Halutessanne voitte nyt lukijat testata itsenne ja autotallityttötuntemuksenne. Kumpi meistä piirsi nämä sivut (luonnoskirjat identtisiä - lällällää!)? Oikea rivi lopussa. Ei pitäisi olla kovin vaikeaa!

Oikea rivi: 1p, 2a, 3a, 4p, 5a, 6p, 7p

Yöllisiä raakilekehkeymiä, osa n

Vastavuoroista krokivenyttelyä! Mikä hurmaava kollaboraatiomahdollisuus, mikä täydellinen tapa hyödyntää se tilaisuus, että samassa osoitteessa asuu useampi piirtämistä hengittävä ihminen, joiden suonissa virtaa liikunnan tarve! Pitkä venytys on ajallisesti yhtä paljon kuin lyhyt piirros! NULLE DIES SINE LINEA!

Väriliidut, väsymys ja vanhat piirrokset

Ei puhuta nyt mitään kolmesta keskeneräisestä grafiikantyöstäni: en halua säikäyttää niitä siltä varalta, josko siellä kehkeytyisi Jotakin. Niistä saa halutessaan kysellä vaimealla äänellä, kuin ohimennen - jos kuittaan kyselyt epämääräisesti, on siihen tyytyminen.

Aloitetaan tämäniltainen tarina lyömällä pöytään tällainen kortti: autotallityttöjen yhteisen kodin ulko-oveen, rappuun naapureita ilahduttamaan ripustettiin tänä iltana tekijänkin arvion mukaan melko katutaiteilijamainen lyijärimuotokuva Johnny Deppistä.

Tähän päädyttiin siten, että lapsuudenkotiaan tyhjentämässä käynyt Elina koki tarpeelliseksi esitellä perusteellisesti kämppiksilleen koulun kuvaamataidon tuntien satoa, joka oli tietysti pakko ripustaa ympäri asuntoa hyvin viralliseksi retrospektiiviksi. Hyvin virallinen ripustus toteutetaan luonnollisesti sinitarralla ja sen loppuessa kesken maalarinteipillä, ehdottomasti ilman vatupassia.

Taiteilija itse meni jo nukkumaan, mutta Aino ja Pauliina jäivät tänäkin iltana kahdestaan istumaan omille puolilleen ruokapöytää, esiin nousivat luonnoskirjat, toisaalla niin uudet, että hyvä kun uskaltaa hengittää, toisaalla kohtuuttoman vanha, täynnä kaikkea noloa ja ihan tyhmää. Luonnoskirjojen ympärille levähti luonnostaan tavanmukainen sekasotku tusseja, liimaa, kylmenneitä kahvikuppeja ja liituja, joo, liituja!

Animal Collectiven musiikin tahdissa palasin tänään ala-asteelle, Elinan kiiltävääkin kiiltävämmiksi hinkattujen vahaliitutöiden perässä, säntäämällä! Muistatteko, kuinka siistiä oli, kun väritettiin ensin paperi kokonaan niillä nihkeäntuntuisilla muoviliiduilla, ja sitten väritettiin mustalla koko paperin yli, ja sitten raaputettiin saksilla ilotulitus? SIIS TODELLA SIISTIÄ, nimittäin!

Mustaa vahaliitupurua löytyy naamasta, kynsien alta, kahvikupista, tietokoneen näppäimistöltä, lapsellista oloa päästä ja vatsan seudulta. Huomenna Pauliinan kaa Eläinmuseoon piirtämään heti aamusta ja illalla kosmisen ihanien kämppisten kaa baariin kuuntelemaan suomiräppiä - voiko kummempaa keksiä? Voi, ja pitääkin!

Terveisiä tärpätiltä!

Seuraa teknistä informaatiota supertekniseltä autotallikirjeenvaihtajaltamme: pyöreä kuparilaatta leikataan suorateräisellä paperileikkurilla niin, että neliöstä leikataan kulmat pois, sitten leikataan taas kaikki kulmat pois ja taas ja taas, ja lopuksi syntyneen tosimonikulmion kimppuun hyökätään viilan kanssa. Viilan kanssa rikotaan omia käsiä, kunnes hermot menee, missä vaiheessa on hyvä päättää, että on se ihan tarpeeksi pyöreä.

