lauantai 27. kesäkuuta 2009

Ateljeen elämää osa 3: taideterapiaa ja koirakaveri

22.6.2009

Klo 13-15: Terapiavedostamista yksin ateljeella. Tänään en tullut ateljeelle siksi, että pitää, vaan siksi, että tarvitsin jotain tekemistä välttääkseni pimahtamisen. Romanttinen komedia on muuttunut hc-draamaksi. Vedostan 12 exlibristä. Olo on sen jälkeen hieman kevyempi.

23.6.2009

Tänään terapiavedostan neljästä kahdeksaan yhdessä ranskalaisen Marien kanssa. Hääräämme laattojemme kanssa pöydän molemmin puolin ja avaudumme miesasioista. Kukaan muu ei tänään tule ateljeelle. 12 exlibristä lisää.

Tänään on paikallinen juhannus San Juan. Ihmiset alkavat villiintyä kadulla - paukkuja poksahtelee vähän väliä (on poksahdellut tosin jo aika monta päivää, mutta nyt poskahteluväli on tiheämpi). Pitäisi itsekin vielä valmistautua illan rantabileisiin, mutta laiskottaa eikä huvita. Hassua, kun en yhtään tiedä, mitä tältä juhlalta voi odottaa.

24.6.2009

Tänään omistan Barcelonan! Tai ainaskin vanhankaupungin! Kävelenateljeelle liian isoissa ja asiaankuuluvan rumissa surffishortseissa - kaikki hyvin siis taas. Tukka on takussa ja olen juuri syönyt aamiaisen. Kello on neljä. Kadut ovat autioita ja harvat liikkeellä olevat ihmiset löntystelevät raukeasti. Koko kaupunki on krapulassa eilisen juhlinnan jäljiltä. Tulen ateljeelle ja nostan kirskuvat metalliverhon. En kestä, on vaan liian siistiä tulla krapulassa omalla avaimella ateljeelle ja olla eka paikalla! Hengaan ateljeen edessä Locon kanssa ja syön falafelia. Otetaan kuvia meistä ja se on Locosta kauhean kivaa.

Kello 17. Tuleeko tänne edes ketään tänään? Innostun puupiirtämään vanhan simpukkalaatan toiselle puolelle vaatekaupan sisääntuloa. Mikä siinä on, että kohopainotekniikkaan tulee himo aina ihan puun takaa? BÄM, pakko-tehdä-kohopainoa. Tiedättekö? Hahmottelen piirrosta laatalle, kun joku vanhahko keltahampainen mies pysähtyy katsomaan ja kyselemään. Hän on kuulemma työksensä tehnyt puuhuonekaluja ja niiden pintakaiverruksia. Hän innostuu ja käyttää paljon käsittämättömiä sanoja. Hymyilen iloisesti, vaikka en oikeesti ymmärrä.

Kukaan ei tule ateljeelle koko päivänä. Kello kahdeksalta peppu on sietämättömän kipeä kiviportaalla istumisesta ja laatta on valmis, mutta ei siitä tainnut tulla kovin erityinen. Päivä oli kuitenkin ihan parhautta.


25.6.2009

Taas hiljainen päivä. Aluksi porukkaa kävi solkenaan, ja nyt yhtäkkiä olen koko ajan yksin. Mokasinko? Saavun ateljeelle kello neljä ja vedostan nyt jo hieman väsyneenä vielä 8 exlibristä ja päätän sitten, että ehkä nyt olisi jo hyvä. Tämä olikin aika iso projekti.

Marie tuo ateljeelle cd-levyni, jotka hän oli lainannut kotiin kopioitavaksi. Hauskaa viedä suomalaista kulttuuria! Sitten tulee käymään vielä toinen rouva siitä ihanasta rouvaparista, noutamaan tavaroitansa. Hän on laittanut tukkaansa platinablondit raidat ja ilmoittaa jäävänsä kesälomalle.

Kello 18. Istun ateljeen eteen ja yritän ideoida kaverilleni Cássialle lahjavedosta. Haluaisin niin antaa hänelle jonkun henkilökohtaisen vedoksen, mutta jotenkin aivot jumittavat. Aika käy vähiin. Teen kuitenkin yhden piirroksen, mihin olen ihan tyytyväinen.

Vedostan eilisestä puupiirroslaatasta koevedoksen. Harjavedostan ekaksi koko laatan, sitten vielä tavallisesti puutikulla vedostan osan laatasta. Vedostustapa toimii kivasti, mutta en ole tyytyväinen kuvaa. Koira on liian iso ja huono.

