sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Synninpäästöä vailla

Rakkaat lukijat (Antti, Olli), minä haluan ripittäytyä. Minä olen huono ihminen. Olen myös huono taidegraafikko, ainakin tänä syksynä. Ja nuo kaksi asiaa liittyvät olennaisesti toisiinsa. Poikkitaiteellisuus haukkaa osan syystä, mutta vain osan, sillä en minä niillä maalitusseillakaan joka päivä ole leikkinyt.

Istuin keskellä yötä autotallin sohvalla, radio Helsinki pauhasi, avasin jääkaapin viimeisen oluen. Haistelin. Tuoksui märältä makulatuurilta, tärpätiltä, payne's grayltä, inspiraatiorommilta. Tuli ikävä, ikävä flowta, sitä, kun käsiä ei kannattanut edes yrittää saada puhtaiksi, kun seuraava vedostussessio takoi jo aivoissa, ikävä toissakesää, kun ymmärsin, kuinka hyvin nykyiset kämppäkaverini minua ymmärtävät.

Minua pelottaa. Osaan aika harvoja asioita, ja kun en osaa niitäkään joita luulin osaavani, se tuntuu siltä, kuin jalat pettäisivät. Jotain siitä, kuinka tärkeitä kuvat minulle ovat kertoo se, kuinka paljon omanarvontuntoni on sidoksissa siihen, miten hyvin saan kuparilaatalle siirrettyä sen, mitä ajattelen. Kun olen hyvä graafikko, olen hyvä ihminen.

Nulle dies sine linea. Minä tarvitsen päivittäisen kuvani, jotain, mistä intoilla edes hetken. En tiedä, mikä minut on pysäyttänyt, enkä sitä, kuinka pääsen takaisin. Olen vedostanut 140 joulukorttia, rutiinilla. Innostuin suhteettoman laimeasti siitä, miten hyvältä spraymaali näytti pehmeäpohjavedoksessa, koska siis hei! Spraymaalia! Pehmeäpohjavedoksessa!

Minua pelottaa, ja minulla on ikävä kaikkia, sillä kaikki ovat Turussa, San Sebastianissa, Barcelonassa, Oulussa, Chilessä, poissa, jossain. Ja minun pitäisi varmaan mennä Espooseen, lakata viettämästä sunnuntaina täällä pyryn saartamassa hyvin uudessa ja hyvin vahingossa hankitussa sivutyöpaikassani, jossa soitetaan hyvää musiikkia kuten sunnuntaisin kuuluu tehdä, ja kahvia on koko ajan keitettynä.

Jos tuo Pavel vaikka näin sunnuntain kunniaksi myisi minulle yhden nelostuopin, ja lähtisin sitten merkitsemään vielä vähän vedoksia ja hiomaan laattojen kulmia. Kukakohan hioisi minusta nämä kulmat? Se kalja ehkä?

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Väliaikatiedotus

Tämä ei liity blogin aiheeseen juurikaan, mutta haluaisin ilmoittaa molemmille säännöllisistä lukijoistamme, etten saanut viime yönä ollenkaan unta, mutta sain sen sijaan tietää, että opintotukihakemukseni on hylätty. Aion reagoida tietoon menemällä kahvilaan piirtelemään useiksi tunneiksi, ruokaostoksille Herkkuun ja mahdollisesti halliin (pecorinoa, tuoreita yrttejä, kylmäsavulohta, Lensin pastaa...) ja syömällä sushia. Harkitsen käyväni myös jossain museokaupassa, noin niinkuin piruuttani. Viime yönä tilasin nettikaupasta taidetarvikkeita luottokortilla opintotukilautakunnalle kieltä näyttäen. Ai, ja vielä vähemmän liittyen: tänään on sen näköinen tukka, kuin olisin amerikkalaisen senaattorin vaimo, joka on salaa rastafari.

Hauskaa päivänjatkoa.

Parveke on pop. En ole koskaan oikein savuttomana omakotiasujana niitä tajunnut, mutta nyt urbanisoiduttuani ymmärrän, kuinka välttämätön parveke on yöllisten spraymaali-inspisten kannalta.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Ilman sivuprojektia ei ole mitään


Koti on, ja kauniit huoneet. Siitä myöhemmin. Älkää peljätkö, emme ole uuvahtaneet onnellisen keski-ikäiseen villasukkatassutteluun teekuppi käpälässä, emme unohtaneet taidetta emmekä sen kavereita hauskaa, spontaania ja projektia!

Olemme mm. seonneet täysin siinä Vaasankadun kivassa kaupassa, josta saa spraykannuja ja maalitusseja ja jossa myyjäpoika nauraa hyväntahtoisesti sille, joka "on noin innoissaan jostain väristä". Iltaisin on keskusteltu intohimoisesti tämän vihreän ja tuon purppuran yhdistelmästä, skissailtu seinän kokoisia suunnitelmia, ja jostain syystä levitetty huomattavia määriä sokeria keittiön lattialle, vahingossa, usein.

Olemme myös, edelliseen liittymättä, kiivenneet kymmenen aikaan sunnuntaiaamuna erään baarin ikkunasta sisään, tosin luvan kanssa ja ulkopaikkakuntalaisen tanssijavahvistuksen kera. Sittemmin vietimme monia tunteja tuon baarin vessoissa, sillä koimme, että meillä oli annettavanamme enemmän, kuin niillä, jotka olivat kirjoitelleet seiniin Jeesuksesta.

Tämä poikkitaiteellisuus on, myönnettäköön, kovin epägraafikkomaista. Mikäköhän piru meihin on iskenyt? Listaan lisättäköön se, että ensimmäinen perheillallinen uudessa kodissa päättyi ex tempore pastissiviiksihaastatteludokumentin kuvaussessioihin! Yhtään ei hihitelty!

Pastissiviiksihaastatteludokumentti, luit oikein.
Sivurooleissa uuden kodin arkea värittävät tarra-askertelut, uintiretkeily, stencil-kuvioitu keittiöjakkara, banaaniaforismit, valistunut kierrätyspolitiikka, loputtomat leivonnaisvarannot, yölliset hiustenleikkuut ja hämmentävä määrä papuja, pähkinöitä ja siemeniä.
No, myönnetään: villasukat, teekupit ja keski-ikäinen tassuttelu ovat oikeasti tosi jees. Lauantaina aiomme pitkästä aikaa työhuoneelle, paluu graafikonelämään alkaa kolme... kaksi... yksi...

tiistai 25. elokuuta 2009

Helsinki, autotalli loves you!


Autotalli on täynnä keltaisia postilaatikoita ja purkamisen ja pakkaamisen välitilassa äpyileviä astialaatikoita. Vakituiset autotallimönkiäiset viettävät aikaansa Helsingin puolella omassa uudessa yhteisessä kodissaan, jossa kasataan askarteluarkkua, yliviivataan hesarista hauskuuksia, tasoitellaan seiniä, kohotetaan taikinaa, käydään töissä kummallisiin kellonaikoihin ja kouluissa vähän normaalimpiin, viihdytetään vieraita sähläämällä hysteerisesti ja syödään maapähkinävoita. Kaikilla Munkkaan perustetun taiteellisen kolhoosin jäsenillä on tänä syksynä opiskelupaikka, mikä on kivaa, vaikkei kyseessä olekaan SE opiskelupaikka.

Tämä hiljaiselo on hyvä merkki. Vaikka kädet ovat kyllä luonnottoman puhtaat, vähän ahdistaa. Ei yhtä paljon kuin hymyilyttää.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Materiaalimoralistin mietteitä


Tämän pitäisi kai olla lisäys sanakirjaamme, mutta ajatukseni rönsyilee, yöunet eivät ystävysty kanssani, lause karkasi kotoa, muotoseikatkin ovat tänään rasitteita. Haluan puhua graafikon etiikasta.

Työpaikalla tehdään remonttia. Lattioihin käytellään sitä hyvää, paksua vaneria. Priimapaloja on joka puolella, ja ne huutavat paitsi nimeäni myös puupiirrosta! Ilahduin. Sitten kauhistuin. Miksi juuri tänään, kun on päällä isän vanhat verkkarit ja naamassa eiliset silmät? Oliko pakko jättää teekkarikylä vasta puoli kahdelta yöllä? Miten mä nyt meen nätisti niille raksapojille hymyilemään, että saisinksmäehkjosvaik? Selväähän oli, että tuo hukkamateriaali oli minun, minun (!) ja vaikeusaste ja tarve keimailuun syntyi siitä, että olisi hirveän kätevää, jos joku raavas henkilö saman tien kunnon laitteilla pienisi palat käyttökokoon! Jooko, viitsisitsä hei millään? Kiltti?

Minulla oli monta tuntia aikaa miettiä tekemisiäni, sillä varttia yli seitsemän aamulla ei kande soitella kavereille ja pummia autokyytiä ja roudausapua, uskokaa kun kokemuksella puhun. Eettinen dilemmani oli tämä: onko oikein laittaa huomenna mekko päälle töihin, vaikka työnkuva on melko mekkovastainen ja ainut syy valinnalle olisi leikkiä enemmän tyttöä kuin onkaan, materiaalisen hyödyn toivossa vieläpä? Entä onko toiminta vähemmän arveluttavaa, jos se hehkeä sirkkelipoika hymyili ensin?

