Väriliidut, väsymys ja vanhat piirrokset

Ei puhuta nyt mitään kolmesta keskeneräisestä grafiikantyöstäni: en halua säikäyttää niitä siltä varalta, josko siellä kehkeytyisi Jotakin. Niistä saa halutessaan kysellä vaimealla äänellä, kuin ohimennen - jos kuittaan kyselyt epämääräisesti, on siihen tyytyminen.

Aloitetaan tämäniltainen tarina lyömällä pöytään tällainen kortti: autotallityttöjen yhteisen kodin ulko-oveen, rappuun naapureita ilahduttamaan ripustettiin tänä iltana tekijänkin arvion mukaan melko katutaiteilijamainen lyijärimuotokuva Johnny Deppistä.

Tähän päädyttiin siten, että lapsuudenkotiaan tyhjentämässä käynyt Elina koki tarpeelliseksi esitellä perusteellisesti kämppiksilleen koulun kuvaamataidon tuntien satoa, joka oli tietysti pakko ripustaa ympäri asuntoa hyvin viralliseksi retrospektiiviksi. Hyvin virallinen ripustus toteutetaan luonnollisesti sinitarralla ja sen loppuessa kesken maalarinteipillä, ehdottomasti ilman vatupassia.

Taiteilija itse meni jo nukkumaan, mutta Aino ja Pauliina jäivät tänäkin iltana kahdestaan istumaan omille puolilleen ruokapöytää, esiin nousivat luonnoskirjat, toisaalla niin uudet, että hyvä kun uskaltaa hengittää, toisaalla kohtuuttoman vanha, täynnä kaikkea noloa ja ihan tyhmää. Luonnoskirjojen ympärille levähti luonnostaan tavanmukainen sekasotku tusseja, liimaa, kylmenneitä kahvikuppeja ja liituja, joo, liituja!

Animal Collectiven musiikin tahdissa palasin tänään ala-asteelle, Elinan kiiltävääkin kiiltävämmiksi hinkattujen vahaliitutöiden perässä, säntäämällä! Muistatteko, kuinka siistiä oli, kun väritettiin ensin paperi kokonaan niillä nihkeäntuntuisilla muoviliiduilla, ja sitten väritettiin mustalla koko paperin yli, ja sitten raaputettiin saksilla ilotulitus? SIIS TODELLA SIISTIÄ, nimittäin!

Mustaa vahaliitupurua löytyy naamasta, kynsien alta, kahvikupista, tietokoneen näppäimistöltä, lapsellista oloa päästä ja vatsan seudulta. Huomenna Pauliinan kaa Eläinmuseoon piirtämään heti aamusta ja illalla kosmisen ihanien kämppisten kaa baariin kuuntelemaan suomiräppiä - voiko kummempaa keksiä? Voi, ja pitääkin!

Helsinki, autotalli loves you!

Autotalli on täynnä keltaisia postilaatikoita ja purkamisen ja pakkaamisen välitilassa äpyileviä astialaatikoita. Vakituiset autotallimönkiäiset viettävät aikaansa Helsingin puolella omassa uudessa yhteisessä kodissaan, jossa kasataan askarteluarkkua, yliviivataan hesarista hauskuuksia, tasoitellaan seiniä, kohotetaan taikinaa, käydään töissä kummallisiin kellonaikoihin ja kouluissa vähän normaalimpiin, viihdytetään vieraita sähläämällä hysteerisesti ja syödään maapähkinävoita. Kaikilla Munkkaan perustetun taiteellisen kolhoosin jäsenillä on tänä syksynä opiskelupaikka, mikä on kivaa, vaikkei kyseessä olekaan SE opiskelupaikka.

Tämä hiljaiselo on hyvä merkki. Vaikka kädet ovat kyllä luonnottoman puhtaat, vähän ahdistaa. Ei yhtä paljon kuin hymyilyttää.