26.6.2009

Herään kello YHDEKSÄLTÄ siihen, kun joku lontoolainen nainen soittaa minulle ja haluaa sopia tapaamisesta ateljeella tänään. Mitä hittoa nämä ihmiset oikein ajattelevat soittaessaan täysin epäinhimilliseen aikaan? Haloo, graafikotkin nukkuu, varsinki aamuisin. Tapaan hänet kuudelta ateljeella, luovutan hänelle avaimen ja annan ohjeita ateljeetyöskentelyyn. Sitten lähden toimittamaan marjapiirakkaa eräälle brasilialaiselle kaverilleni, joka tilasi sen minulta viikkoa aikaisemmin maksua vastaan...

Tulen takaisin ateljeelle ja teen eilisestä piirroksesta viivasyövytyksen 10-20-40 min. Syövytysten välillä lakaisen ateljeen ja löydän todella paljon pölypalloja ja yhden asian, joka muistuttaa etäisesti juurespihviä.

Kello 22.15 poistun ateljeelta lähteäkseni syömään sushia Cássian kanssa, mutta en saakaan metalliverhoa kiinni avaimella. Avain ei vaan käänny. Paiskon ovea ja käännän ja väännän, kunnes en enää jaksa ja pyydän apua miesjoukolta, joka lähestyy ateljeeta Harlem Jazz Clubin suunnalta. Miehet tarttuvat tehtävään tarmokkaasti ja esittäytyvät illan esiintyväksi funk-bändiksi. He saavat oven kiinni ja haluavat ehdottomasti, että tulen illan keikalle. Saan oman nimeni (avecilla) listalle. Heh! Hymy korvissa lähden vetämään sushiöverit ja sitten svengataan.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Jatkoa viime numerosta: osa 2: "Litografia, sinä hurmaavan oikukas nainen!"

Haluaisin ehkä muuttaa asumaan Helsingin kivipainon työhuoneelle, jossa ihmistä kohdellaan taidegraafikkona, lämpötila nousee näillä säillä hellerajojen hurjemmalle puolelle, ja työvälineinä toimivat nestemäinen asvaltti ja ikkunalasta. Ihmiset ovat ihan järjissään, Eppu, kiitos kysymästä ja epäilemästä. Tänään tosin paljastui eräs parittomiin numeroihin kohdistuva neuroosi, josta hienotunteisesti vaietkaamme.

Viime merkinnässä jätimme kalkkikivilohmareeni kuivattelemaan rasvatussista kuvaani. Eilen tuo kivi käsiteltiin painokuntoon. Kuvan on kuivuttava ainakin pari tuntia, sillä vaikka pinta näyttäisi kuivalta, rasva ei ole ehkä vielä oikein kiinnittynyt siihen kiviainekseen. Satakunta vuotta painokäytössä palvelleen (tästä sanavalinnasta kunnia hra Berg'lle) kiven syövyttely tuntuu hiukan holtittomalta, mutta näin silti toimitaan.

Laatan pintaan levitetään kostealla sienellä arabikumia, joka on mainiota mönjää. Aivan ensteks pinta sivellään talkilla, jotta kumi ei kuroutuisi ja pakoilisi kiven pintaa. Levityssieni ei saa olla liian kostea, sillä tussi on rasvaisuudestaan huolimatta vesiliukoista, eikä juuri värkättyä kuvaa haluta sotkea. Arabikumi tukkii kiven pinnasta avoimen huokosen, takertuu siihen sieltä, missä pinnassa ei jo ole rasvaa eli kuvaa. Arabikumi on melko hapanta, ulkomuodoltaan rypsiöljyä hieman sakeampaa, etikkaiselta tuoksahtavaa kellertävää klähmää, joka käyttäytyy sormissa hiukan pikaliimamaisesti. Laatan pinnassa tapahtuu jo tässä vaiheessa jonkinlainen kemiallinen reaktio, jota en ymmärrä. Kyse ei siis ole vain mekaanisesta tarrautumisesta. Nyt on laatan valkoiset osat turvattu valkoisiksi, vaikka kyllä ne saa sieltä vielä monta kertaa kämmäiltyä. Litosyövytyksessä kuva ei tule kovalla syövytyksellä tummemmaksi vaan vaaleammaksi, mikä arvatenkin ja kuulemma sekoittaa niitä, jotka ovat käyttäneet syväpainotekniikoita hiukan, joskus. Vaaleimmille sävyille, erityisesti niille uhanalaisille, jotka luultavasti näkyvät vedoksessa, jos niiden katoamiseen on luottanut, mutta eivät, mikäli ne olisi halunnut näkyviin, riittää syövytysaineeksi pelkkä arabikumi. Jotta tummemmat sävyt eivät jäisi tasapaksuiksi pinnoiksi, vaan niihin saisi näkyviin laveerausjälkeä, on arabikumia autettava tunkeutumaan rasvapinnan joukossa oleviin pienimpiin vapaisiin kohtiin, valopisteisiin tummaksi aiotussa pinnassa. Tähän tarkoitukseen kumimassaa on terästettävä typpihapolla! Tätä drinkkiä en kokeile kotona! Happoa käytetään olemattomia määriä, käyttämäni vahvuudet vaihtelivat kolmesta kahteenkymmeneen tippaan kumiunssia (umikunssia) kohden. Terästettyä versiota sivellään niille kohdin kuvaa, joissa ne ovat tarpeen. Tummimpien sävyjen päälle maalattu laimea seos ei vaikuta mitenkään, mutta vahva seos syövyttäisi vaalean sävyn olemattomiin.

