Ilman sivuprojektia ei ole mitään

Koti on, ja kauniit huoneet. Siitä myöhemmin. Älkää peljätkö, emme ole uuvahtaneet onnellisen keski-ikäiseen villasukkatassutteluun teekuppi käpälässä, emme unohtaneet taidetta emmekä sen kavereita hauskaa, spontaania ja projektia!

Olemme mm. seonneet täysin siinä Vaasankadun kivassa kaupassa, josta saa spraykannuja ja maalitusseja ja jossa myyjäpoika nauraa hyväntahtoisesti sille, joka "on noin innoissaan jostain väristä". Iltaisin on keskusteltu intohimoisesti tämän vihreän ja tuon purppuran yhdistelmästä, skissailtu seinän kokoisia suunnitelmia, ja jostain syystä levitetty huomattavia määriä sokeria keittiön lattialle, vahingossa, usein.

Olemme myös, edelliseen liittymättä, kiivenneet kymmenen aikaan sunnuntaiaamuna erään baarin ikkunasta sisään, tosin luvan kanssa ja ulkopaikkakuntalaisen tanssijavahvistuksen kera. Sittemmin vietimme monia tunteja tuon baarin vessoissa, sillä koimme, että meillä oli annettavanamme enemmän, kuin niillä, jotka olivat kirjoitelleet seiniin Jeesuksesta.

Tämä poikkitaiteellisuus on, myönnettäköön, kovin epägraafikkomaista. Mikäköhän piru meihin on iskenyt? Listaan lisättäköön se, että ensimmäinen perheillallinen uudessa kodissa päättyi ex tempore pastissiviiksihaastatteludokumentin kuvaussessioihin! Yhtään ei hihitelty!

Pastissiviiksihaastatteludokumentti, luit oikein.

Sivurooleissa uuden kodin arkea värittävät tarra-askertelut, uintiretkeily, stencil-kuvioitu keittiöjakkara, banaaniaforismit, valistunut kierrätyspolitiikka, loputtomat leivonnaisvarannot, yölliset hiustenleikkuut ja hämmentävä määrä papuja, pähkinöitä ja siemeniä.

No, myönnetään: villasukat, teekupit ja keski-ikäinen tassuttelu ovat oikeasti tosi jees. Lauantaina aiomme pitkästä aikaa työhuoneelle, paluu graafikonelämään alkaa kolme... kaksi... yksi...

Tairekaliaa!

Autotallilla kävi tänään kummasti, siinä vedostamisen ja syövyttelyn ohella (saldo: yksi tilaustyö valmiiksi & 3 vedosta, yksi kokonaan uusi exlibris & 8 vedosta!). Ainu ja Papu pohdiskelivat, kuinka ensi viikolla illanistujaisia isännöivällä ystävällä on viehättävä tapa pitää herrasmiesmäisesti huoli siitä, että autotallitytöillä on jatkuvasti juoma kädessä. Poika on ennättänyt tarjota meille jo monet oluet yllättävissä tilanteissa, joten mietimme, pitäisikö mukaan ottaa ja jääkaappiinsa jättää enemmän kuin oma kulutus vaatii.


Sitten viime viikkojen stressi purkautui instant-projektina, kipaisimme huoltarilta sikspäkin juuri ennen laillisen myyntiajan loppua, ja tuunasimme viemisiksi hienot taidekaljat. Lapsellista, hauskaa, ei-vakavastiotettavaa tekemistä, askartelua, revittelyä kai olimmekin kaivanneet, sillä autotallilta lähdettiin hihitellen ja hyristen.

Pääsykoe-episodeista jälkiviisasteltakoon, että se, mikä ei tapa, sattuu vitusti.

Tänään hauskuus alkoi voittaa. Erityisesti hihkun sitä paketin päällä olevasta nimiöstä löytyvää tekstiä "Kaljaa! Kaljaa!", joka on kirjotettu melko vinosti kohtaan "viranomaisten arkistointimerkintöjä varten".

Tämä ei nyt varsinaisesti liittynyt taidegrafiikkaan, mutta viikon opetus on, että tuntuu hyvältä joskus tehdä heti valmiiksi asti jotain, eikä jäädä pohtimaan, mitä kaikkea sitä pitäisikään puuhata. Näin silläkin hinnalla, ettei kaikkeen silloin ehdi aina jokainen innostunut mukaan, kun eivät satu paikalla olemaan.