Graafikon A-O

Autotalli esittää: ensimmäinen graafikko-suomi-graafikko-sanasto!

graafikon aivotärähdystesti tehdään, kun on saanut ohimossaan olevan haavan tikattua ja ensiavussa on sanottu äidille, että parin tunnin päästä pitäisi herättää ja tarkistaa onko sekava, kysyä vaikka, kuka on presidenttinä. Sitten äiti herättää ja käskee luettelemaan taidegrafiikan tekniikoita. Akvatinta, etsaus, pehmeäpohja, carborundum, mezzotinto, litografia, monotypia, kuivaneula, puupiirros... Ja sitten äiti on vakuuttunut, että lapsen aivot eivät ole tärähtäneet. Lieneekö oikeassa? Aivotärähdystestin barcelonalaisessa versiossa henkilöltä kysytään, mitä olutta saisi olla, (oletamme tarkoittaneemme jotakin tällaista, merkinnät on kirjoitettu gràcialaisessa baarissa) ja oikea vastaus on tietysti Moritz (tuo kelta-sininen etiketti), joka on huomattavasti parempaa kuin kaupungin toinen, yleisempi paikallinen panimotuote, Estrella (se punainen). Kuva ensimmäisestä vertailutilanteesta.


graafikon ehostus tehdään, kun päivä on kulunut autotallissa syövytellen, vedostellen, ehkä juomapelaten tai taidetempausta valmistellen, ja sitten ilta yhtäkkiä yllättää, ja baariin pitäisi lähteä nyt, NYT nopeasti. Graafikko ryntää vielä työtakki päällä peilin ääreen meikkipussukkansa kanssa ja toteaa tilanteen: naamassa on hieman harmaita ja mahdollisesti myös kirjavia tahroja, mutta eiköhän nuo saa meikkivoiteella peittoon nopeasti? Graafikko struuttaa meikkivoidetta joko suoraan sormilleen (graafikot usein pitävät suorasta kontaktista) tai mahdollisesti myös meikkisienelle, usein kuitenkin jaksamatta ensin puhdistaa sormista painoväritahroja riittävästi. Näin meikkipohja ei lopulta olekaan painoväritahrojen peittämistä, vaan pikemminkin painovärin levittämistä tasaiseksi meikkipohjaksi seoksena meikkivoiteen kanssa. Graafikon voi siis tunnistaa baari-iltana paitsi painoväritahroista, myös aavistuksen harmaasta ihonväristä kasvoilla. Ks. myös graafikon näyttelymeikki.

graafikon juomapelin säännöt ovat helpot, sillä huikka kuuluu ottaa aina, kun syntyy poikkeuksellisen hyvä vedosyksilö. Se voi olla näyttelyvedos, hakutyö, just se oikea värisävy tai hirmu hyvin onnistunut syövytys (eli laatta joka ei tarvitse mitään säätöä tai kikkailua vedostettaessa ja vedostuu vaan ihan pirun hyvin). Juomapelin takia pöydällä on vakiovarusteena pullo, mutta täytyy myöntää että nykyinen rommi on tyhjentynyt hävettävän hitaaseen tahtiin. Olemmeko liian tervehenkisiä vai liian itsekriittisiä vai väärällä alalla olematta edes vielä alalla? Juomapeli on peruja viime kesän näyttelyintoilulta, kts. blogimerkintä Graafikon juomapeli viime heinäkuulta.

graafikon kalja: Eräillä epäilyttävillä tahoilla (teekkareilla ynnä muilla pojilla) on tapana elvistellä taidollaan avata kaljapullo millä tahansa, paitsi pullonavaajalla. Kätevä graafikkotyttö on itsenäinen, ja iskee näppärästi korkin läpi piirtimellään pillinmentävän aukon. Kannattaa muuten laittaa siihen viereen toinen aukko, josta pulloon pääsee ilmaa. Luottakaa meihin tässä.