Kiemurreltuani aikani myönsin: ei ole. Ei sovi, että kenellekään suotaisiin mitään tai keneltäkään mitään kiistettäisiin sukupuolen perusteella! En mä voi! Joku roti, selkäranka ja maailmankuva sentään! Mutta se vaneri!

Kerronko loppuratkaisun?

Autotallissa oman puupiirrosninjamme kotiinpaluuta odottaa enemmän kuin tarpeeksi materiaalia, jonka lupaan öljytä huolellisesti heti mökkeilemästä palattuani. Sain vanerikuulumisiini sotkettua työkavereiden lisäksi kolme eri esimiestä - ja yhdessä vuorossa toimii sentään vain kaksi esimiestä kerrallaan! Lopulta päätin, että ainut vaihtoehto on mennä reippaasti pyytämään leikkausapua juuri niin rujosti kuin vain ikinä. Ei siinä mitään ongelmaa ollut, tietenkään. Kiltisti se sirkkelipoika leikkasi mun palat, mutta eri tavalla kuin olin pyytänyt, söpö höhlä.

En raaskinut mainita asiasta, kun tyyppi oli ollut hurjan mukava, ja huolissaan siitä, etten varmasti saa tikkuja käsiini. Meillä on puutavaraa, ja mun selkärankani tuntuis olevan suunnilleen siinä missä pitäiski. Tosin vatsalihaksia vaivaa se Servinkujalla erään pöydän alapintaan rustattu avautuminen - varsinainen Sikstuksen kappelini, noin työolojen puolesta. Vähän hämmensi tämä päivä kyllä, niinkuin aina, kun ajattelen liiaksi yksinkertaisia asioita auki.

Sanakirjoista puheen ollen, katsoisin, että hyvään graafikonetiikkaan yleisesti ottaen kuuluisi esimerkiksi rehellisen vedosmerkintäkulttuurin ylläpitäminen ja happovapaiden materiaalien suosiminen myyntivedoksissa, jotta ostajalle ei sattuisi pitkällä aikavälillä ikäviä yllätyksiä kuvan tekijän pikaisen hyödyn tähden.

Elina, tule kotiin ja inspiroi minut, olen hankkinut inspiksen toteutukseen välineet.


Kirjoittaja myöntää aina auliisti oman tekopyhyytensä. Tämän merkinnän kirjoituksen aikana laitoin vahingossa päälle CAPS LOCKin, enkä sit saanut sitä pois (ei, tässä koneessa ei ole näppäintä, jossa lukisi CAPS LOCK, kiitos. Oma kone sanoi ei, käytän tätä täält baarista.) ja jouduin pyytämään viereisen pöydän puolituttua poikaa apuun. Ja joo, autoiluapu vanerien kuljetukseen piti kans pyytää pojalta. Mutta mä yritän!

Post scriptum: miksi kirjoitan kaikki merkintäni vähintään kuuden tuopin tilassa? Tai sit seuraavana aamuna?

torstai 9. heinäkuuta 2009

Ateljeen elämää osa 4: jännittäviä vieraita

29.6.2009

Muutos suunnitelmiin! Jatkankin ateljee-emäntänä 16.7. asti, eli kunnes Roser palaa New Yorkista. Vaihdoin lennot ja nyt olo on kevyt. Vielä tosi monta ateljeepäivää! Hommat ovat alkaneet sujua, kun aikaa tuntuu olevan lähes loputtomasti enkä siten kehitä itselleni suorituspaineita. Kunhan joka päivä vähän jotain puuhastelen, vaikka sitten vedoksia vanhoista laatoista.

Tänään työstän Cássian laattaa, kerään exlibriksistä mojovann 40 kappaleen pinon, ideoin isoa puupiirrosta Torbenin ja Alexisin kotiin ja nukun ateljeen vuodesohvalla siestan, kun jostain syystä alkaa väsyttää niin armottomasti. Ateljeella kanssani on tänään ranskalainen ja eräs viime syksyn kurssiltani tuttu barcelonalainen nainen, jonka kanssa aina vaihdamme kuulumisia. Illalla lähetän Roserille viestin, jossa kerron ateljeen kuulumisia. Roser vastaa: vasta nyt nukuttuasi ateljeella siestan olet todella saavuttanut pätevyyden ateljeeapulaisena.

30.6.2009

Yksin ateljeella. Taas herään siihen, että se sama tyyppi, joka viimeksi soitti yhdelsältä, soittaa mulle. Sovin raakkuvalla äänellä, että tapaamme tänään ateljeella. Herättäjä ei kuitenkaan taaskaan saavu paikalle! Tosi reilu tyyppi. Seuraavaksi soittaa mielestäni samanniminen mies, mutta hänen äänensä on erilainen. Hän kertoo haluavansa tulla "antamaan laatallensa hapossa kylvyn" huomenna. Selvä. Illalla katson sähköpostini ja huomaan, että hän on lähettänyt minulle valokuvansa, jotta päästäisin hänet sisään. Tuijotan hetken sähköpostia ymmyrkäisenä ja sitten alkaa hymyilyttää. Ehkä ihan hyvä, että hän lähetti kuvansa - en tiedä, olisinko muuten avannut ovea.

Päivä on hyvä. Syövytän Cássian työhön akvatintan ja vedostan sen chine-colléella pimpattuna. Kivalta näyttää! Vedostan vielä yhden vedoksen viime syksyn mezzotintatyöstä, sillä sarja ei ole vielä ihan valmis. Mezzotintan vedostaminen on niin hidasta. Huojentavaa, että vedos onnistuu. Pelkäsin jo, että olisin ehkä unohtanut syksyn opit. Lähden ateljeelta käden kyynerpäitä myöten mustina.


1.7.2009

Ensimmäinen päiväni kodittomana! Luovutin tänään kämpän avaimet ja roudasin loput kamani ateljeelle. Tästä tulee päivätukikohtani. Harkitsen myös yöpymistä ateljeella, mutta totean, että se ei ole hyvä idea.

Kello viideltä eilen soittanut parrakas herra saapuu ateljeelle kokoontaitettavalla minipyörällä, päällään itse tänä aamuna painamansa psykedeelinen ja kimalteleva paita. Hän esittäytyy Fransesc Punsolaksi, joka on työkseen graafinen suunnittelija (myöhemmin käyn hänen nettisivuillaan ja huomaan hänen suunnitelleen useita täällä näkemiäni juttuja). Opetan hänelle viivasyövytystekniikan ja annamme yhdessä happokylvyn hänen laatallensa, joka on mielestäni ihan sairaan hieno. Yleensä hän kuulemma tekee vain linoa, sillä sen jälki on niin "rustiikki". Odottaessamme laatan syöpymistä juttelemme taidetempauksista ja esittelemme toisillemme vedoksiamme. Minä huokailen ihastuksesta hänen rustiikeille linotöillensä ja hän huutaa "Caramba!" pitäessään erityisen paljon jostakin vedoksestani.

Fransesc kertoo aloittaneensa graffititaiteilijana Barcelonan kaduilla ja olleensa 1980-luvulla Barcelonan ensimmäinen graffitimaalari, joka käytti stensil-tekniikkaa. Exlibrisvalloituksemme on hänen mielestään ihan mahtava juttu. Yhtäkkiä alamme yhdessä ideoida siementempausta, missä ihmisille jätettäisiin kasvien siemeniä kirjekuorissa ympäri kaupunkia ja sitten pyydettäisiin lähettämään valmiista kasvista valokuva ja kaikki valokuvat kerättäisiin nettisivulle.


Opetustuokion päätteeksi Fransesc kiitollisena lahjoittaa minulle ensimmäisen metalligrafiikan vedoksensa, jonka nimi on "The Alien God of Food". Se on ihan kreisin hieno! Jihuu!

Ateljeella käy myös se sinistä silmämeikkiä käyttävä taiteilija, ranskalainen ja yksi eksynyt amerikkalainen graafikko.

2.7.2009

Tänään tapaan ensimmäistä kertaa australialaisen tytön, joka haluaa alkaa käydä ateljeella joka päivä. Tyttö on tosi mukava ja näytämme heti töitämme toisillemme. Hän tekee ihania naivistisia lintuaiheisia serigrafiatöitä. Annan hänelle ateljeen avaimen. Nukun taas siestan vuodesohvallla. Sitten teen neljä hyvää vedosta Cássian laatasta. Näen hiiren, joka kipittää tosi nopeasti piiloon. Ranskalainen on taas täällä. Lähden ateljeelta hieman ennen yhdeksää, käyn ostamassa lettuainekset ja menen valmistamaan lettuillallista tämäniltaiseen huostakotiini.

7.7.2009

Olen ateljeella koko päivän vain australialaisen tytön kanssa. Aloitan Torbenin ja Alexisin puupiirrosta, mutta ote lipsuu ja puu ei tottele. Taitavat terät olla hieman huonossa jamassa. Nukun pitkän siestan. Väsyttää.


8.7.2009

Ennen ateljeelle tuloa käyn taidetarvikeostoksilla Joan Pierassa (C/Cardenal Casañas 13, metro Liceu). Nyt minut valtaa himo vedostaa uusille japaninpapereilleni lisää simpukoita alkukevään laatasta!