Graafikon A-O

Autotalli esittää: ensimmäinen graafikko-suomi-graafikko-sanasto!

graafikon aivotärähdystesti tehdään, kun on saanut ohimossaan olevan haavan tikattua ja ensiavussa on sanottu äidille, että parin tunnin päästä pitäisi herättää ja tarkistaa onko sekava, kysyä vaikka, kuka on presidenttinä. Sitten äiti herättää ja käskee luettelemaan taidegrafiikan tekniikoita. Akvatinta, etsaus, pehmeäpohja, carborundum, mezzotinto, litografia, monotypia, kuivaneula, puupiirros... Ja sitten äiti on vakuuttunut, että lapsen aivot eivät ole tärähtäneet. Lieneekö oikeassa? Aivotärähdystestin barcelonalaisessa versiossa henkilöltä kysytään, mitä olutta saisi olla, (oletamme tarkoittaneemme jotakin tällaista, merkinnät on kirjoitettu gràcialaisessa baarissa) ja oikea vastaus on tietysti Moritz (tuo kelta-sininen etiketti), joka on huomattavasti parempaa kuin kaupungin toinen, yleisempi paikallinen panimotuote, Estrella (se punainen). Kuva ensimmäisestä vertailutilanteesta.


graafikon ehostus tehdään, kun päivä on kulunut autotallissa syövytellen, vedostellen, ehkä juomapelaten tai taidetempausta valmistellen, ja sitten ilta yhtäkkiä yllättää, ja baariin pitäisi lähteä nyt, NYT nopeasti. Graafikko ryntää vielä työtakki päällä peilin ääreen meikkipussukkansa kanssa ja toteaa tilanteen: naamassa on hieman harmaita ja mahdollisesti myös kirjavia tahroja, mutta eiköhän nuo saa meikkivoiteella peittoon nopeasti? Graafikko struuttaa meikkivoidetta joko suoraan sormilleen (graafikot usein pitävät suorasta kontaktista) tai mahdollisesti myös meikkisienelle, usein kuitenkin jaksamatta ensin puhdistaa sormista painoväritahroja riittävästi. Näin meikkipohja ei lopulta olekaan painoväritahrojen peittämistä, vaan pikemminkin painovärin levittämistä tasaiseksi meikkipohjaksi seoksena meikkivoiteen kanssa. Graafikon voi siis tunnistaa baari-iltana paitsi painoväritahroista, myös aavistuksen harmaasta ihonväristä kasvoilla. Ks. myös graafikon näyttelymeikki.

graafikon juomapelin säännöt ovat helpot, sillä huikka kuuluu ottaa aina, kun syntyy poikkeuksellisen hyvä vedosyksilö. Se voi olla näyttelyvedos, hakutyö, just se oikea värisävy tai hirmu hyvin onnistunut syövytys (eli laatta joka ei tarvitse mitään säätöä tai kikkailua vedostettaessa ja vedostuu vaan ihan pirun hyvin). Juomapelin takia pöydällä on vakiovarusteena pullo, mutta täytyy myöntää että nykyinen rommi on tyhjentynyt hävettävän hitaaseen tahtiin. Olemmeko liian tervehenkisiä vai liian itsekriittisiä vai väärällä alalla olematta edes vielä alalla? Juomapeli on peruja viime kesän näyttelyintoilulta, kts. blogimerkintä Graafikon juomapeli viime heinäkuulta.

graafikon kalja: Eräillä epäilyttävillä tahoilla (teekkareilla ynnä muilla pojilla) on tapana elvistellä taidollaan avata kaljapullo millä tahansa, paitsi pullonavaajalla. Kätevä graafikkotyttö on itsenäinen, ja iskee näppärästi korkin läpi piirtimellään pillinmentävän aukon. Kannattaa muuten laittaa siihen viereen toinen aukko, josta pulloon pääsee ilmaa. Luottakaa meihin tässä.