graafikon löytötavarat: Portsari saattaa katsoa hämmentyneenä tyttöä, joka jättää kuparipeltiä narikkaan säilöön yhden aikaan viikonloppuyönä, mutta se on pientä verrattuna tilanteeseen, joka syntyy, jos esimerkiksi unohtaa mezzotintavalosirottimen vaatekauppaan. Yhtä lailla normaalin todellisuuden ulkopuolelle putoamisen merkeiksi luettakoon ne katseet, joita työkaverit jakavat joka kerta, kun taukotilan pöydälle nousee laukkua penkoessa mitään luonnoskirjaa taiteellisempaa, esimerkiksi ruskea paperipussillinen täynnä liitujauhoa. Ah väärinymmärrystä! Ks. myös happo, laatta.

graafikon nokkaunet (myös: graafikon yöunet) nukutaan sillä aikaa, kun kovapohjuste kuivuu tai laatta on viimeisiä syövytysaikojaan hapossa. Kuvattuun toimintaan sorrutaan erityisesti silloin, kun uuden skissin valmistuttua illalla ei ole millään malttanut mennä nukkumaan, vaan toteutukseen on ryhdytty yötä myöten. Onneksi autotallissa on sohva, nyttemmin myös tyyny, viltti, korvatulpat ja tommonen juttu, jonka voi laittaa silmille, ettei kattoikkuna häikäise. Viime aikoina toiminta on yleistynyt siinä määrin, että sekä Totoro (kuvassa) että violetti mysteeriotus ovat muuttaneet autotalliin.

graafikon näyttelymeikki syntyy kätevästi ylimääräisistä tarroista, joilla taidenäyttelyn vedokset merkitään ostetuiksi. Jos hyvin käy, tarralajitelma on kirjava ja meikistä tulee iloinen. Usein graafikko yltyy tekemään näyttelymeikin siinä mielentilassa, kun hän on saanut liimata tarroja näyttelytöiden viereen enemmän kuin oli uskaltanut odottaa ja on siitä syystä onnellisen riehakkaalla tuulella.


graafikon päänsärky: Välillä vedokset eivät onnistu, akvatinta suoraan sanottuna vittuilee ja liuottimet korventavat paitsi limakalvoja, myös sielua. Ahdistus voi iskeä, vaan graafikkopa ei noin vain voi tarrata ohimoihinsa epätoivoissaan. Graafikon päänsäryn tunnistaakin siitä, että päätä pidellään kämmenselillä - niissä on harvemmin painoväriä.

(huomaa myös hiusten kiinnittämisessä käytetyt etsauspiirtimet)

happo (myös: laatta): Tervehenkisen pullantuoksuinen graafikko törmää toisinaan hämmentyneisiin kulmankohotuksiin todetessaan olevansa ihan hapossa, tarkoittaen tietenkin niitä kauniin sapenkeltaisia rautakloriditahroja, joita joskus päätyy niin ihoon kuin vaatteeseenkin vilkkaassa syövytyssessiossa. Vaikka puhumme toisinaan hiukan omaa kieltämme, olemme toisinaan myös kirjaimellisuuden uhreja - happo kun oikeasti tarkoittaa syövyttävää ainetta ja laatta sitä levyä, jolle kuvaa ollaan pykäämässä. Kuriositeettina kerrottakoon, että syövytyksessä on aiemmin tosiaan käytetty typpihappoa, nykyinen rautakloridi on astetta vaarattomampi valinta.

raadelma: Ensiluonnos. Kuvan ensimmäinen olotila. Taidegrafiikka on yleensä täynnä työvaiheilua, kuvaa siirretään joskus useita kertoja skissiltä skissille ennen lopullista toteutusta. Raadelma voikin olla myös poikkeus tästä, työ, jossa kuva on tehty suoraan laatalle ilman luonnoksia, jolloin ensipiirros on myös lopullinen. Raadelma on lisäksi paikannimi, jonka ohi syysmyrskyretkelle matkalla olleet graafikot ajoivat, ja olivat sitä mieltä että sana on aivan liian hieno niin suppeaan käyttötarkoitukseen ja alkoivat miettiä mitä muuta se voisi tarkoittaa. Suudelma, vadelma, raato. Raakaviiva. Ensiluonnos!