Olen yksin ateljeella, kun amerikkalainen pariskunta kolkuttaa ovea. He ovat löytäneet ateljeen tiedot internetistä ja haluavat tutustua paikkaa. Mies esittäytyy taidegrafiikan professoriksi yhdysvaltalaisesta yliopistosta. Pidän heille perinteisen turistikierroksen ja annan tietoa Barcelonan taidetarvikeliikkeistä. Hekin antavat minulle tosi hyvän vinkin: Belgiassa sijaitsee kuulemma sellainen taidegrafiikan keskus, mistä alan harrastajat ja ammattilaiset voivat hakea työtilaa (ja majoitusta) esimerkiksi viikoksi. Pariskunta kertoo, että heille viikon oleskelu majoituksineen maksoi 75 euroa/hlö majoituksineen. He kertovat vielä, että keskuksessa on todella hyvät mahdollisuudet toteuttaa erilaisia tekniikoita, kuten litografiaa! Belgialaiset ovat kuulemma hyviä litografiassa. VINK VINK. Nyt sitten joukolla lähettämään hakemuksia Frans Masereel Centrumiin.

9.7.2009

Kello kaksi juoksen ateljeelle Placa Cataluyalta kaatosateessa. Pysähdyn matkan varrella kuitenkin läheisessä leipomossa ostamassa suklaacroissantin. Saavun ateljeelle valuvan märkänä ja vastapäisen vaatekaupan omistaja vitsailee minulle Miss Wet T-shirt -kilpailusta. Vaihdan vaatteet (kuinka käytännöllistä, että osa tavaroistani on täällä!), keitän teetä ja menen vuodesohvalle syömään croissanttia. Nukahdan yli tunniksi ja herään vasta, kun australialainen kolkuttaa ovea. Hänkin valuu vettä. Lainaan hänelle varastostani kuivan paidan ja yhdessä keitämme lisää teetä.

Vedostan lisää simpukkatöitä ja juttelen kivan australialaisen kanssa. Hän kutsuu minut viikonlopuksi vaeltamaan. Houkutteleva tarjous. Nyt pitäisi saada käsiin makuupussi, makuualusta, kengät ja rinkka.

lauantai 27. kesäkuuta 2009

Ateljeen elämää osa 3: taideterapiaa ja koirakaveri

22.6.2009

Klo 13-15: Terapiavedostamista yksin ateljeella. Tänään en tullut ateljeelle siksi, että pitää, vaan siksi, että tarvitsin jotain tekemistä välttääkseni pimahtamisen. Romanttinen komedia on muuttunut hc-draamaksi. Vedostan 12 exlibristä. Olo on sen jälkeen hieman kevyempi.

23.6.2009

Tänään terapiavedostan neljästä kahdeksaan yhdessä ranskalaisen Marien kanssa. Hääräämme laattojemme kanssa pöydän molemmin puolin ja avaudumme miesasioista. Kukaan muu ei tänään tule ateljeelle. 12 exlibristä lisää.

Tänään on paikallinen juhannus San Juan. Ihmiset alkavat villiintyä kadulla - paukkuja poksahtelee vähän väliä (on poksahdellut tosin jo aika monta päivää, mutta nyt poskahteluväli on tiheämpi). Pitäisi itsekin vielä valmistautua illan rantabileisiin, mutta laiskottaa eikä huvita. Hassua, kun en yhtään tiedä, mitä tältä juhlalta voi odottaa.

24.6.2009

Tänään omistan Barcelonan! Tai ainaskin vanhankaupungin! Kävelenateljeelle liian isoissa ja asiaankuuluvan rumissa surffishortseissa - kaikki hyvin siis taas. Tukka on takussa ja olen juuri syönyt aamiaisen. Kello on neljä. Kadut ovat autioita ja harvat liikkeellä olevat ihmiset löntystelevät raukeasti. Koko kaupunki on krapulassa eilisen juhlinnan jäljiltä. Tulen ateljeelle ja nostan kirskuvat metalliverhon. En kestä, on vaan liian siistiä tulla krapulassa omalla avaimella ateljeelle ja olla eka paikalla! Hengaan ateljeen edessä Locon kanssa ja syön falafelia. Otetaan kuvia meistä ja se on Locosta kauhean kivaa.

Kello 17. Tuleeko tänne edes ketään tänään? Innostun puupiirtämään vanhan simpukkalaatan toiselle puolelle vaatekaupan sisääntuloa. Mikä siinä on, että kohopainotekniikkaan tulee himo aina ihan puun takaa? BÄM, pakko-tehdä-kohopainoa. Tiedättekö? Hahmottelen piirrosta laatalle, kun joku vanhahko keltahampainen mies pysähtyy katsomaan ja kyselemään. Hän on kuulemma työksensä tehnyt puuhuonekaluja ja niiden pintakaiverruksia. Hän innostuu ja käyttää paljon käsittämättömiä sanoja. Hymyilen iloisesti, vaikka en oikeesti ymmärrä.

Kukaan ei tule ateljeelle koko päivänä. Kello kahdeksalta peppu on sietämättömän kipeä kiviportaalla istumisesta ja laatta on valmis, mutta ei siitä tainnut tulla kovin erityinen. Päivä oli kuitenkin ihan parhautta.


25.6.2009

Taas hiljainen päivä. Aluksi porukkaa kävi solkenaan, ja nyt yhtäkkiä olen koko ajan yksin. Mokasinko? Saavun ateljeelle kello neljä ja vedostan nyt jo hieman väsyneenä vielä 8 exlibristä ja päätän sitten, että ehkä nyt olisi jo hyvä. Tämä olikin aika iso projekti.

Marie tuo ateljeelle cd-levyni, jotka hän oli lainannut kotiin kopioitavaksi. Hauskaa viedä suomalaista kulttuuria! Sitten tulee käymään vielä toinen rouva siitä ihanasta rouvaparista, noutamaan tavaroitansa. Hän on laittanut tukkaansa platinablondit raidat ja ilmoittaa jäävänsä kesälomalle.

Kello 18. Istun ateljeen eteen ja yritän ideoida kaverilleni Cássialle lahjavedosta. Haluaisin niin antaa hänelle jonkun henkilökohtaisen vedoksen, mutta jotenkin aivot jumittavat. Aika käy vähiin. Teen kuitenkin yhden piirroksen, mihin olen ihan tyytyväinen.

Vedostan eilisestä puupiirroslaatasta koevedoksen. Harjavedostan ekaksi koko laatan, sitten vielä tavallisesti puutikulla vedostan osan laatasta. Vedostustapa toimii kivasti, mutta en ole tyytyväinen kuvaa. Koira on liian iso ja huono.

26.6.2009

Herään kello YHDEKSÄLTÄ siihen, kun joku lontoolainen nainen soittaa minulle ja haluaa sopia tapaamisesta ateljeella tänään. Mitä hittoa nämä ihmiset oikein ajattelevat soittaessaan täysin epäinhimilliseen aikaan? Haloo, graafikotkin nukkuu, varsinki aamuisin. Tapaan hänet kuudelta ateljeella, luovutan hänelle avaimen ja annan ohjeita ateljeetyöskentelyyn. Sitten lähden toimittamaan marjapiirakkaa eräälle brasilialaiselle kaverilleni, joka tilasi sen minulta viikkoa aikaisemmin maksua vastaan...

Tulen takaisin ateljeelle ja teen eilisestä piirroksesta viivasyövytyksen 10-20-40 min. Syövytysten välillä lakaisen ateljeen ja löydän todella paljon pölypalloja ja yhden asian, joka muistuttaa etäisesti juurespihviä.

Kello 22.15 poistun ateljeelta lähteäkseni syömään sushia Cássian kanssa, mutta en saakaan metalliverhoa kiinni avaimella. Avain ei vaan käänny. Paiskon ovea ja käännän ja väännän, kunnes en enää jaksa ja pyydän apua miesjoukolta, joka lähestyy ateljeeta Harlem Jazz Clubin suunnalta. Miehet tarttuvat tehtävään tarmokkaasti ja esittäytyvät illan esiintyväksi funk-bändiksi. He saavat oven kiinni ja haluavat ehdottomasti, että tulen illan keikalle. Saan oman nimeni (avecilla) listalle. Heh! Hymy korvissa lähden vetämään sushiöverit ja sitten svengataan.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Jatkoa viime numerosta: osa 2: "Litografia, sinä hurmaavan oikukas nainen!"

Haluaisin ehkä muuttaa asumaan Helsingin kivipainon työhuoneelle, jossa ihmistä kohdellaan taidegraafikkona, lämpötila nousee näillä säillä hellerajojen hurjemmalle puolelle, ja työvälineinä toimivat nestemäinen asvaltti ja ikkunalasta. Ihmiset ovat ihan järjissään, Eppu, kiitos kysymästä ja epäilemästä. Tänään tosin paljastui eräs parittomiin numeroihin kohdistuva neuroosi, josta hienotunteisesti vaietkaamme.