Ymmärrättekö? Minulla on nyt sellainen olo, kuin ymmärtäisin teoriassa, mitä teen ja miksi, kunnes saan ohjeen klähmätä kiven pintaan jotain täysin yllättävää ainetta (kumia/asvalttia/vettä/kynäväriä), jonka funktiota prosessissa en ollut ennakoinut mutta ymmärrän kyllä ohjeen saatuani.

Syövytystä ei jatketa kauaa, pari minuuttia riittää. Vahvimpien liuosten kohdalla aika on vielä lyhyempi, ja sitä arvioidaan laatan pinnasta nousevan vaahdon perusteella. Happo sammutetaan levittämällä se tasaisesti laatalle, jolloin se laimenee arabikumin kanssa, jääden edelleen miedompana vaikuttamaan. Syövyttelyn lopuksi sammutuspeitteenä toimii kerros arabikumia, joka pyyhitään ohueksi, tasaiseksi ja kuivaksi ensin sienilevityksellä, lopuksi harsokangasmytyllä rivakasti pyyhkimällä.

Nyt laattaan voi koskea! Kuvapinta ei enää vaurioidu vahingossa nojailusta, huh. Kumikerroksen alla syöpyminen jatkuu nyt hiukan edelleen, amerikkalaisten mielestä seuraavat puoli tuntia, ranskalaisten mielestä 24 tuntia. Me luotamme amerikkalaisiin, joten puolen tunnin odottelun jälkeen voi levittää toisen, vahvistavan kerroksen arabikumia.

Sitten kuvan saa pestä auki, hankkiutua eroon siitä rasvaisesta tussista ja liidusta, jotka ovat ollet vain välineitä kuvapohjan muodostamisessa. Tähän käytetään rättiä ja lamppuöljyä, josta litoilun ekat liuotinpöhnät. Aukipesty kuva pitää suojata: siihen hierotaan liraus asvalttia, joka on hyvin rasvaista ainetta, ja sitten jännä hetki: koetelaus. Tässä laatalle telataan kynäväri, joka tarttuu suunnilleen siihen, mihin painovärikin. Kynäväritelausta ei vedosteta, sen katselu kiven pinnassa riittää paljastamaan, miten syövytys on onnistunut.

Sitten syövytys toistetaan kokonaisuudessaan, virheitä korjaillaan, epämääräiset sormenjälkitahrat hiotaan hohkakiviliidulla pois. Toisessa syövytyksessä voi yrittää hiukan korjata virhearvioitaan. Kuvalla on taipumus tummua itsestään, joten jollei siihen tartu telauksessa väriä, voi tummuutta odotella ennen uutta telausyritystä. Jos jokin kohta näyttää turhan umpitummalta ja vaaleat yksityiskohdat (kuten pintaan raaputetut naarmut) uhkaavat hävitä, voi niitä syövyttää lisää hyvin voimakkaalla liuoksella.

Ensimmäinen kiveni totteli nöyräsi toiveitani, telautui sävykkääksi ja tuli painokuntoon jo eilen. Eilisen aikana syntyi myös kuva toiselle kivelle: tästä tulee kaksivärinen litografia. Eilen aloitettu syövyttely saatettiin loppuun tänään. Kynäväri toi yllärin. Olin kämmäillyt jotenkin yllättävästi ja taitavasti, eikä kaikkiin mustiin tarttunut musta. Tummumisen odottelu korjasi tilannetta, mutta samalla tummui kaikki muukin: laveeraukset pelkistyivät tukkoon. Opastavat henkilöt yrittivät avustaa parhaansa mukaan ja auttaa pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, mutta lopulta telausen kanssa oli vain elettävä, menetettyjä laveeraussävyjä ei saa takaisin. Kuvamateriaalia lupaan jälkikäteen, nyt olen työhuoneella odottelemassa kumituksen vaikuttelua.

Pettynyt syövyttäjä ottaa hohkaliidun kauniiseen käteen ja ryhtyy raaputtelemaan alueita vaaleammaksi! Jälki on aivan muuta kuin aiottua, mutta näyttää ainakin kivellä hauskalta. Huomenna tapahtuu jännää: pääsen vedostamaan. Värit ovat osin valmiiksi sekoitetut, paperit valmiiksi revittyinä ja kiveen raaputettavat kohdistusmerkit paikoillaan. Värisuunnitelmassa lukee mm. "sininen, lapsellinen", mikä mahdollistaa filosofisen keskustelunavauksen sävyjen ominaisluonteesta.