Voihan siskot!

Älkää kokeilko tätä kotona, paitsi jos asutte meillä.

En ole varma, miten suuret julistukset etiketin mukaan tulee suorittaa, joten saisinko kiitos hieman rummunpäristyksiä ja sitten hypätä suoraan asiaan: niitä on yhteensä 220. Tai 221, jos vierailijan neitsyysvedostus lasketaan.

Eilen kolme tyttöä ottivat makulatuurin, johon asianmukaisesti piirrettiin taulukko, sarakkeita ja kaikkea. Aina kun kuivatuspahvi nostettiin edellisen vedoskerroksen päälle, suoritettiin huippuvirallinen räknäys, jossa vedokset ynnättiin edelliseen tulokseen laatta-, vedostaja- ja käyttötarkoituskohtaisesti. Ex libristen kokonaismäärä kipusi pökerryttävään sataankolmeenkymmeneenyhteen, joista ne kolmekymmentä tosin ovat matkalla muualle kuin kirjastoon jahka joulu tulee. Joulukortteja tuli vedostettua 85. Valkkaripulloja tarvittiin 2. Rommiakin kului muutama juhlahuikka.


Kahden päivän maratonissamme minua ei eniten hämmennä lopputulos, vaikka onhan se ihan sekopäinen. Olen nimittäin liukuhihnavedostanut ennenkin ja usein juurikin tähän vuodenaikaan. Outoa on mielestäni tämä: missä vaiheessa vedostuksen lomassa ehdimme tehdä neljä täysin uutta laattaa? Entä koska mä tein meille ruokaa? Miksei siihen kulunut enemmän aikaa, kun istuttiin ruokapöydässä kehittämässä infernaalista kikatushysteriaa, silloin kun tuntui, ettei se lopu ikinä? Missä välissä me katsottiin se leffa, entä kävikö Eevi varmasti koulussa tänään? Voisin vaikka vannoa, että me jopa nukuttiinkin! Ja kuinka, koska, miten, ehdimme opettaa etsaus-akvatintan ja vedostuksen vierailijallemme, joka ei ollut koskaan niitä tehnyt, ja joka pääsi ensimmäisen vedoksen valmistuttua lähtemään kotiin hiukan ennen viittä aamulla?

Jos joku alkaa vihdoinkin ymmärtää, miten tämä kaikki on mahdollista, kertokaa toki. Menisin mielelläni jatkamaan vielä vedostusta, mutta mulla ei ole tarpeeksi kuivatustilaa.


Aplodeja odotellessa kolme graafikonplanttua niiaavat, kiittävät ja taputtelevat itseään selkään.

KAKSKYTNELJÄ!

Espoon empiristinen aikalaboratorio julkaisee vankan hypoteesinsa: tiistai-illat tulevat normaaleja iltoja aiemmin. Näin käy täysin riippumatta siitä, että aurinko laski Helsingissä tänään virallisesti kello 15.20. Päivän lyhyydellä (6h 21min!) ei ole väliä kun ei sitä valopalloa tänäänkään edes näkynyt. Väliä on enemmänkin sillä, että työpajarutiinimme eivät ole kovin tavoitteelliset, orjalliset tai lineaariset. Niihin kuuluu Helenen ääneenlukua (sivu 399!), ex libristen laskemista ja kirjastokelpojen kappaleiden määrän ynnäystä tukkimiehen kirjanpidolla oveen (43kpl!), onnistuneimman vedoksen aktiivista tuijottelua (siitä saa voimaa), prässin päällä lojuva avonainen hummus-purkki (T.i.s'a, eli Taiteilijan itsensä survoma!), sekä tietysti se viikko viikolta venyvä jakso ennen työpajan puolelle siirtymistä, kun istumme ruokapöydän ääressä, Aino kofeiinimarinoi aivojansa ja muistelemme, mitä kunkin mieleen on viikon varrelta jäänyt hesarin sivuilta. Kaikki nämä ilmiöt ovat olennainen osa enemmän tai vähemmän luovaa prosessiamme. Kuvaavaa on kai se, että tänään viedessäni papereita sisälle isompaan altaaseen vettymään onnistuin samalla tekaisemaan pikaiseltaan leipätaikinan ja tökkäämään sen uuniin, ilman että tytöt tajusivat kysyä, mitä olin käynyt puuhaamassa. Seesamileipä + hummus = totta!