Viime merkinnässä jätimme kalkkikivilohmareeni kuivattelemaan rasvatussista kuvaani. Eilen tuo kivi käsiteltiin painokuntoon. Kuvan on kuivuttava ainakin pari tuntia, sillä vaikka pinta näyttäisi kuivalta, rasva ei ole ehkä vielä oikein kiinnittynyt siihen kiviainekseen. Satakunta vuotta painokäytössä palvelleen (tästä sanavalinnasta kunnia hra Berg'lle) kiven syövyttely tuntuu hiukan holtittomalta, mutta näin silti toimitaan.

Laatan pintaan levitetään kostealla sienellä arabikumia, joka on mainiota mönjää. Aivan ensteks pinta sivellään talkilla, jotta kumi ei kuroutuisi ja pakoilisi kiven pintaa. Levityssieni ei saa olla liian kostea, sillä tussi on rasvaisuudestaan huolimatta vesiliukoista, eikä juuri värkättyä kuvaa haluta sotkea. Arabikumi tukkii kiven pinnasta avoimen huokosen, takertuu siihen sieltä, missä pinnassa ei jo ole rasvaa eli kuvaa. Arabikumi on melko hapanta, ulkomuodoltaan rypsiöljyä hieman sakeampaa, etikkaiselta tuoksahtavaa kellertävää klähmää, joka käyttäytyy sormissa hiukan pikaliimamaisesti. Laatan pinnassa tapahtuu jo tässä vaiheessa jonkinlainen kemiallinen reaktio, jota en ymmärrä. Kyse ei siis ole vain mekaanisesta tarrautumisesta. Nyt on laatan valkoiset osat turvattu valkoisiksi, vaikka kyllä ne saa sieltä vielä monta kertaa kämmäiltyä. Litosyövytyksessä kuva ei tule kovalla syövytyksellä tummemmaksi vaan vaaleammaksi, mikä arvatenkin ja kuulemma sekoittaa niitä, jotka ovat käyttäneet syväpainotekniikoita hiukan, joskus. Vaaleimmille sävyille, erityisesti niille uhanalaisille, jotka luultavasti näkyvät vedoksessa, jos niiden katoamiseen on luottanut, mutta eivät, mikäli ne olisi halunnut näkyviin, riittää syövytysaineeksi pelkkä arabikumi. Jotta tummemmat sävyt eivät jäisi tasapaksuiksi pinnoiksi, vaan niihin saisi näkyviin laveerausjälkeä, on arabikumia autettava tunkeutumaan rasvapinnan joukossa oleviin pienimpiin vapaisiin kohtiin, valopisteisiin tummaksi aiotussa pinnassa. Tähän tarkoitukseen kumimassaa on terästettävä typpihapolla! Tätä drinkkiä en kokeile kotona! Happoa käytetään olemattomia määriä, käyttämäni vahvuudet vaihtelivat kolmesta kahteenkymmeneen tippaan kumiunssia (umikunssia) kohden. Terästettyä versiota sivellään niille kohdin kuvaa, joissa ne ovat tarpeen. Tummimpien sävyjen päälle maalattu laimea seos ei vaikuta mitenkään, mutta vahva seos syövyttäisi vaalean sävyn olemattomiin.

Ymmärrättekö? Minulla on nyt sellainen olo, kuin ymmärtäisin teoriassa, mitä teen ja miksi, kunnes saan ohjeen klähmätä kiven pintaan jotain täysin yllättävää ainetta (kumia/asvalttia/vettä/kynäväriä), jonka funktiota prosessissa en ollut ennakoinut mutta ymmärrän kyllä ohjeen saatuani.

Syövytystä ei jatketa kauaa, pari minuuttia riittää. Vahvimpien liuosten kohdalla aika on vielä lyhyempi, ja sitä arvioidaan laatan pinnasta nousevan vaahdon perusteella. Happo sammutetaan levittämällä se tasaisesti laatalle, jolloin se laimenee arabikumin kanssa, jääden edelleen miedompana vaikuttamaan. Syövyttelyn lopuksi sammutuspeitteenä toimii kerros arabikumia, joka pyyhitään ohueksi, tasaiseksi ja kuivaksi ensin sienilevityksellä, lopuksi harsokangasmytyllä rivakasti pyyhkimällä.

Nyt laattaan voi koskea! Kuvapinta ei enää vaurioidu vahingossa nojailusta, huh. Kumikerroksen alla syöpyminen jatkuu nyt hiukan edelleen, amerikkalaisten mielestä seuraavat puoli tuntia, ranskalaisten mielestä 24 tuntia. Me luotamme amerikkalaisiin, joten puolen tunnin odottelun jälkeen voi levittää toisen, vahvistavan kerroksen arabikumia.

Sitten kuvan saa pestä auki, hankkiutua eroon siitä rasvaisesta tussista ja liidusta, jotka ovat ollet vain välineitä kuvapohjan muodostamisessa. Tähän käytetään rättiä ja lamppuöljyä, josta litoilun ekat liuotinpöhnät. Aukipesty kuva pitää suojata: siihen hierotaan liraus asvalttia, joka on hyvin rasvaista ainetta, ja sitten jännä hetki: koetelaus. Tässä laatalle telataan kynäväri, joka tarttuu suunnilleen siihen, mihin painovärikin. Kynäväritelausta ei vedosteta, sen katselu kiven pinnassa riittää paljastamaan, miten syövytys on onnistunut.

Sitten syövytys toistetaan kokonaisuudessaan, virheitä korjaillaan, epämääräiset sormenjälkitahrat hiotaan hohkakiviliidulla pois. Toisessa syövytyksessä voi yrittää hiukan korjata virhearvioitaan. Kuvalla on taipumus tummua itsestään, joten jollei siihen tartu telauksessa väriä, voi tummuutta odotella ennen uutta telausyritystä. Jos jokin kohta näyttää turhan umpitummalta ja vaaleat yksityiskohdat (kuten pintaan raaputetut naarmut) uhkaavat hävitä, voi niitä syövyttää lisää hyvin voimakkaalla liuoksella.

Ensimmäinen kiveni totteli nöyräsi toiveitani, telautui sävykkääksi ja tuli painokuntoon jo eilen. Eilisen aikana syntyi myös kuva toiselle kivelle: tästä tulee kaksivärinen litografia. Eilen aloitettu syövyttely saatettiin loppuun tänään. Kynäväri toi yllärin. Olin kämmäillyt jotenkin yllättävästi ja taitavasti, eikä kaikkiin mustiin tarttunut musta. Tummumisen odottelu korjasi tilannetta, mutta samalla tummui kaikki muukin: laveeraukset pelkistyivät tukkoon. Opastavat henkilöt yrittivät avustaa parhaansa mukaan ja auttaa pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, mutta lopulta telausen kanssa oli vain elettävä, menetettyjä laveeraussävyjä ei saa takaisin. Kuvamateriaalia lupaan jälkikäteen, nyt olen työhuoneella odottelemassa kumituksen vaikuttelua.

Pettynyt syövyttäjä ottaa hohkaliidun kauniiseen käteen ja ryhtyy raaputtelemaan alueita vaaleammaksi! Jälki on aivan muuta kuin aiottua, mutta näyttää ainakin kivellä hauskalta. Huomenna tapahtuu jännää: pääsen vedostamaan. Värit ovat osin valmiiksi sekoitetut, paperit valmiiksi revittyinä ja kiveen raaputettavat kohdistusmerkit paikoillaan. Värisuunnitelmassa lukee mm. "sininen, lapsellinen", mikä mahdollistaa filosofisen keskustelunavauksen sävyjen ominaisluonteesta.

Kirjoittaja ei ota vastuuta tekniikkakuvaukseen epäilemättä sisältyvistä virheistä ja vääristä tulkinnoista, sillä kirjoittaja on noviisi, ja hei kamoon, ei näitä kukaan muista ensikuulemalta.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Aino laakapainon ihmeellisessä maailmassa, osa 1:"Mitä se on?"


Kuluva viikko on uusien, riemastuttavien graafisten elämysten aikaa! Päähenkilömme viettää päivänsä lauantaihin asti Vallilassa, Helsingin kivipainon työhuoneella, jossa kivat litosedät Matti ja Kalle opettavat tämän hämmästyttävän tekniikan alkeita.

Okei: kyseessä on laakapainotekniikka. Siinä missä esimerkiksi puupiirros on kohopainoa (väri telataan koholle jätettyihin laatanosiin) ja etsaus syväpainoa (laatalle levitetty väri pyyhitään pois sen pinnalta, mutta jää syvempiin uriin, joista se nousee paperiin syväpainoprässin puristuksessa), kivilitossa laattana käytettävä kivi on paksu, raskas ja pinnaltaan täysin sileä prässiin mennessään. Litoprässi on muuten olemassa erikseen, tätä ei voi tehdä sillä omalla, tutulla syväpainoprässillä. Tumman ja vaalean värin erot syntyvät sillä perusteella, että rasva ja vesi hylkivät toisiaan. Näin minulle kerrottiin jo vuosia sitten, ja reaktioni oli muistaakseni jotakuinkin "Hä?". Ymmärsin tekniikan periaatteen vasta vieraillessani keväämmällä Eevin ja Papun open, Sarin johdolla kyseisellä työhuoneella. Saman käynnin aikana takaraivossani avasi suunsa pieni ja kiukkuinen tahdontahdontahdon-ääni, jonka patistuksen johdosta soitin sittemmin toiselle pajan pitäjistä kurssin toivossa. Joskus saa, mitä tahtoo.