Kirjoittaja ei ota vastuuta tekniikkakuvaukseen epäilemättä sisältyvistä virheistä ja vääristä tulkinnoista, sillä kirjoittaja on noviisi, ja hei kamoon, ei näitä kukaan muista ensikuulemalta.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Aino laakapainon ihmeellisessä maailmassa, osa 1:"Mitä se on?"


Kuluva viikko on uusien, riemastuttavien graafisten elämysten aikaa! Päähenkilömme viettää päivänsä lauantaihin asti Vallilassa, Helsingin kivipainon työhuoneella, jossa kivat litosedät Matti ja Kalle opettavat tämän hämmästyttävän tekniikan alkeita.

Okei: kyseessä on laakapainotekniikka. Siinä missä esimerkiksi puupiirros on kohopainoa (väri telataan koholle jätettyihin laatanosiin) ja etsaus syväpainoa (laatalle levitetty väri pyyhitään pois sen pinnalta, mutta jää syvempiin uriin, joista se nousee paperiin syväpainoprässin puristuksessa), kivilitossa laattana käytettävä kivi on paksu, raskas ja pinnaltaan täysin sileä prässiin mennessään. Litoprässi on muuten olemassa erikseen, tätä ei voi tehdä sillä omalla, tutulla syväpainoprässillä. Tumman ja vaalean värin erot syntyvät sillä perusteella, että rasva ja vesi hylkivät toisiaan. Näin minulle kerrottiin jo vuosia sitten, ja reaktioni oli muistaakseni jotakuinkin "Hä?". Ymmärsin tekniikan periaatteen vasta vieraillessani keväämmällä Eevin ja Papun open, Sarin johdolla kyseisellä työhuoneella. Saman käynnin aikana takaraivossani avasi suunsa pieni ja kiukkuinen tahdontahdontahdon-ääni, jonka patistuksen johdosta soitin sittemmin toiselle pajan pitäjistä kurssin toivossa. Joskus saa, mitä tahtoo.

Nämä kivilaatat eivät onneksi ole useimpien taidegrafiikan laattamateriaalien tapaan kertakäyttöisiä, vaan kuva hiotaan aina sarjan vedostamisen jälkeen kiven pinnasta. Hionta onkin ensimmäinen, ihanan fyysinen työvaihe. Märkä kivi hiotaan carborundum-hiekalla, eri karkeuksilla karkeasta hienompaan. Tällä työpajalla käytetään kolmea eri karkeusastetta. Hiontoja on tehtävä laskujeni mukaan ainakin 9 ja puoli, vaikkakin sinnikäs naarmu yllytti minut ensimmäisenä kurssipäivänä kahteentoista ja puoleen. Hiomavälineenä käytetään toista, pienempää kiveä tai todella jännää käsikäyttöistä laikkaa, jonka pyörittely oli aluksi melko haastavaa, vaikka siinä onkin vastapaino ja kaikkea. Kivi tulisi saada aivan tasaiseksi, ja tilannetta on tietenkin tarkisteltava metalliviivaimen avulla. Tiettyjen kuvioiden toistaminen, ja hiomasuuntien säännöllinen kierto auttavat siinä, ettei yhtä kohtaa hio liian matalaksi, ja lisäksi kuvioissa ja säännöissä on jotain vähän shamanistista, kuten useissa taidegraafikoiden höyrypäisissä tavoissa. Viimeinen puolikas hionta tehdään hienoimmalla hiekalla, ja se jätetään keskeneräiseksi, eli hionta lopetetaan ennen, kuin carborundum ja irtoava kalkkikivi muodostavat laatan pintaan harmaan mudan. Tämä ei ilmeisesti ole silkkaa taikauskoa, vaan vaihe on niinsanottu karheutus, jonka tarkoitus on jättää hienonhieno luonnonrasteri kiven pintaan. Kiveä huuhdellaan joka välissä lämpimällä vedellä, ja valmis kivi on hipelöitävän ihana, sileääkin sileämpi mutta samalla ihan matta. Kuivuttuaan valmista kiveä ei paree kuitenkaan käpälöidä, sillä ihmiskäsissä on aina rasvaa, ja kosketus jättää jälkensä lopulliseen vedokseen.