Tänään hyppimistä ja halailua (Oikeesti! Minä!) aiheutti Pauliinan mahtava akvatinta uudessa ex libris -laatassa. Nti P: unohdin käskeä sut mun huoneeseen katsomaan tuoreeltaan sinne ripustettua vedostasi, sitä kuutamopuuta! Muista ens kerralla!

Ja sitten jossain vaiheessa ei yhtään huvita katsoa kelloa, miksi mulla on huomenna töitä, miksi on myöhä? Pauliinalle tulee kotoa viesti, jotta onko tyttö kolkattu matkalla kun ei kuulu. Eevin äiti soittaa ja laulaa (tietämättään kaiutinpuhelussa ja suureksi yleiseksi hilpeydeksi) tuoremakkarasta, jota tahtoisi jo ryhtyä tyttärelleen paistamaan. Tiistait päättyvät vimmaiseen reissugaidaamiseen, pikasiivouksiin, sohvalle unohtuneisiin penaaleihin ja vielä yhteen vedokseen ihan nopeesti kun tossa on just sopivasti tota väriäkin. Eevi ottaa aina ensimmäiset askeleensa ulos ovesta juosten, laukkua samalla olalle repien. Pauliina näyttää yleensä lopulta siltä, kuin aikoisi nukahtaa bussiin tai pyörän satulaan.

Silti ei millään malttaisi lopettaa.

ON RATKAISU. Ensi sunnuntaina, ehkä joskus iltapäivällä aiemman viikonlopun paheellisuudesta hiukan riippuen, aiomme perustaa vedosten yön. Vedostamme kunnes tipahdamme, ryömimme sitten nukkumaan. Ruokaa teemme toki myös, ja muuta prosessin kannalta välttämätöntä. Maanantaiaamuna E lähtee kouluun, ja tulee sen jälkeen sitten hakemaan P:n täältä kuvikseen. Ei tartte mennä kotiin, ei tartte koskaan mennä nukkumaan, ei oo pakko kasvaa aikuiseksi, saa tehdä mitä huvittaa! Tavoitteena noin sata vedosta (no enkä varmana liioittele!) ja täysi vuorokausi täysipainoista graafikonelämää! Sitä odotellessa mun pitää tehdä ainakin neljä uutta (tosin pientä) laattaa ja syövyttää yhtä lisää! Nukun sit joululomalla!

Ps: ens kuun jälkeen on helmikuu, kelatkaa.

Vielä

Kiivettiin katolle, syystä mutta turhaan. Luettiin vielä vähän lisää. Luettiin Vielä yks, Vielä se seuraava ja Vielä uudestaan. Viimeiseksi mainittu lukumetodi kohdistui Autotallikollektiiville osoitettuun postikorttiin, joka oli täydellinen ja joka löysi paikkansa sen kirjan merkkinä, johon muita edellä mainittuja lukutapoja sovellettiin. Kutsun täten paikan päälle tuota korttia lukemaan Iiriksen, jota en ole aikoihin nähnyt. Aina kun en kuule neiti Iistä mitään, pelkään, että se tekee elämästään liian kiireistä. Tai ehkä tyttö on karannut merille ja on pian jo Espanjassa? Viimeisen viikon aikana olen haaveillut karkaamisesta.