Nämä kivilaatat eivät onneksi ole useimpien taidegrafiikan laattamateriaalien tapaan kertakäyttöisiä, vaan kuva hiotaan aina sarjan vedostamisen jälkeen kiven pinnasta. Hionta onkin ensimmäinen, ihanan fyysinen työvaihe. Märkä kivi hiotaan carborundum-hiekalla, eri karkeuksilla karkeasta hienompaan. Tällä työpajalla käytetään kolmea eri karkeusastetta. Hiontoja on tehtävä laskujeni mukaan ainakin 9 ja puoli, vaikkakin sinnikäs naarmu yllytti minut ensimmäisenä kurssipäivänä kahteentoista ja puoleen. Hiomavälineenä käytetään toista, pienempää kiveä tai todella jännää käsikäyttöistä laikkaa, jonka pyörittely oli aluksi melko haastavaa, vaikka siinä onkin vastapaino ja kaikkea. Kivi tulisi saada aivan tasaiseksi, ja tilannetta on tietenkin tarkisteltava metalliviivaimen avulla. Tiettyjen kuvioiden toistaminen, ja hiomasuuntien säännöllinen kierto auttavat siinä, ettei yhtä kohtaa hio liian matalaksi, ja lisäksi kuvioissa ja säännöissä on jotain vähän shamanistista, kuten useissa taidegraafikoiden höyrypäisissä tavoissa. Viimeinen puolikas hionta tehdään hienoimmalla hiekalla, ja se jätetään keskeneräiseksi, eli hionta lopetetaan ennen, kuin carborundum ja irtoava kalkkikivi muodostavat laatan pintaan harmaan mudan. Tämä ei ilmeisesti ole silkkaa taikauskoa, vaan vaihe on niinsanottu karheutus, jonka tarkoitus on jättää hienonhieno luonnonrasteri kiven pintaan. Kiveä huuhdellaan joka välissä lämpimällä vedellä, ja valmis kivi on hipelöitävän ihana, sileääkin sileämpi mutta samalla ihan matta. Kuivuttuaan valmista kiveä ei paree kuitenkaan käpälöidä, sillä ihmiskäsissä on aina rasvaa, ja kosketus jättää jälkensä lopulliseen vedokseen.

Kuva nimittäin tehdään tasaiseksi hiotun, huolella huuhdotun ja kuivuneen kiven pintaan rasvalla. Voisin siis ottaa työhuoneelle voipaketin ja piirtää sillä, tai saippuapalalla, tai millä vain. Sormenjäljet jäisivät näkyviin. Perinteisempinä välineinä toimivat rasvainen litoliitu ja -tussi. Pintaan voi siis nysvätä herkkiksiä liitupiirroksia, joiden jälki on hyvinkin lähellä lyijykynäluonnosta - paitsi että kivi on piirtoalustana ylivoimaisesti ihanampi kuin mikään paperi, ikinä. Toisaalta kivelle voi laveerata, roiskia mustaa tussia isolla siveltimellä. Maalattua voi raaputtaa, jos haluaa valkoista taas jostain hiukan esiin, tai voi ryhtyä taas leikkimään sabluunalla ja spraymaalilla. Oikeastaan, kuten kaikessa grafiikassa, tässäkin voi perusperiaatteen ymmärrettyään keksiä ihan mitä tahansa tapoja kuvan muodostamiseen. Ihmettelevät vielä, miksi rakastan grafiikkaa! (Siis ette te, eivätkä ne siellä pajalla, vaan ne muut, ne normaalit ihmiset. Ne, jotka eivät sano, kuten Papu tänään: "Mietin sua ja litografiaa eilen illalla, ja luulen että teille tulee oikein antoisa suhde.")

Huomenna pääsen syövyttämään kuivumaan jääneen kiven - jännää! Viikon aikana ehtii kuulemma tehdä ainakin kaksivärisen, ehkä jopa kolmivärisen, jos on nopea.

Kuva, jota ryhdyin tänään malttamattomuuksissani säätämään on tietty ihan kakka. En millään malttanut vain hioa kiviä tänään ja suunnitella kuvaa huolella kotona kiven koon perusteella. Ryhdyin lääräämään tussilla ja käteni oli koko ajan kiven pinnalla kun unohdin. Ja koko kuva on ihan höhlä, myönnetään. Oli lapsellinen olo, maalaan inkkareit! Ei harmita kyllä edes! Tästä viikosta ei jää takataskuun vuoden parasta vedossarjaa, vaan aivan uusi ase arsenaaliini, niin, että joku tuleva päähän pulpahtava kuva on aivan selvä litografia, jonka sitten joskus pääsen toivottavasti toteuttamaan.

Tästä taitaa tulla kesän paras viikko. Huomenna lisää toivottavasti vähemmän monisanaisia taidekuulumisia.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Ateljeen elämää osa 2: pehmeäpohja ja pehmenneet aivot

17.6.2009

Saavun ateljeelle hieman ennen kolmea. Meksikolainen on jo paikalla. Hänen mezzotintalaattansa on edistynyt niin, että epäilen hänen viettäneen yön ateljeella. Nyt sillä on myös valosirotin. Paikalla ovat myös vihaiset, tosin päivä päivältä hymyilevämmät tytöt. Yritän kertoa tytöille, mikä on carborundum-tekniikka, mutta miten se voikin olla niin vaikeata espanjaksi? Jos selittäisin suomeksi, olennaisia sanoja olisivat rouhe, mömmö, kökkö jne. Siksi kai. Tulen suoraan rannalta ja on ihan pirun hikistä. Aloitan syömällä ateljeella vuoden aikana suuren suosion saaneen vegeburgerin ja juomalla puolitoista litraa vettä.

Kello 17. No vihdoin siitä exlibris-laatasta tulee siedettäviä vedoksia! Tein siihen akvatintan kolme kertaa. Voikohan laatan laatu jo kärsiä sellaisesta jotenkin? Pistän ekat 10 lahjavedosta kuivumaan, hyvä fiilis. Syön karkkia ja keksejä ja olen ehkä vähän sokerihumalassa. Kun työtakki on kiinni, sen alta ei näy vaatteita. Se hykerryttää minua. Varsinkin, kun menee kadulle.. Tsihii.

Kuunnellaan Liekkiä, Ismo Alankoa, Scandinavian Music Groupia. Alan ajatella, että se Suomen kesä on oikeastaan aika ihana. Miten kaikilla ateljeelaisilla onkin joku Suomi-tarina, jonka he ehdottomasti haluavat jakaa kanssani? Liikuttavaa.

Kello 19. Haen maitokahvin Placa de Tripiltä ja juon sen kaljun tytön kanssa, joka syö sitruunajäätelöä. Hän kertoo opiskelevansa Universidad de Barcelonan Bellas Artesissa ja erikoistuvansa grafiikkaan.

Kello 21 - vieläkin täällä! Ei huvita lähteä. Ihana ateljeepäivä. On ollut niin rauhallista. Ateljeen oven edessä katukiveyksellä on ihanaa istuskella ja tarkkailla kadun elämää, sillä välin kun laatta on hapossa. Nyt pehmeäpohja, yritys 2. Harlem on avaamassa oviansa ja yhtye roudaa kamoja sisään. Valot vilkkuvat oven yläpuolella ja katu hämärtyy. Vastapäisen vaatekaupan myyjä on koko ajan ulkona tupakalla Locon kanssa. Vieressä on söpö kampaaja, jonka väki tulee myös kadulle istuskelemaan sillä välin, kun mömmöt vaikuttavat tukassa. Ei lainkaan hassumpaa.




18.6.2009

Juoksen ateljeelle 20 minuuttia myöhässä (yli neljä), mutta eipä se haitannut, sillä kukaan ei ole odottelemassa oven ulkopuolella. Sitäpaitsi täällä saa vähän myöhästyä (mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin). Rullaan oven edessä olevan metalliverhon ylös, pistän prässeihin huovat ja sopivan puristuksen. Vielä musiikki soimaan. Ihan mahtava olo: mukana uunituore marjapiirakka, laukussa pullo cavaa ja päällä mekko. Tänään lähden suoraan ateljeelta juhlimaan...

Ateljeelle tulee pian se nainen, joka halusi oppia pehmeäpohjatekniikan. Eilisen laatan onnistuttua teknisesti olen saanut kerättyä pehmeäpohjaitsetuntoa ja onnistun opettamaan tekniikan naiselle. Hänen laattansa onnistuu! Olen grafiikkaguru, tättädää! Paikalle saapuvat myös tehokolmikon rouvapari, joka on kauhean hyvällä ja touhukkaalla tuulella, taas. En saa itse tänään mitään aikaiseksi, mutta sen sijaan olen kauhean seurallinen, opetan, huolehdin, kyselen, kannustan ja viihdytän rouvia. He kyselevät minulta asioita kuten Oletko katolinen? Onko sinulla poikaystävää? ja Eikö saunassa ole tosi klaustrofobista? En, ei kai... ei. Siinä samassa ateljeelle saapuu pari ruskeita silmiä tervehtimään minua ja saavutan ikiaikaisen (vuodenaikaisen) Barcelona-unelmani: tulla pussatuksi ateljeella! Jauuu! Hahaa, saatiinhan sitä romantiikkaa vihdoinkin. Loppupäivän keskittymismahdollisuudet ovat poispyyhityt. Päivän saldo: kaksi vedosta exlibriksestä.