Kuva nimittäin tehdään tasaiseksi hiotun, huolella huuhdotun ja kuivuneen kiven pintaan rasvalla. Voisin siis ottaa työhuoneelle voipaketin ja piirtää sillä, tai saippuapalalla, tai millä vain. Sormenjäljet jäisivät näkyviin. Perinteisempinä välineinä toimivat rasvainen litoliitu ja -tussi. Pintaan voi siis nysvätä herkkiksiä liitupiirroksia, joiden jälki on hyvinkin lähellä lyijykynäluonnosta - paitsi että kivi on piirtoalustana ylivoimaisesti ihanampi kuin mikään paperi, ikinä. Toisaalta kivelle voi laveerata, roiskia mustaa tussia isolla siveltimellä. Maalattua voi raaputtaa, jos haluaa valkoista taas jostain hiukan esiin, tai voi ryhtyä taas leikkimään sabluunalla ja spraymaalilla. Oikeastaan, kuten kaikessa grafiikassa, tässäkin voi perusperiaatteen ymmärrettyään keksiä ihan mitä tahansa tapoja kuvan muodostamiseen. Ihmettelevät vielä, miksi rakastan grafiikkaa! (Siis ette te, eivätkä ne siellä pajalla, vaan ne muut, ne normaalit ihmiset. Ne, jotka eivät sano, kuten Papu tänään: "Mietin sua ja litografiaa eilen illalla, ja luulen että teille tulee oikein antoisa suhde.")

Huomenna pääsen syövyttämään kuivumaan jääneen kiven - jännää! Viikon aikana ehtii kuulemma tehdä ainakin kaksivärisen, ehkä jopa kolmivärisen, jos on nopea.

Kuva, jota ryhdyin tänään malttamattomuuksissani säätämään on tietty ihan kakka. En millään malttanut vain hioa kiviä tänään ja suunnitella kuvaa huolella kotona kiven koon perusteella. Ryhdyin lääräämään tussilla ja käteni oli koko ajan kiven pinnalla kun unohdin. Ja koko kuva on ihan höhlä, myönnetään. Oli lapsellinen olo, maalaan inkkareit! Ei harmita kyllä edes! Tästä viikosta ei jää takataskuun vuoden parasta vedossarjaa, vaan aivan uusi ase arsenaaliini, niin, että joku tuleva päähän pulpahtava kuva on aivan selvä litografia, jonka sitten joskus pääsen toivottavasti toteuttamaan.

Tästä taitaa tulla kesän paras viikko. Huomenna lisää toivottavasti vähemmän monisanaisia taidekuulumisia.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Ateljeen elämää osa 2: pehmeäpohja ja pehmenneet aivot

17.6.2009

Saavun ateljeelle hieman ennen kolmea. Meksikolainen on jo paikalla. Hänen mezzotintalaattansa on edistynyt niin, että epäilen hänen viettäneen yön ateljeella. Nyt sillä on myös valosirotin. Paikalla ovat myös vihaiset, tosin päivä päivältä hymyilevämmät tytöt. Yritän kertoa tytöille, mikä on carborundum-tekniikka, mutta miten se voikin olla niin vaikeata espanjaksi? Jos selittäisin suomeksi, olennaisia sanoja olisivat rouhe, mömmö, kökkö jne. Siksi kai. Tulen suoraan rannalta ja on ihan pirun hikistä. Aloitan syömällä ateljeella vuoden aikana suuren suosion saaneen vegeburgerin ja juomalla puolitoista litraa vettä.

Kello 17. No vihdoin siitä exlibris-laatasta tulee siedettäviä vedoksia! Tein siihen akvatintan kolme kertaa. Voikohan laatan laatu jo kärsiä sellaisesta jotenkin? Pistän ekat 10 lahjavedosta kuivumaan, hyvä fiilis. Syön karkkia ja keksejä ja olen ehkä vähän sokerihumalassa. Kun työtakki on kiinni, sen alta ei näy vaatteita. Se hykerryttää minua. Varsinkin, kun menee kadulle.. Tsihii.

Kuunnellaan Liekkiä, Ismo Alankoa, Scandinavian Music Groupia. Alan ajatella, että se Suomen kesä on oikeastaan aika ihana. Miten kaikilla ateljeelaisilla onkin joku Suomi-tarina, jonka he ehdottomasti haluavat jakaa kanssani? Liikuttavaa.

Kello 19. Haen maitokahvin Placa de Tripiltä ja juon sen kaljun tytön kanssa, joka syö sitruunajäätelöä. Hän kertoo opiskelevansa Universidad de Barcelonan Bellas Artesissa ja erikoistuvansa grafiikkaan.

Kello 21 - vieläkin täällä! Ei huvita lähteä. Ihana ateljeepäivä. On ollut niin rauhallista. Ateljeen oven edessä katukiveyksellä on ihanaa istuskella ja tarkkailla kadun elämää, sillä välin kun laatta on hapossa. Nyt pehmeäpohja, yritys 2. Harlem on avaamassa oviansa ja yhtye roudaa kamoja sisään. Valot vilkkuvat oven yläpuolella ja katu hämärtyy. Vastapäisen vaatekaupan myyjä on koko ajan ulkona tupakalla Locon kanssa. Vieressä on söpö kampaaja, jonka väki tulee myös kadulle istuskelemaan sillä välin, kun mömmöt vaikuttavat tukassa. Ei lainkaan hassumpaa.