Tyttöjen lähdettyä olen yleensä täynnä iltahybristä, uusien töiden nimiä nousee tahdilla, jossa kynä ei tahdo pysyä. On pakko lähteä rantaan seisomaan koiravanhuksen kanssa, odottaa, että tuuli tempoo turhan hälyn mukaansa ja vie sen Siperiaan. Matkalla takaisin on aina selvää, mikä kuva syntyy seuraavaksi, mihin on pakko tarttua heti. Ideat järjestäytyvät akuuttiuden mukaan itsestään, ja sitten tekee mieli keittää kahvia, vetää jalkaan villasukat ja kuunnella autotallin ovien takana seisoskelevaa hiljaista katua.

Piirsin juuri ex libriksen, enkä aio nukkua ennen kuin siitä on vedos, en pysty, on jojo vatsan paikalla, en voi istua, on pakko seistä tietokoneen vieressä ja vaihtaa painoa jalalta toiselle, apua. Keksin nimittäin erään pokkarin, johon se täytyy päästä liimaamaan...

Nulle dies sine linea, rakkaat. Vielä ehtii.

Elonmerkkejä

Näyttelypökerryksen jälkeen tahmaisesti alkanutta autotalleilua heivattiin tänä iltana taas piirun verran likemmäs käytäntöä, kun neidit P ja E kävivät olemassa. Jo toisessa tiistaissa kuljetaan, perinne se on tämäkin viikonpäivä. Viime viikolla kukaan ei lopulta varsinaisesti tehnyt grafiikkaa (omenapiirakkaa painoimme toki naamoihimme), tänään Pauliina jo vedosti, ja Eevi availi inspiraatiokansiotaan lupaavasti. Itse istuin limsapullo sylissä sohvalla ja haukottelin, mutta toisaalta tein molempia näistä mielestäni erinomaisella auktoriteetilla, ja molemmat toivat ilmapiiriin olennaisia, tuttuja elementtejä, uskon.


Lisäksi tänään suihkittiin vesipullolla; suunniteltiin tulevia; maisteltiin sanoja, varsinkin uusia, tai ainakin yhtä, tänään keksittyä, joka on kylläkin ehkä salaisuus, koska toivon, että te muut luette sen vasta siitä kontekstista johon se on keksitty, että tiedän, onko sen vaikutus se, joka pitäisi ja luulen että on; mehusteltiin rumia esineitä, listattiin niistä pahimpia paperille ja ryvettiin huonon maun aiheuttamissa väristyksissä; katseltiin lamppuja ja aloitettiin entistä suurisuuntaisempi yhteinen lukuprojekti: siirryimme novelleista romaaniin. Tämä vannottaa yhteisiä istuskeluita jatkossakin, ja ensi kerralla talossa on ehkä hiivaa, jotta pullanhimoon saadaan apu. Meillä on nyt pikkuisen raotetussa luennassa Helene, jonka aloitus päättyi ensimmäiseltä sessioltaan sanoihin "Niin surulliset korvat."


Ohessa ennennäkemätöntä kuvamateriaalia elämäni yövedostusyöstä ja mysteeripaketista, jonka sisältö tässä paljastettakoon: siinä on viime sunnuntaina Nuuksion metsistä pieniin koreihin kerättyjä suppiksia kuivattuina tulevalle syysmyrskyretkelle evääksi. Otamme valmistautumisen hyvin vakavasti! Työkaveri kysyi, teenkö ikinä mitään normaalia. En mä tiedä, teenkö?

Bubbling under: Himo tehdä isoja töitä! Arviolta baarinseinänmentävänkokoisia!

ex librikset

Haluan julistaa ex libris -tempauksen alkaneeksi! Olen siitä hyvin innoissani. Vaikka lähdenkin perustamaan välimeren haarakonttoria, kollektiivilla on syksyn pituinen yhteinen projekti, joka huipentuu joululomalla vallankumoukselliseen kirjastonvaltaukseen. Tuntuu vähemmän pahalta erota graafikkoystävistä, kun tekeillä on jotain yhteistä.

Tässä hieman ajatuksia tempauksesta - kommentoikaahan!