Olen tänään todella elementissäni ateljee-emäntänä. Tämä ei olisi lainkaan hullumpi duuni... Vink vink, graafikkoystäväni! Miten ois jos me...?

Jos eilen olin sujut Suomeen lähtemisen suhteen niin tänään tilanne on kaukana siitä. Klo 19 haen kahvilasta patongin ja tulen ateljeelle syömään sitä. Pehmeäpohja-nainen kysyy, onko se lounas vai päivällinen. En osaa vastata. Hän pyörittelee silmiään hyvin äidillisesti.

Päivän kysymys: miten voi lähteä kaupungista, missä on ateljee kuin koti ja joku, joka tulee sinne pussaamaan?

19.6.2009

Tänään tulen ateljeelle vain pyörähtämään, sillä eräs grafiikan kurssista innostunut nainen soitti minulle ja haluaisi nähdä ateljeen ja kuulla sen käytännöistä. Pidän ateljeessa turistikierroksen ja hyppelen innosta, sillä lähden seuraavaksi Sonar-festareille. Hyvästelen meksikolaisen, joka ei enää tule ateljeelle (ja joka on jo vedostanut mezzotintansa ja se on hyvin fresco, tuore, kuten mezzo-ope sanoi) ja lähden festareille kello yhden mojitojen kautta. On kuuma ja olo on kevyt.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Ateljeen elämää osa 1: pelkotiloja ja pitsaa

Kun siellä Suomessa nyt sataa ja on kylmä ja ei yhtään kesälaitumillakirmauskeli, niin graafikon teehetken Barcelonan haarakonttori ottaa vastuun Suomen kansan viihdyttämisestä sisätiloissa. Siis että täten nyt aloitan kesäkuun ajan kestävän koomisen draamasarjan tai dramaattisen komedian (kirjoittaja toivoo: saisi se olla romanttinenkin komedia pliis, trillerit pysykää kaukana), jonka tapahtumat sijoittuvat erääseen taideateljeehen Barcelonan keskustassa, Barrio Góticossa. Tarkemmin sanottuna sille samalle kadulle, missä on se ihana Harlem Jazz Club, ja sen pienen baarin viereen, missä se tuuheaviiksinen mies tarjoilee ilmaisia ja jymäyttäviä kalashnikoveja. Hyvä katu. Sarjan kirjoittaja ja kertoja on nimittäin eilisestä lähtien ollut vastuussa siitä, että ateljeen seinät pysyvät pystyssä ja ateljeella käyvien harrastuneiden ja etenkin vähemmän harrastuneiden taidegraafikoiden sormet pysyvät suunnilleen tallella (eivätkä hajoa atomeiksi happoaltaaseen) sillä aikaa, kun ateljeen omistaja, ihastuttava ja taiteeseen tervehenkisesti suhtautuva ja niin kovin lahjakas Roser nauttii elämästään New Yorkissa. Kertojahenkilö on käynyt ateljeella viime lokakuun alusta lähtien, ja myöntää rehellisesti, että aluksi ateljee oli aika elintärkeä asia: aivoja sai vaivata mezzotintalla ystävien puuttumisen sijaan. Sittemmin Barcelonasta on löytynyt muitakin kiinnostavia asioita, mutta ateljee on pysynyt kuvioissa aina enemmän tai vähemmän. Siispä kertoja käyttää nyt viimeiset Barcelonan viikkonsa ilomielin ja suurella ylpeydellä ateljeen pyörittämiseen.

15.6.2009

Herään klo 10.20 siihen, että joku soittaa tuntemattomasta numerosta. En saa selvää nimestä, mutta joku espanjalainen mieshenkilö ilmoittaa innokkaana tulevansa tänään ateljeelle. Yritän raakkua mahdollisimman vähän puhelimeen, mutta se on vaikeaa, koska olin syvässä unessa. Sitäpaitsi on edelleen ihan ylivoimaista sanoa ensimmäinen asia aamulla puoliunessa sekunti herätyksen jälkeen espanjaksi.

Saavun ateljeelle kello 14. Eipä tarvitse paljon ovia availla, sillä paikalla on jo monta iloista vedostajaa. Tai kaksi heistä on kyllä vähän vihaisen näköisiä, ja toinen vihainen tyttö on kalju, puhuu espanjaa nopeasti ja pelottaa minua. Apua, kuka syövytti auktoriteettini? Tuon ateljeelle mukanani kadulta löytämäni vanerilevyt, eilisiltana tekemäni luonnoksen, josta pitäisi tehdä torstaiksi pehmeäpohja (synttärilahja). Asettaudun Roserin työhuoneeseen, pöytä on valtava ja ikkuna sen päässä ihana. Yksi meksikolainen tyttö on tosi kiva ja on aloittanut juuri mezzotintakurssin. Riehaannun ja kaivan laatikosta oman ensimmäisen harjoitustyöni ja esittelen sitä suurella ylpeydellä. Meksikolaisella ei ole valosirotinta...

Oikeasti on niin kuuma, että tekisi mieli olla alasti työtakin alla.

16.00 Yksi katalaanigraafikko tulee tekemään serigrafiaa. Hymyilevä ja ongelmaton tapaus, pärjää omillaan. Huh. Tein pehmeäpohjan ja näytin sen meksikolaiselle, joka halusi oppia. Se ei mennyt ihan putkeen. Luulen, etten vakuuttanut. Meksikolainen kuitenkin näytti tekevän jotain muistiinpanoja. Hermostuttavaa. Laitan laatan happoon, 15 min, sitten osa peittoon ja vielä 15 min. Otan laatan haposta ja puhdistan. Ei syöpynyt hyvin. En tee edes koevedosta. Luulen, että levitin liian paksun kerroksen pehmeäpohjaa, enkä painanut tarpeeksi kun piirsin siihen. Äh.

Seuraavaksi saapuu Barcelonalainen tehokolmikko: kaksi seniorileidiä ja yksi puhelias lääkäriherra. Roser on ihan selvästi tsempannut kolmikkoa lähtiessään: pärjäätte kyllä keskenänne, koittakaa sitten käyttäytyä, kyllä te osaatte. Kolmikko touhuaa ja pyörii ja vakuuttaa pärjäävänsä. Huomautan kuitenkin prässin suojapaperin käytöstä, laitan prässin huovat uusiksi, säädän prässin, kerron syövytysaikoja, tsemppaan ja huomautan, että laatta otetaan haposta kädellä, jossa ON HANSKA. Kuulemma ei tartte, kun tämä ei ole niin vahvaa happoa, "tämän sormen menetin typpihapolle, se on paljon vahvempi". Apua. Tulemme kuitenkin hyvin toimeen. Kerron saunomisesta ja suomen kielestä.

Olen ihan sairaan väsynyt kahdeksalta kun lähden kotiin. Sinne jäävät vielä vihaiset tytöt, jotka tekevät kuulemma jotain kouluhommaa perjantaiksi kauhealla kiireellä.

16.6.2009

Luen aamulla sähköpostini ja hätäännyn: joku tuntematon nainen kertoo tulevansa torstaina ateljeelle oppimaan minulta pehmeäpohjatekniikan, koska Roser on kertonut minun olevan siinä "ekspertti". Flippaan kohta... Jos vaikka saisin sen oman laatan onnistumaan ennen sitä? Matkalla ateljeelle saan puhelun joltakin toiselta tuntemattomalta naiselta, joka sanoo, että olis pakko päästä keskiviikkoaamuna vedostamaan (vaikka en sillon ole "töissä") ja sen jälkeen soittaa tuntemattoman naisen nro 2 kaveri, tuntematon nainen nro 3, joka ei ole koskaan ollut ateljeella, mutta haluaisi tulla. Sanon että tervetuloa.

Saavun ateljeelle 15.30 uusien vedospaperien ja silkkipaperin ja eväiden kanssa. Paikalla on mukava barcelonalainen rouva, jolla on aina sininen silmämeikki, vedostelemassa tottuneesti, meksikolainen jyystämässä mezzotintaansa sekä se kalju tyttö, joka nyt hymyilee mulle. Jee.

Se tuntematon nro 3, argentiinalainen nainen, saapuu. Teen kiertokäynnin ateljeella ja kerron, miten asiat toimivat. En ole ihan vakuuttunut, että miten kokenut graafikko hän on, joten kehotan olemaan kokeilematta mitään arveluttavaa ilman mun läsnäoloa. Hetken päästä argentiinalainen tekee sairaan hienoja ja ihan sikapuhtaita vedoksia jättiprässillä.