graafikon löytötavarat: Portsari saattaa katsoa hämmentyneenä tyttöä, joka jättää kuparipeltiä narikkaan säilöön yhden aikaan viikonloppuyönä, mutta se on pientä verrattuna tilanteeseen, joka syntyy, jos esimerkiksi unohtaa mezzotintavalosirottimen vaatekauppaan. Yhtä lailla normaalin todellisuuden ulkopuolelle putoamisen merkeiksi luettakoon ne katseet, joita työkaverit jakavat joka kerta, kun taukotilan pöydälle nousee laukkua penkoessa mitään luonnoskirjaa taiteellisempaa, esimerkiksi ruskea paperipussillinen täynnä liitujauhoa. Ah väärinymmärrystä! Ks. myös happo, laatta.

graafikon nokkaunet (myös: graafikon yöunet) nukutaan sillä aikaa, kun kovapohjuste kuivuu tai laatta on viimeisiä syövytysaikojaan hapossa. Kuvattuun toimintaan sorrutaan erityisesti silloin, kun uuden skissin valmistuttua illalla ei ole millään malttanut mennä nukkumaan, vaan toteutukseen on ryhdytty yötä myöten. Onneksi autotallissa on sohva, nyttemmin myös tyyny, viltti, korvatulpat ja tommonen juttu, jonka voi laittaa silmille, ettei kattoikkuna häikäise. Viime aikoina toiminta on yleistynyt siinä määrin, että sekä Totoro (kuvassa) että violetti mysteeriotus ovat muuttaneet autotalliin.

graafikon näyttelymeikki syntyy kätevästi ylimääräisistä tarroista, joilla taidenäyttelyn vedokset merkitään ostetuiksi. Jos hyvin käy, tarralajitelma on kirjava ja meikistä tulee iloinen. Usein graafikko yltyy tekemään näyttelymeikin siinä mielentilassa, kun hän on saanut liimata tarroja näyttelytöiden viereen enemmän kuin oli uskaltanut odottaa ja on siitä syystä onnellisen riehakkaalla tuulella.


graafikon päänsärky: Välillä vedokset eivät onnistu, akvatinta suoraan sanottuna vittuilee ja liuottimet korventavat paitsi limakalvoja, myös sielua. Ahdistus voi iskeä, vaan graafikkopa ei noin vain voi tarrata ohimoihinsa epätoivoissaan. Graafikon päänsäryn tunnistaakin siitä, että päätä pidellään kämmenselillä - niissä on harvemmin painoväriä.

(huomaa myös hiusten kiinnittämisessä käytetyt etsauspiirtimet)

happo (myös: laatta): Tervehenkisen pullantuoksuinen graafikko törmää toisinaan hämmentyneisiin kulmankohotuksiin todetessaan olevansa ihan hapossa, tarkoittaen tietenkin niitä kauniin sapenkeltaisia rautakloriditahroja, joita joskus päätyy niin ihoon kuin vaatteeseenkin vilkkaassa syövytyssessiossa. Vaikka puhumme toisinaan hiukan omaa kieltämme, olemme toisinaan myös kirjaimellisuuden uhreja - happo kun oikeasti tarkoittaa syövyttävää ainetta ja laatta sitä levyä, jolle kuvaa ollaan pykäämässä. Kuriositeettina kerrottakoon, että syövytyksessä on aiemmin tosiaan käytetty typpihappoa, nykyinen rautakloridi on astetta vaarattomampi valinta.

raadelma: Ensiluonnos. Kuvan ensimmäinen olotila. Taidegrafiikka on yleensä täynnä työvaiheilua, kuvaa siirretään joskus useita kertoja skissiltä skissille ennen lopullista toteutusta. Raadelma voikin olla myös poikkeus tästä, työ, jossa kuva on tehty suoraan laatalle ilman luonnoksia, jolloin ensipiirros on myös lopullinen. Raadelma on lisäksi paikannimi, jonka ohi syysmyrskyretkelle matkalla olleet graafikot ajoivat, ja olivat sitä mieltä että sana on aivan liian hieno niin suppeaan käyttötarkoitukseen ja alkoivat miettiä mitä muuta se voisi tarkoittaa. Suudelma, vadelma, raato. Raakaviiva. Ensiluonnos!

Uutta!