Ex librikset voisivat olla kaikenkokoisia ja niiden tekemisessä voitaisiin käyttää mitä tahansa tekniikkaa vapaasti. Se voisi olla vähän niin kuin laattojen jämäpalojen hyötykäyttöä tekniikkatestauksiin! Jotta laatoissa olisi jotain yhteistä, mielestäni olisi hauskaa jos niissä lukisi aina, kenen ex libris on kyseessä. Esimerkiksi "tähtitieteilijän ex libris" (näin Helsingissä ihan mielettömän miehen: valtava mustiin vaatteisiin verhottu möhömaha, pitkä harmaa kikkara parta ja aurinkolasit. Ihan varmana tähtitieteilijä.) tai "viherpeukalon ex libris". Valmiit ex librikset voitaisiin sitten sijoittaa Rikhardin kadun kirjastossa harkitusti oikenlaisten kirjojen etusivuille.

Jokainen saa kai itse päättää vedosmäärän? Aino sanoi, että ex libriksiin ei tule vedosmerkintöjä, niistä ei siis tällä kertaa tarvitse ahdistua. Voidaanhan me sitten joululomalla tarvittaessa vielä vedostaa ex libriksiä lisää valmiista laatoista. Mielestäni voitaisiin kuitenkin tähdätä siihen, että laatat on tehty.

Miten ex librikset kiinnitetään kirjojen etusivuille?

Hurrikaanin uhrit

Autotallin tunnelmaa tänä iltana kuvasivat parhaiten sanat kriisi ja lohtu. Aiheina mm. vastakkainen sukupuoli ja hiukset. Lohtuna perinteikkäästi Ainon leivonnaiset, sekä uutena ajatus mahdollisesta ateljeestä haarakonttorille. Graafikot uivat nyt rahassa, muttei sillä saa paljoa jolla olisi merkitystä. Täytyy vain rauhoittaa itseään välitavoitteilla. Nyt siis nukkumaan, päässä soi beauty school drop-out ja huomenna häämöttää kotoa lähtö pää kiedottuna pyyhkeeseen. Öitä.

Olen löytänyt kotiin.

Lapset!
Parhain juhannus jonka olen ikinä kokenut päättyi parhaalla kuviteltavalla tavalla: uusi, kuuden vedoksen sarja. Tulin kotiin kuuntelemaan vanhempieni huutoja ja tuntui siltä, kuin olisin itse asiassa juuri lähtenyt kotoa, vain saapuakseni jollekin valtavalle sotkuiselle funkkis-sotatantereelle. Haluan jo muuttaa! Odotan innolla mahdollista hengähdystä heinakuun ensimäisellä viikolla.

Illan vedoksista tuli kyllä todella onnistuneita. Offset-pellin syövyttäminen on ehdottomasti hyvä asia, vaikka värinkäyttöni kylläkin peittää tekniikan ominaispiirteitä.

Nyt menen uneksimaan Tovesta, vodkasta, Barcasta, yhteisöllisyydestä, topless-kakusta, polaroideista, veneajeluista, puupirroksesta ja näyttelystä.

P.S. Kiitos muuten vielä G-galleria -exkusta, oli ihanaa hifistellä graafikkoystävien seurassa.
<3 Eevi

A room of one's own.

Ateljee. Kesäksi, ainakin hetkeksi, oma ateljee. Siellä voisi viettää monta tuntia levittäen väriä ja syövyttäen ja testaillen eri tekniikoita, sitten voisi jäädä juomaan rommia ja kahvia aamuyöhön ja filosofoida graafikko-ystävien seurassa. Täydellistä, en kyllä kestä jos täytyy odottaa syksyyn saakka ennen kuin pääsee tekemään grafiikkaa. Uusin työkin onnistui niin hyvin, että iski kauhea vedostusinto!
Inspiraation lähteeksi tällä kertaa ranskalaisia elokuvia: Le fils de l'epicier ja La mome. Ihanan visuaalisia.

Eevi