Olen tehnyt valmiiksi uuden exlibris-laatan, josta aion vedostaa lahjaksi monta kymmentä hienoa exlibristä Torbenille. Teen koevedoksen, josta tulee ihan kakka. Teen kolme lisää ja nekin ovat ihan kakkoja. Masennun. Askartelen kirjekuoren, piirrän siihen ikkunasta näkyvän koiran, joka istuu aina yhden vaatekaupan ulkopuolella vanhalla tuolilla. Koiran nimi on Loco eli hullu. Laitan kuoreen Roserin käyntikortteja ja vien sen postiin Roserille Nykkiin. Haen samalla pitsaa suht mukiinmenevältä pojalta eräästä pizzeriasta. Sekoan sanoissani ja pyydän pitsaa puoliksi ranskaksi. Häh, mistä se tuli? Kysyn vaan. Syön pitsaa Roserin huoneessa vuodesohvalla, luen 20 vuotta vanhoja National Geographic -lehtiä ja melkein nukahdan. Mäkin haluan mennä Amazonille kajakilla ja uida delfiinien seassa ja vaeltaa pohjoisnavalle suksilla ilman radiota.

Ateljeelle tulee vielä kaksi lisää. Päivä on rauhallinen. Kuuntelemme mun levyjä ja mä päädyn tekemään exlibrikseen vielä kerran uusiksi akvatintan. Vedostan vasta huomenna, en kestä enää uusia pettymyksiä tänään. Mulla ja hartsilaatikolla on vähän vaikea suhde.

Lopuksi lakaisu, vessaan lappu että ei toimi ja käyttäytymisohjeet ja havainnekuva. Roskat kadulle klo 20, auto hakee ne yöllä. Väsyttää. Sanoinko sen jo? Ateljeella käy kivoja ihmisiä.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Tairekaliaa!

Autotallilla kävi tänään kummasti, siinä vedostamisen ja syövyttelyn ohella (saldo: yksi tilaustyö valmiiksi & 3 vedosta, yksi kokonaan uusi exlibris & 8 vedosta!). Ainu ja Papu pohdiskelivat, kuinka ensi viikolla illanistujaisia isännöivällä ystävällä on viehättävä tapa pitää herrasmiesmäisesti huoli siitä, että autotallitytöillä on jatkuvasti juoma kädessä. Poika on ennättänyt tarjota meille jo monet oluet yllättävissä tilanteissa, joten mietimme, pitäisikö mukaan ottaa ja jääkaappiinsa jättää enemmän kuin oma kulutus vaatii.


Sitten viime viikkojen stressi purkautui instant-projektina, kipaisimme huoltarilta sikspäkin juuri ennen laillisen myyntiajan loppua, ja tuunasimme viemisiksi hienot taidekaljat. Lapsellista, hauskaa, ei-vakavastiotettavaa tekemistä, askartelua, revittelyä kai olimmekin kaivanneet, sillä autotallilta lähdettiin hihitellen ja hyristen.

Pääsykoe-episodeista jälkiviisasteltakoon, että se, mikä ei tapa, sattuu vitusti.

Tänään hauskuus alkoi voittaa. Erityisesti hihkun sitä paketin päällä olevasta nimiöstä löytyvää tekstiä "Kaljaa! Kaljaa!", joka on kirjotettu melko vinosti kohtaan "viranomaisten arkistointimerkintöjä varten".

Tämä ei nyt varsinaisesti liittynyt taidegrafiikkaan, mutta viikon opetus on, että tuntuu hyvältä joskus tehdä heti valmiiksi asti jotain, eikä jäädä pohtimaan, mitä kaikkea sitä pitäisikään puuhata. Näin silläkin hinnalla, ettei kaikkeen silloin ehdi aina jokainen innostunut mukaan, kun eivät satu paikalla olemaan.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Ei-valitun sähkeuutiset


Minun pieni graafikonsydämeni on särkynyt!

sunnuntai 24. toukokuuta 2009

Graafikon A-O

Autotalli esittää: ensimmäinen graafikko-suomi-graafikko-sanasto!

graafikon aivotärähdystesti
tehdään, kun on saanut ohimossaan olevan haavan tikattua ja ensiavussa on sanottu äidille, että parin tunnin päästä pitäisi herättää ja tarkistaa onko sekava, kysyä vaikka, kuka on presidenttinä. Sitten äiti herättää ja käskee luettelemaan taidegrafiikan tekniikoita. Akvatinta, etsaus, pehmeäpohja, carborundum, mezzotinto, litografia, monotypia, kuivaneula, puupiirros... Ja sitten äiti on vakuuttunut, että lapsen aivot eivät ole tärähtäneet. Lieneekö oikeassa? Aivotärähdystestin barcelonalaisessa versiossa henkilöltä kysytään, mitä olutta saisi olla, (oletamme tarkoittaneemme jotakin tällaista, merkinnät on kirjoitettu gràcialaisessa baarissa) ja oikea vastaus on tietysti Moritz (tuo kelta-sininen etiketti), joka on huomattavasti parempaa kuin kaupungin toinen, yleisempi paikallinen panimotuote, Estrella (se punainen). Kuva ensimmäisestä vertailutilanteesta.


graafikon ehostus tehdään, kun päivä on kulunut autotallissa syövytellen, vedostellen, ehkä juomapelaten tai taidetempausta valmistellen, ja sitten ilta yhtäkkiä yllättää, ja baariin pitäisi lähteä nyt, NYT nopeasti. Graafikko ryntää vielä työtakki päällä peilin ääreen meikkipussukkansa kanssa ja toteaa tilanteen: naamassa on hieman harmaita ja mahdollisesti myös kirjavia tahroja, mutta eiköhän nuo saa meikkivoiteella peittoon nopeasti? Graafikko struuttaa meikkivoidetta joko suoraan sormilleen (graafikot usein pitävät suorasta kontaktista) tai mahdollisesti myös meikkisienelle, usein kuitenkin jaksamatta ensin puhdistaa sormista painoväritahroja riittävästi. Näin meikkipohja ei lopulta olekaan painoväritahrojen peittämistä, vaan pikemminkin painovärin levittämistä tasaiseksi meikkipohjaksi seoksena meikkivoiteen kanssa. Graafikon voi siis tunnistaa baari-iltana paitsi painoväritahroista, myös aavistuksen harmaasta ihonväristä kasvoilla. Ks. myös graafikon näyttelymeikki.

graafikon juomapeli
n säännöt ovat helpot, sillä huikka kuuluu ottaa aina, kun syntyy poikkeuksellisen hyvä vedosyksilö. Se voi olla näyttelyvedos, hakutyö, just se oikea värisävy tai hirmu hyvin onnistunut syövytys (eli laatta joka ei tarvitse mitään säätöä tai kikkailua vedostettaessa ja vedostuu vaan ihan pirun hyvin). Juomapelin takia pöydällä on vakiovarusteena pullo, mutta täytyy myöntää että nykyinen rommi on tyhjentynyt hävettävän hitaaseen tahtiin. Olemmeko liian tervehenkisiä vai liian itsekriittisiä vai väärällä alalla olematta edes vielä alalla? Juomapeli on peruja viime kesän näyttelyintoilulta, kts. blogimerkintä Graafikon juomapeli viime heinäkuulta.

graafikon kalja: Eräillä epäilyttävillä tahoilla (teekkareilla ynnä muilla pojilla) on tapana elvistellä taidollaan avata kaljapullo millä tahansa, paitsi pullonavaajalla. Kätevä graafikkotyttö on itsenäinen, ja iskee näppärästi korkin läpi piirtimellään pillinmentävän aukon. Kannattaa muuten laittaa siihen viereen toinen aukko, josta pulloon pääsee ilmaa. Luottakaa meihin tässä.


graafikon löytötavarat: Portsari saattaa katsoa hämmentyneenä tyttöä, joka jättää kuparipeltiä narikkaan säilöön yhden aikaan viikonloppuyönä, mutta se on pientä verrattuna tilanteeseen, joka syntyy, jos esimerkiksi unohtaa mezzotintavalosirottimen vaatekauppaan. Yhtä lailla normaalin todellisuuden ulkopuolelle putoamisen merkeiksi luettakoon ne katseet, joita työkaverit jakavat joka kerta, kun taukotilan pöydälle nousee laukkua penkoessa mitään luonnoskirjaa taiteellisempaa, esimerkiksi ruskea paperipussillinen täynnä liitujauhoa. Ah väärinymmärrystä! Ks. myös happo, laatta.

graafikon nokkaunet (myös: graafikon yöunet) nukutaan sillä aikaa, kun kovapohjuste kuivuu tai laatta on viimeisiä syövytysaikojaan hapossa. Kuvattuun toimintaan sorrutaan erityisesti silloin, kun uuden skissin valmistuttua illalla ei ole millään malttanut mennä nukkumaan, vaan toteutukseen on ryhdytty yötä myöten. Onneksi autotallissa on sohva, nyttemmin myös tyyny, viltti, korvatulpat ja tommonen juttu, jonka voi laittaa silmille, ettei kattoikkuna häikäise. Viime aikoina toiminta on yleistynyt siinä määrin, että sekä Totoro (kuvassa) että violetti mysteeriotus ovat muuttaneet autotalliin.

graafikon näyttelymeikki syntyy kätevästi ylimääräisistä tarroista, joilla taidenäyttelyn vedokset merkitään ostetuiksi. Jos hyvin käy, tarralajitelma on kirjava ja meikistä tulee iloinen. Usein graafikko yltyy tekemään näyttelymeikin siinä mielentilassa, kun hän on saanut liimata tarroja näyttelytöiden viereen enemmän kuin oli uskaltanut odottaa ja on siitä syystä onnellisen riehakkaalla tuulella.


graafikon päänsärky: Välillä vedokset eivät onnistu, akvatinta suoraan sanottuna vittuilee ja liuottimet korventavat paitsi limakalvoja, myös sielua. Ahdistus voi iskeä, vaan graafikkopa ei noin vain voi tarrata ohimoihinsa epätoivoissaan. Graafikon päänsäryn tunnistaakin siitä, että päätä pidellään kämmenselillä - niissä on harvemmin painoväriä.