18.6.2009

Juoksen ateljeelle 20 minuuttia myöhässä (yli neljä), mutta eipä se haitannut, sillä kukaan ei ole odottelemassa oven ulkopuolella. Sitäpaitsi täällä saa vähän myöhästyä (mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin). Rullaan oven edessä olevan metalliverhon ylös, pistän prässeihin huovat ja sopivan puristuksen. Vielä musiikki soimaan. Ihan mahtava olo: mukana uunituore marjapiirakka, laukussa pullo cavaa ja päällä mekko. Tänään lähden suoraan ateljeelta juhlimaan...

Ateljeelle tulee pian se nainen, joka halusi oppia pehmeäpohjatekniikan. Eilisen laatan onnistuttua teknisesti olen saanut kerättyä pehmeäpohjaitsetuntoa ja onnistun opettamaan tekniikan naiselle. Hänen laattansa onnistuu! Olen grafiikkaguru, tättädää! Paikalle saapuvat myös tehokolmikon rouvapari, joka on kauhean hyvällä ja touhukkaalla tuulella, taas. En saa itse tänään mitään aikaiseksi, mutta sen sijaan olen kauhean seurallinen, opetan, huolehdin, kyselen, kannustan ja viihdytän rouvia. He kyselevät minulta asioita kuten Oletko katolinen? Onko sinulla poikaystävää? ja Eikö saunassa ole tosi klaustrofobista? En, ei kai... ei. Siinä samassa ateljeelle saapuu pari ruskeita silmiä tervehtimään minua ja saavutan ikiaikaisen (vuodenaikaisen) Barcelona-unelmani: tulla pussatuksi ateljeella! Jauuu! Hahaa, saatiinhan sitä romantiikkaa vihdoinkin. Loppupäivän keskittymismahdollisuudet ovat poispyyhityt. Päivän saldo: kaksi vedosta exlibriksestä.

Olen tänään todella elementissäni ateljee-emäntänä. Tämä ei olisi lainkaan hullumpi duuni... Vink vink, graafikkoystäväni! Miten ois jos me...?

Jos eilen olin sujut Suomeen lähtemisen suhteen niin tänään tilanne on kaukana siitä. Klo 19 haen kahvilasta patongin ja tulen ateljeelle syömään sitä. Pehmeäpohja-nainen kysyy, onko se lounas vai päivällinen. En osaa vastata. Hän pyörittelee silmiään hyvin äidillisesti.

Päivän kysymys: miten voi lähteä kaupungista, missä on ateljee kuin koti ja joku, joka tulee sinne pussaamaan?

19.6.2009

Tänään tulen ateljeelle vain pyörähtämään, sillä eräs grafiikan kurssista innostunut nainen soitti minulle ja haluaisi nähdä ateljeen ja kuulla sen käytännöistä. Pidän ateljeessa turistikierroksen ja hyppelen innosta, sillä lähden seuraavaksi Sonar-festareille. Hyvästelen meksikolaisen, joka ei enää tule ateljeelle (ja joka on jo vedostanut mezzotintansa ja se on hyvin fresco, tuore, kuten mezzo-ope sanoi) ja lähden festareille kello yhden mojitojen kautta. On kuuma ja olo on kevyt.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2009

Ateljeen elämää osa 1: pelkotiloja ja pitsaa

Kun siellä Suomessa nyt sataa ja on kylmä ja ei yhtään kesälaitumillakirmauskeli, niin graafikon teehetken Barcelonan haarakonttori ottaa vastuun Suomen kansan viihdyttämisestä sisätiloissa. Siis että täten nyt aloitan kesäkuun ajan kestävän koomisen draamasarjan tai dramaattisen komedian (kirjoittaja toivoo: saisi se olla romanttinenkin komedia pliis, trillerit pysykää kaukana), jonka tapahtumat sijoittuvat erääseen taideateljeehen Barcelonan keskustassa, Barrio Góticossa. Tarkemmin sanottuna sille samalle kadulle, missä on se ihana Harlem Jazz Club, ja sen pienen baarin viereen, missä se tuuheaviiksinen mies tarjoilee ilmaisia ja jymäyttäviä kalashnikoveja. Hyvä katu. Sarjan kirjoittaja ja kertoja on nimittäin eilisestä lähtien ollut vastuussa siitä, että ateljeen seinät pysyvät pystyssä ja ateljeella käyvien harrastuneiden ja etenkin vähemmän harrastuneiden taidegraafikoiden sormet pysyvät suunnilleen tallella (eivätkä hajoa atomeiksi happoaltaaseen) sillä aikaa, kun ateljeen omistaja, ihastuttava ja taiteeseen tervehenkisesti suhtautuva ja niin kovin lahjakas Roser nauttii elämästään New Yorkissa. Kertojahenkilö on käynyt ateljeella viime lokakuun alusta lähtien, ja myöntää rehellisesti, että aluksi ateljee oli aika elintärkeä asia: aivoja sai vaivata mezzotintalla ystävien puuttumisen sijaan. Sittemmin Barcelonasta on löytynyt muitakin kiinnostavia asioita, mutta ateljee on pysynyt kuvioissa aina enemmän tai vähemmän. Siispä kertoja käyttää nyt viimeiset Barcelonan viikkonsa ilomielin ja suurella ylpeydellä ateljeen pyörittämiseen.