Kuparin taustan suojaamisessa toimii muuten kohtuullisen hyvin sellainen oikein tönkköläski peittomusta spray ("Only CoversAll covers all!"), jonka ainoana miinuspiirteenä mainittakoon, että sen kuivuminen ei-huokoisella pinnalla kuten kuparilla vie noin neljä kärsivällisyyttä.

Muissa uutisissa: suorien viivojen lakkaaminen oksalakalla on vaikeaa. Radio Helsingin taajuus on edelleen kohdillaan autotallin radiossa. Kantagraafikko ei ole jaksanut siivota työhuonetta siellä pyörremyrskynomaisesti materiaaleja misailtuaan, vaikka syytä olisi, ettei tarttis polkea jalkaa kun mitään ei löydy. Ja äidin jääkaapissa oli ruokaa! Huraa! Siis oli.

On myös todella noloa tässä vaiheessa elämäänsä kämmätä kovapohjustus näin täydellisesti. Siis mitä, osaanko mä edes istua enää?

Tiedättekö muuten, miltä näyttää, jos niitä laatikon pohjalta löytyneitä raaputuskirjaimia raaputtelee kupariin, ihan normaalisti ennen hartsia ja happoa (on muuten todella noloa tässä vaiheessa elämäänsä unohtaa laatta sinne happoon ihan omiksi ajoikseen)? No älkää nyt viitsikö valehdella, ettekä tiedä. Kolmiulotteiselta näyttävän, skarpinhalkeilleen tekstin yhdistämistä vedoksiin estää enää taidegrafiikan perustavanlaatuinen peilikuvaisuus. Jos uusien vedoksieni nimiksi muotoutuu jotain sellaista kuin HÄVYTTÖMÄT, HIMOITTAVA, TÄYTTYMYS, AUTTOIVAT, VATTU tai UMAMI, tiedätte, mitkä käytännön realitee... siis taiteellinen ilmaisuvoima siinä puhuu!

Kyllä! Kyllä! Kyllä!

Voi veljet, voi siskot! Pitäkää kiinni piirtimistänne, taas mennään!

Postikeskuksen taidegraafisin lajittelurobotti, se allekirjoittanut, teki tänään töitä aivot säästövirralla, kun se tapahtui, noin vain: "Seinäjoki...(tonne) Kuopio...(tonne) TamperPUUPIIRROS! Se on... tietty, ja harjaustekniikka paitsi et ja just niin! Ja sillon siihen syntyy se kovin kontrasti mutta kuva-ala rajautuu... Yhden laatan tekniikka, ja sit jotain kitinväristä..."

Pokka ei riittänyt siihen, että olisin pudottanut paketit käsistä ja sännännyt ulos, eikä kunto puolestaan siihen, että olisin suoraan samoilta kannoilta juossut Tapiolaan asti vaneria öljyämään. Tyydyin hyppimaan paikallani ja lähettämään tekstiviestejä tahoille, jotka ymmärsivät helpotukseni määrän. Ei auttanut yhtään, olisi tarvittu uskallusta ja lihaksia, suuria ja dramaattisia eleitä.

Seuraavaan kahvitaukoon mennessä minulla oli Suunnitelma, Aikataulu, muistikirja täynnä katkonaisia merkintöjä ja ylikierroksia aivoissa. Kuka latasi inspiraation jonkinlaiseen sarjatuliaseeseen, otti minut jyvälle, löi kymmenen uutta kuvaa tajuntaan?

Olen niin helpottunut, että melkein itkettää, niin innoissani, että tuntuu kuin jännittäisi jotain, ja kaiken huipuksi olen sinetöinyt kohtaloni ylittämällä normaalin kofeiininkulutukseni reippaasti! Aion lähiviikkoina vetäytyä intensiiviseen, onnelliseen taidekuplaan, jossa muulla maailmalla ei ole juuri väliä. Tilitän toki tunnollisesti joka piirron, joka hartsin, joka viiltohaavan, joka vedostuskaljan. Jos minua haluaa tavata, on parempi tulla suosiolla työhuoneelle, mutta siellä joutuu sitten kuuntelemaan suhteetonta intoilua akvatintan tekemisestä spraymaalein! KYLLÄ VAIN!

--

Kirjoittaja pohtii, onko mahdollista spraymaalata vasemmalla kädellä samalla kun kaivertaa vaneria oikealla, ja raportoi tuloksista pikimmiten.