Autotallillakin on aloitettu kevätkausi, joskin haarakonttoria huomattavasti loskaisemmassa ilmastossa. Meillä on uusia tarvikkeita, tehtäviä, suunnitelmia ja jopa uusi päivä!

Keskiviikko on nyt uusi tiistai, ja ensimmäinen kokoontuminen sujui mainiosti Ainon herkullisia vadelmarahkatuulihattuja popsiessa. Samana iltana sain viimein tehtyä ensimmäisen koevedoksen isotöisestä kahden laatan työstä (toinen kaksiväriseni ikinä, ja siitä on vielä tulossa jotain). Eevikin tekee pitkästä aikaa akvatintaa hurjan monella syövytysajalla, joten tottumattomina aika-ajatteluihin nyrjäytellään molemmat vuorotelleen aivojamme ja Aino auttaa.

Keskiviikko on hyvä. Maanantain grafiikan jälkeen on yks luova välipäivä, ja sitäpaitsi keskiviikkona voi lähtee vaikka baariin jos huvittaa, koska kaikki kollektiivilaiset ovat nyt ihanan sitoutumattomia kouluihin tai työpäiviin tai mihinkään ja voivat jatkaa elämänsä omistamista taidegrafiikalle myös yömyöhään.

Barcelonasta hankittu happoallas säilyi ehjänä, nyt se on paikallaan, ja siinä on uutta, kirkasta happoa. Autotalliin on suunniteltu muutenkin paljon hienoja ja käytännöllisiä uudistuksia, mutta niistä lisää vasta toteutuksen jälkeen.

Olemme myös suunnitelleet kutsuvamme kevään aikana autotallille vieraita, jotka haluaisivat oppia vähän grafiikkaa, tai muuten vaan vieraita, esimerkiksi mun ja Eevin (ja Elinan) ihanan grafiikanopettajan. Siitä tulee kivaa.

Nyt ajankohtaisena ovat (taas) Kuvataideakatemian näytetyöt ja kaikenmaailman ennakkotehtävät. Pyrkiminen on jotenkin kieroutunutta. Tänä vuonna aion Välttää ahdistumista kaikessa pyrkimiseen liittyvässä. Ens vuodesta tulee hyvä ilman sitäkin. Lähden vaik Pohjois-Atlantille tutkimuslaivaan siivoamaan.


Auotallilla kaikki hyvin.

167

Autotalligraafikot tekivät taideinvaasion Rikhardinkadun kirjastoon 3.1.2009. Exlibriksiä piilotettiin kirjastoon yhteensä 167 kappaletta, 12 erilaista:

Äidin exlibris: 10 kpl (Pauliina)

Isän exlibris: 16 kpl (Pauliina)

Merta rakastavan exlibris: 22 kpl (Pauliina)

Puutarhurin exlibris: 11 kpl (Pauliina)

Helsinkiläisen exlibris: 6 kpl (Aino)

Maailmansa valloittajan exlibris: 25 kpl (Aino)

Teekkaripojan exlibris: 10 kpl (Aino)

Sankariarkkitehdin exlibris: 20 kpl (Elina)

Tähtitieteilijän exlibris: 10 kpl (Elina)

Optimistin exlibris: 11 kpl (Eevi)

Neidin exlibris: 13 kpl (Eevi)

Löytäjän exlibris: 13 kpl (Eevi)

Huomio: tempauspäivän aamuna graafikon on hyvä ravita itseään vähintään yhdellä kunnon kakkupalalla.

Kollektiivin(en) uuden vuoden lupaus: Exlibris-invaasio EI jää historiaan autotallikollektiivin vuoden 2009 oudoimpana tempauksena.

Mielestäni invaasio ei kuitenkaan ollut yhtään hullumpi tapa aloittaa tämä vuosi! Haarakonttori kiittää graafikkoystäviä joululoman tähtihetkistä, pakkaa laukkunsa ja palaa Barcelonaan. Ja ottaa heti seuraavana päivänä vastaan graafikkoystävänsä, joille aikoo näyttää kaiken olennaisen, mitä on kaupungista löytänyt.

Voihan siskot!

Älkää kokeilko tätä kotona, paitsi jos asutte meillä.