15.6.2009

Herään klo 10.20 siihen, että joku soittaa tuntemattomasta numerosta. En saa selvää nimestä, mutta joku espanjalainen mieshenkilö ilmoittaa innokkaana tulevansa tänään ateljeelle. Yritän raakkua mahdollisimman vähän puhelimeen, mutta se on vaikeaa, koska olin syvässä unessa. Sitäpaitsi on edelleen ihan ylivoimaista sanoa ensimmäinen asia aamulla puoliunessa sekunti herätyksen jälkeen espanjaksi.

Saavun ateljeelle kello 14. Eipä tarvitse paljon ovia availla, sillä paikalla on jo monta iloista vedostajaa. Tai kaksi heistä on kyllä vähän vihaisen näköisiä, ja toinen vihainen tyttö on kalju, puhuu espanjaa nopeasti ja pelottaa minua. Apua, kuka syövytti auktoriteettini? Tuon ateljeelle mukanani kadulta löytämäni vanerilevyt, eilisiltana tekemäni luonnoksen, josta pitäisi tehdä torstaiksi pehmeäpohja (synttärilahja). Asettaudun Roserin työhuoneeseen, pöytä on valtava ja ikkuna sen päässä ihana. Yksi meksikolainen tyttö on tosi kiva ja on aloittanut juuri mezzotintakurssin. Riehaannun ja kaivan laatikosta oman ensimmäisen harjoitustyöni ja esittelen sitä suurella ylpeydellä. Meksikolaisella ei ole valosirotinta...

Oikeasti on niin kuuma, että tekisi mieli olla alasti työtakin alla.

16.00 Yksi katalaanigraafikko tulee tekemään serigrafiaa. Hymyilevä ja ongelmaton tapaus, pärjää omillaan. Huh. Tein pehmeäpohjan ja näytin sen meksikolaiselle, joka halusi oppia. Se ei mennyt ihan putkeen. Luulen, etten vakuuttanut. Meksikolainen kuitenkin näytti tekevän jotain muistiinpanoja. Hermostuttavaa. Laitan laatan happoon, 15 min, sitten osa peittoon ja vielä 15 min. Otan laatan haposta ja puhdistan. Ei syöpynyt hyvin. En tee edes koevedosta. Luulen, että levitin liian paksun kerroksen pehmeäpohjaa, enkä painanut tarpeeksi kun piirsin siihen. Äh.

Seuraavaksi saapuu Barcelonalainen tehokolmikko: kaksi seniorileidiä ja yksi puhelias lääkäriherra. Roser on ihan selvästi tsempannut kolmikkoa lähtiessään: pärjäätte kyllä keskenänne, koittakaa sitten käyttäytyä, kyllä te osaatte. Kolmikko touhuaa ja pyörii ja vakuuttaa pärjäävänsä. Huomautan kuitenkin prässin suojapaperin käytöstä, laitan prässin huovat uusiksi, säädän prässin, kerron syövytysaikoja, tsemppaan ja huomautan, että laatta otetaan haposta kädellä, jossa ON HANSKA. Kuulemma ei tartte, kun tämä ei ole niin vahvaa happoa, "tämän sormen menetin typpihapolle, se on paljon vahvempi". Apua. Tulemme kuitenkin hyvin toimeen. Kerron saunomisesta ja suomen kielestä.

Olen ihan sairaan väsynyt kahdeksalta kun lähden kotiin. Sinne jäävät vielä vihaiset tytöt, jotka tekevät kuulemma jotain kouluhommaa perjantaiksi kauhealla kiireellä.

16.6.2009

Luen aamulla sähköpostini ja hätäännyn: joku tuntematon nainen kertoo tulevansa torstaina ateljeelle oppimaan minulta pehmeäpohjatekniikan, koska Roser on kertonut minun olevan siinä "ekspertti". Flippaan kohta... Jos vaikka saisin sen oman laatan onnistumaan ennen sitä? Matkalla ateljeelle saan puhelun joltakin toiselta tuntemattomalta naiselta, joka sanoo, että olis pakko päästä keskiviikkoaamuna vedostamaan (vaikka en sillon ole "töissä") ja sen jälkeen soittaa tuntemattoman naisen nro 2 kaveri, tuntematon nainen nro 3, joka ei ole koskaan ollut ateljeella, mutta haluaisi tulla. Sanon että tervetuloa.