(huomaa myös hiusten kiinnittämisessä käytetyt etsauspiirtimet)

happo (myös: laatta): Tervehenkisen pullantuoksuinen graafikko törmää toisinaan hämmentyneisiin kulmankohotuksiin todetessaan olevansa ihan hapossa, tarkoittaen tietenkin niitä kauniin sapenkeltaisia rautakloriditahroja, joita joskus päätyy niin ihoon kuin vaatteeseenkin vilkkaassa syövytyssessiossa. Vaikka puhumme toisinaan hiukan omaa kieltämme, olemme toisinaan myös kirjaimellisuuden uhreja - happo kun oikeasti tarkoittaa syövyttävää ainetta ja laatta sitä levyä, jolle kuvaa ollaan pykäämässä. Kuriositeettina kerrottakoon, että syövytyksessä on aiemmin tosiaan käytetty typpihappoa, nykyinen rautakloridi on astetta vaarattomampi valinta.

raadelma: Ensiluonnos. Kuvan ensimmäinen olotila. Taidegrafiikka on yleensä täynnä työvaiheilua, kuvaa siirretään joskus useita kertoja skissiltä skissille ennen lopullista toteutusta. Raadelma voikin olla myös poikkeus tästä, työ, jossa kuva on tehty suoraan laatalle ilman luonnoksia, jolloin ensipiirros on myös lopullinen. Raadelma on lisäksi paikannimi, jonka ohi syysmyrskyretkelle matkalla olleet graafikot ajoivat, ja olivat sitä mieltä että sana on aivan liian hieno niin suppeaan käyttötarkoitukseen ja alkoivat miettiä mitä muuta se voisi tarkoittaa. Suudelma, vadelma, raato. Raakaviiva. Ensiluonnos!

tiistai 19. toukokuuta 2009

Näin hankit kohtuuhintaista kuparia

Tänään oli loistava päivä, siskot ja muut lukijat. Kasasin hetki sitten autotallin pöydälle pinon neitseellistä, vielä kalvopäällysteistä, siisteiksi suorakulmioiksi leikattua 0,7 mm:n kuparia, jonka yhteispinta-ala on 4 m². Sairaan paljon siis.

Jos olisin asioinut tänään taidetarvikeliikeessä, meillä ei olisi enää varaa muutta pois kotoa, tai ainakaan syödä siellä kodissa mitään, mutta kävinkin ihan muualla, ja jaan nyt teille seikkaperäisesti onnistuneen kuparinhankintareissun vaiheet:

1. Ensin suunnaksi metalliasioiden tukkuliike, Helsingin Rauta Oy. Muonamiehentie 10, Hki. Sinne on helppo löytää, Kehä I:ltä Vihdintielle ja siinä se melkein heti onkin. Valitettavasti tarvitset reissuun auton, ja siihen vielä jonkinlaisen kattotelineen. Isoisän, joka auliisti tuli mukaani, teline oli rakennettu laudoista ja kuormaliinoista.

2. Varastohallilla trukkimies kärräsi kaksi valtavaa kuparilevyä suoraan auton katolle. Ne myydään 1x2m kokoisina, ja valittavana on ainakin 1 mm ja 0,7 mm paksuudet (taidekaupassa kuparilaatan standardipaksuus on 0,8 mm). Tänään yksi 1x2 m levy maksoi 113e (25e/kg), mutta hinta vaihtelee suoraan kurssin mukaan. Nyt kuparin hinta oli kulemma laskenut. Loistavaa. Ja huom! siellä käy ainoastaan käteinen.

3. Taipuisat kuparit epäilyttävästi autonkatolla päristen ja rämisten isoisä ajoi Peltisepänliike AB-Pelti Oy:hyn (Palomiehentie 6, Espoo, Kauniaisten paloasemaa vastapäätä), jonne jätimme ne mittakaavion kanssa leikautettaviksi. Ehdittiin juoda päiväkahvit, kun sieltä jo soitettiin että valmista on. 45e, kästeismaksu. (Sivuhuom: siellä ei muuten ehkä koskaan käy mitään naisia asioimassa).

4. Valmiit, siistit laatat kuljetettiin suoraan autotallille odottamaan happoa, terää ja muuta mukavaa.

Ja arvatkaa mitä kuparin hinnaksi lopulta tuli!
10x10 cm= 0,70e!

Printer's Proofissa kuparista saa maksaa melkein nelinkertaisesti (tarkalleen 3,6-3,8 kertaa enemmän palan koosta riippuen). Reissu on ehdottomasti vaivan väärti varsinkin kun kuparia voi ostaa kerralla tosi paljon.

maanantai 18. toukokuuta 2009

Ilmoitusluontoista

Haluatko auttaa taidegraafikkoa? Siispä korvat hörölle lähipiirissä!

Hyvien puolelle itsensä lukevat graafikonplantut Elina, Eevi, Pauliina ja Aino haluaisivat yhteisen kodin, jossa leipoa, piirustella keittiönpöydän ääressä, jättää kämppiksille sympaattisia post it -lappuja ja tassutella villasukkasillaan.

Vuokramarkkinoita ei ole kai suunniteltu niitä varten, jotka ovat todellisuudessa kilttejä, siistejä, savuttomia, eläimettömiä, henkilökohtaisesta hygieniastaan huolehtivia ideaaleja vuokralaisia kenelle tahansa, mutta näyttävät paperilla epäilyttäviltä rakkareilta. Jos joku autotallityttöjen tervehenkisyydestä vakuuttunut lukijamme osaa vinkata neljälle yhteisasuttavaksi sopivasta asunnosta Helsingissä, (jossa ei siis syövyteltäisi ja vedostettaisi, meillä on ateljée sitä varten!) hihkukaahan meille neuvoja ja yhteystietoja!

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Eräästä ikkunasta

Valoa on tulvinut talliin viime viikkoina niin kesäiseen tapaan, että haluaisin omistaa tämän merkinnän isälleni, joka parikymmentä vuotta sitten repi autotallin mädän katon pilviin asti auki, ja näppäränä miehenä teki uuden. Uudessa oli se hyvä piirre, että siinä oli kattoikkuna. Aikanaan kattoikkunan alla luonnonvalossa kylpi höyläpenkki, jonka ääressä minäkin opin elämän perusasioita, kuten sen, mitä tarkoittaa jiiri tai miksi sähköosiin pitää aina koskea ensin kämmenselällä, jollei ole varma, kulkeeko niissä jonkinlainen virta. Höyläpenkin päivät ovat olleet jo aikaa luetut, mutta kattoikkuna tuo nyt luonnonvaloa piirustuspöytämme päälle, ja ilman sitä autotalli näyttäisi paljon enemmän... no, autotallilta. Ihmettelijöille paljastettakoon, että tallissa on viimeksi ollut auto sisällä joulukuussa 1988, tasan yhden yön ajan. Seuraavana päivänä saapuivat loput muuttolaatikot, ja sen jälkeen tilalle on löytynyt parempaa käyttöä.

Tytöt nostavat nokkansa kohti valoa, huokaavat syvään ja odottavat uutta autotallikesää, sateen ropinaa katolla ja lämpimiä pyöräretkiä.

tiistai 12. toukokuuta 2009

12.5.

Kun Kuvataideakatemian hakutyöt pitää palauttaa huomisen ylihuomenna, taideahdistukseni kasvaa eksponentiaalisesti, mutta jotenkin maagisesti samalla myös helpottaa. Tekee pahaa nähdä omat viime vuoden työt levitettynä riviin lattialle: "Tässäkö nää nyt on?" ja se on kamalaa. Silti tunnen outoa helpotusta, kun enää ei ehdi tehdä mitään uutta hakua varten, ja seuraava kuva pääsee varmaan paperille asti ilman sitä älytöntä yliprosessointia ja hillitöntä itsekritiikkiä minkä hakuajan pelkkä olemassaolo herätti. Loistavaa! Kuin itsestään piirsin heti aamulla skissin, ihan pienen vaan, ja mietin minkä kokoista kuparia tarvitsen.


P.S. Epäilen, että mulla saattaa olla myös uhmaikä, teini-ikä ja keski-ikä samaan aikaan, ja siksi tuntuu näin hassulta.

torstai 7. toukokuuta 2009

Tahdon tehdä suuren




Viime viikkojen vallitseva tallitendenssi on ollut prässin pinta-alan maksimaalinen hyödyntäminen. Suuruudenhulluus on tarttuvaa, varokaa vierailijat!

Lisäksi haluaisimme kertoa pitävämme vierailijoista. Ihmettelijät tervetuloa.