En ole varma, miten suuret julistukset etiketin mukaan tulee suorittaa, joten saisinko kiitos hieman rummunpäristyksiä ja sitten hypätä suoraan asiaan: niitä on yhteensä 220. Tai 221, jos vierailijan neitsyysvedostus lasketaan.

Eilen kolme tyttöä ottivat makulatuurin, johon asianmukaisesti piirrettiin taulukko, sarakkeita ja kaikkea. Aina kun kuivatuspahvi nostettiin edellisen vedoskerroksen päälle, suoritettiin huippuvirallinen räknäys, jossa vedokset ynnättiin edelliseen tulokseen laatta-, vedostaja- ja käyttötarkoituskohtaisesti. Ex libristen kokonaismäärä kipusi pökerryttävään sataankolmeenkymmeneenyhteen, joista ne kolmekymmentä tosin ovat matkalla muualle kuin kirjastoon jahka joulu tulee. Joulukortteja tuli vedostettua 85. Valkkaripulloja tarvittiin 2. Rommiakin kului muutama juhlahuikka.


Kahden päivän maratonissamme minua ei eniten hämmennä lopputulos, vaikka onhan se ihan sekopäinen. Olen nimittäin liukuhihnavedostanut ennenkin ja usein juurikin tähän vuodenaikaan. Outoa on mielestäni tämä: missä vaiheessa vedostuksen lomassa ehdimme tehdä neljä täysin uutta laattaa? Entä koska mä tein meille ruokaa? Miksei siihen kulunut enemmän aikaa, kun istuttiin ruokapöydässä kehittämässä infernaalista kikatushysteriaa, silloin kun tuntui, ettei se lopu ikinä? Missä välissä me katsottiin se leffa, entä kävikö Eevi varmasti koulussa tänään? Voisin vaikka vannoa, että me jopa nukuttiinkin! Ja kuinka, koska, miten, ehdimme opettaa etsaus-akvatintan ja vedostuksen vierailijallemme, joka ei ollut koskaan niitä tehnyt, ja joka pääsi ensimmäisen vedoksen valmistuttua lähtemään kotiin hiukan ennen viittä aamulla?

Jos joku alkaa vihdoinkin ymmärtää, miten tämä kaikki on mahdollista, kertokaa toki. Menisin mielelläni jatkamaan vielä vedostusta, mutta mulla ei ole tarpeeksi kuivatustilaa.


Aplodeja odotellessa kolme graafikonplanttua niiaavat, kiittävät ja taputtelevat itseään selkään.

Poikkitaiteellisia tunnustuksia

Minun muusani (se kuvainnollinen) flirttailee taas rankasti vieraiden tekniikoiden kanssa (se horo). Saako silti kertoa? Ai niin: saa.

Koin kolmiuloitteisuuden haastavuuden työväenopiston keramiikkakurssilla. Siellä on mahtavia tyyppejä! Useat tunnustivat, että niiden lapset oli ilmoittanu ne sille kurssille, koska ne ei itse osanneet sitä internet-ilmoittautumista, ja sitten alettiin muistella jotain biisiä, joka ilmestyi joko 1966 tai -67. Meillä on kahvinkeittovuorot. Opettaja on pikkumyymäinen ja kannustava ja käyttää sanaa peloton puhuessaan hyvästä materiaalinkäytöstä. Se tuki kovasti ajatusta tehdä muotti omasta jalasta. E ja E, meidän tulevan kodin seinistä saattaa pilkottaa raajoja, onko se ongelma?

Kuulin myös, että Keravan taidemuseossa, joka muuten sijaitsee vanhassa kumitehtaassa (ha!), on parhaillaan näyttely, jossa on mukana sellainen työ, jota varten taiteilija otti kaveristansa muotin. Siis kokonaisesta ihmisestä. Vähänkö sairasta! Eevi, kukkakaalinvalaja, lähdetkö kanssani Kervoon? Lähtekää muutkin Suomessa hengaajat, mutta Eevi nyt ainakin tajuaa tän jutun. Minneköhän laitoin kuolinnaamiomuottini?