Saavun ateljeelle 15.30 uusien vedospaperien ja silkkipaperin ja eväiden kanssa. Paikalla on mukava barcelonalainen rouva, jolla on aina sininen silmämeikki, vedostelemassa tottuneesti, meksikolainen jyystämässä mezzotintaansa sekä se kalju tyttö, joka nyt hymyilee mulle. Jee.

Se tuntematon nro 3, argentiinalainen nainen, saapuu. Teen kiertokäynnin ateljeella ja kerron, miten asiat toimivat. En ole ihan vakuuttunut, että miten kokenut graafikko hän on, joten kehotan olemaan kokeilematta mitään arveluttavaa ilman mun läsnäoloa. Hetken päästä argentiinalainen tekee sairaan hienoja ja ihan sikapuhtaita vedoksia jättiprässillä.

Olen tehnyt valmiiksi uuden exlibris-laatan, josta aion vedostaa lahjaksi monta kymmentä hienoa exlibristä Torbenille. Teen koevedoksen, josta tulee ihan kakka. Teen kolme lisää ja nekin ovat ihan kakkoja. Masennun. Askartelen kirjekuoren, piirrän siihen ikkunasta näkyvän koiran, joka istuu aina yhden vaatekaupan ulkopuolella vanhalla tuolilla. Koiran nimi on Loco eli hullu. Laitan kuoreen Roserin käyntikortteja ja vien sen postiin Roserille Nykkiin. Haen samalla pitsaa suht mukiinmenevältä pojalta eräästä pizzeriasta. Sekoan sanoissani ja pyydän pitsaa puoliksi ranskaksi. Häh, mistä se tuli? Kysyn vaan. Syön pitsaa Roserin huoneessa vuodesohvalla, luen 20 vuotta vanhoja National Geographic -lehtiä ja melkein nukahdan. Mäkin haluan mennä Amazonille kajakilla ja uida delfiinien seassa ja vaeltaa pohjoisnavalle suksilla ilman radiota.

Ateljeelle tulee vielä kaksi lisää. Päivä on rauhallinen. Kuuntelemme mun levyjä ja mä päädyn tekemään exlibrikseen vielä kerran uusiksi akvatintan. Vedostan vasta huomenna, en kestä enää uusia pettymyksiä tänään. Mulla ja hartsilaatikolla on vähän vaikea suhde.

Lopuksi lakaisu, vessaan lappu että ei toimi ja käyttäytymisohjeet ja havainnekuva. Roskat kadulle klo 20, auto hakee ne yöllä. Väsyttää. Sanoinko sen jo? Ateljeella käy kivoja ihmisiä.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Tairekaliaa!

Autotallilla kävi tänään kummasti, siinä vedostamisen ja syövyttelyn ohella (saldo: yksi tilaustyö valmiiksi & 3 vedosta, yksi kokonaan uusi exlibris & 8 vedosta!). Ainu ja Papu pohdiskelivat, kuinka ensi viikolla illanistujaisia isännöivällä ystävällä on viehättävä tapa pitää herrasmiesmäisesti huoli siitä, että autotallitytöillä on jatkuvasti juoma kädessä. Poika on ennättänyt tarjota meille jo monet oluet yllättävissä tilanteissa, joten mietimme, pitäisikö mukaan ottaa ja jääkaappiinsa jättää enemmän kuin oma kulutus vaatii.


Sitten viime viikkojen stressi purkautui instant-projektina, kipaisimme huoltarilta sikspäkin juuri ennen laillisen myyntiajan loppua, ja tuunasimme viemisiksi hienot taidekaljat. Lapsellista, hauskaa, ei-vakavastiotettavaa tekemistä, askartelua, revittelyä kai olimmekin kaivanneet, sillä autotallilta lähdettiin hihitellen ja hyristen.

Pääsykoe-episodeista jälkiviisasteltakoon, että se, mikä ei tapa, sattuu vitusti.

Tänään hauskuus alkoi voittaa. Erityisesti hihkun sitä paketin päällä olevasta nimiöstä löytyvää tekstiä "Kaljaa! Kaljaa!", joka on kirjotettu melko vinosti kohtaan "viranomaisten arkistointimerkintöjä varten".

Tämä ei nyt varsinaisesti liittynyt taidegrafiikkaan, mutta viikon opetus on, että tuntuu hyvältä joskus tehdä heti valmiiksi asti jotain, eikä jäädä pohtimaan, mitä kaikkea sitä pitäisikään puuhata. Näin silläkin hinnalla, ettei kaikkeen silloin ehdi aina jokainen innostunut mukaan, kun eivät satu paikalla olemaan.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Ei-valitun sähkeuutiset


Minun pieni graafikonsydämeni on särkynyt!