Kolmiulotteisuutta vielä haastavampaa oli akvarelli, mutta sen nyt tiesi. Aion tehdä jonkun etsauksen, jonka päälle sitten maalaan vesiväreillä, että saan tosi vaihtelevan sarjan. Syksyn projektilistalle lisättäköön siis etsintää: on löydettävä paperi, joka soveltuu sekä syväpainoon että maalaukseen.

Origamit ovat hyppineet silmille joka nurkan takaa, yllättävissä erillisissä yhteyksissä ja viereisistä pokeripöydistä, kuten eilen baarissa. Aloitin uuden tekstiviestiperinteen, runoja humalassa -teemalla. Ohessa aihe. Lisäksi pokeripöydässä keskusteltiin metalligrafiikasta, lähinnä kuparin työstämisestä. Mulla on nyt ilmeisesti kantabaarin entisen baarimikon kanssa projekti aiheesta tulossa, tosin vasta keväällä, kun sen kaveri on ehtinyt käydä jenkeistä täällä opettamassa tälle henkilölle jonkun itse kehitetyn metallinpinnoitustekniikan, joka kuulosti vallankumoukselliselta. Saatan joskus vielä saada käytetyistä levyistä kuviollista kuparimosaiikkia, haaveena olisi jonkinlainen sermi kyseisestä materiaalista.

Tulevaisuudessa kaikki ne fiksut ja kypsät aikuiset ihmiset työväenopistolla (Molempien ryhmien kuopus! Oon elementissäni!) saattaa alkaa ihmetellä, jos olen joka tunnilla krapulassa. Mutta kun keskiviikko on musavisapäivä! Yritin tänään muistaa, miksi baarimikko kaatoi kauhallisen jäitä mekkoni sisään, mutta luulen, ettei siihen ollut järkevää syytä.

Ens tiistaina autotallia. Päätetty! Huomenna lähden mökille leipomaan pannukakkua ja tekemään rosvopaistia. Ei ole huonoa tämä.

Jatkaakseni aloitettua keskustelua

Mielestäni ei kiinnitetä ollenkaan. Kirjan kunnioitus yksilönä, rakastamisen arvoisena kappaleena ja elävänä esineenä on perustavanlaatuinen osa kenen tahansa ex libris -henkisen ihmisen maailmankuvaa, siis myöskin tärkeä lähtökohta tällaiselle tempaukselle. Vaikka kyseessä onkin tavallaan graffiti-kulttuurin uusi aluevaltaus, on tärkeää oppia tuon kylttyyrin virheistä. Kirjoihin ei siis mitään jälkeä, sanon minä, ei edes sinitarran rasvatahraa!

Mistä puheen ollen... Skissailin lempparilukunurkkaani siellä kirjatornin ylimmässä kerroksessa. Tiedän mitä teen. Teen itseäni ylpeäksi. Sitten tulin kotiin, laitoin puhelimeni laturiin kiinni, ja ne hirttämättömät apinat olivat lähettäneet tekstiviestillä ilmoituksen, että hihkuen odottamani kirjamaalauskurssi peruuntuu vähäisen osallistujamäärän takia. Luovuttuani ajatuksesta lähteä rähjäämään kaikille löydettävissä oleville espoolaisille eläkeläisille siitä, kuinka edesvastuutonta on olla ilmoittautumatta noin mahtavalle kurssille ja kulttuuriperintö jne, ryhdyin kiukuttelemaan kaikille tutuille tästä kirkuvasta vääryydestä, minkä seurauksena tutuntuttuja kirjansidonnan taitajia on onneksi putkahdellut esiin. Vituttaa silti.

Haluaisin vielä lisätä Elinan tempausjulistukseen, että vannoin 15-16-vuotiaana, että joskus vielä palautan ex librikset maailmankartalle, nuorison tietoisuuteen ja oikeaan maailmaan. Siis että muutkin kuin minä niistä tietäisivät ja intoilisivat. Mieluiten oikein tietäisivät, tänään nimittäin töissä yksi poika tiesi sen olevan vain hienompi tapa sanoa kirjanmerkki. Siinä tarvittiin offset-auktoriteettimme apua, ennen kuin uskoi. Luotan teihin, siihen, että ensi vuonna olen askeleen lähempänä tätä tavoitetta. Rock on!

Ps. Nyt se sit meni.