Ateljeen elämää osa 2: pehmeäpohja ja pehmenneet aivot

17.6.2009

Saavun ateljeelle hieman ennen kolmea. Meksikolainen on jo paikalla. Hänen mezzotintalaattansa on edistynyt niin, että epäilen hänen viettäneen yön ateljeella. Nyt sillä on myös valosirotin. Paikalla ovat myös vihaiset, tosin päivä päivältä hymyilevämmät tytöt. Yritän kertoa tytöille, mikä on carborundum-tekniikka, mutta miten se voikin olla niin vaikeata espanjaksi? Jos selittäisin suomeksi, olennaisia sanoja olisivat rouhe, mömmö, kökkö jne. Siksi kai. Tulen suoraan rannalta ja on ihan pirun hikistä. Aloitan syömällä ateljeella vuoden aikana suuren suosion saaneen vegeburgerin ja juomalla puolitoista litraa vettä.

Kello 17. No vihdoin siitä exlibris-laatasta tulee siedettäviä vedoksia! Tein siihen akvatintan kolme kertaa. Voikohan laatan laatu jo kärsiä sellaisesta jotenkin? Pistän ekat 10 lahjavedosta kuivumaan, hyvä fiilis. Syön karkkia ja keksejä ja olen ehkä vähän sokerihumalassa. Kun työtakki on kiinni, sen alta ei näy vaatteita. Se hykerryttää minua. Varsinkin, kun menee kadulle.. Tsihii.

Kuunnellaan Liekkiä, Ismo Alankoa, Scandinavian Music Groupia. Alan ajatella, että se Suomen kesä on oikeastaan aika ihana. Miten kaikilla ateljeelaisilla onkin joku Suomi-tarina, jonka he ehdottomasti haluavat jakaa kanssani? Liikuttavaa.

Kello 19. Haen maitokahvin Placa de Tripiltä ja juon sen kaljun tytön kanssa, joka syö sitruunajäätelöä. Hän kertoo opiskelevansa Universidad de Barcelonan Bellas Artesissa ja erikoistuvansa grafiikkaan.

Kello 21 - vieläkin täällä! Ei huvita lähteä. Ihana ateljeepäivä. On ollut niin rauhallista. Ateljeen oven edessä katukiveyksellä on ihanaa istuskella ja tarkkailla kadun elämää, sillä välin kun laatta on hapossa. Nyt pehmeäpohja, yritys 2. Harlem on avaamassa oviansa ja yhtye roudaa kamoja sisään. Valot vilkkuvat oven yläpuolella ja katu hämärtyy. Vastapäisen vaatekaupan myyjä on koko ajan ulkona tupakalla Locon kanssa. Vieressä on söpö kampaaja, jonka väki tulee myös kadulle istuskelemaan sillä välin, kun mömmöt vaikuttavat tukassa. Ei lainkaan hassumpaa.




18.6.2009

Juoksen ateljeelle 20 minuuttia myöhässä (yli neljä), mutta eipä se haitannut, sillä kukaan ei ole odottelemassa oven ulkopuolella. Sitäpaitsi täällä saa vähän myöhästyä (mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin). Rullaan oven edessä olevan metalliverhon ylös, pistän prässeihin huovat ja sopivan puristuksen. Vielä musiikki soimaan. Ihan mahtava olo: mukana uunituore marjapiirakka, laukussa pullo cavaa ja päällä mekko. Tänään lähden suoraan ateljeelta juhlimaan...

Ateljeelle tulee pian se nainen, joka halusi oppia pehmeäpohjatekniikan. Eilisen laatan onnistuttua teknisesti olen saanut kerättyä pehmeäpohjaitsetuntoa ja onnistun opettamaan tekniikan naiselle. Hänen laattansa onnistuu! Olen grafiikkaguru, tättädää! Paikalle saapuvat myös tehokolmikon rouvapari, joka on kauhean hyvällä ja touhukkaalla tuulella, taas. En saa itse tänään mitään aikaiseksi, mutta sen sijaan olen kauhean seurallinen, opetan, huolehdin, kyselen, kannustan ja viihdytän rouvia. He kyselevät minulta asioita kuten Oletko katolinen? Onko sinulla poikaystävää? ja Eikö saunassa ole tosi klaustrofobista? En, ei kai... ei. Siinä samassa ateljeelle saapuu pari ruskeita silmiä tervehtimään minua ja saavutan ikiaikaisen (vuodenaikaisen) Barcelona-unelmani: tulla pussatuksi ateljeella! Jauuu! Hahaa, saatiinhan sitä romantiikkaa vihdoinkin. Loppupäivän keskittymismahdollisuudet ovat poispyyhityt. Päivän saldo: kaksi vedosta exlibriksestä.

Olen tänään todella elementissäni ateljee-emäntänä. Tämä ei olisi lainkaan hullumpi duuni... Vink vink, graafikkoystäväni! Miten ois jos me...?

Jos eilen olin sujut Suomeen lähtemisen suhteen niin tänään tilanne on kaukana siitä. Klo 19 haen kahvilasta patongin ja tulen ateljeelle syömään sitä. Pehmeäpohja-nainen kysyy, onko se lounas vai päivällinen. En osaa vastata. Hän pyörittelee silmiään hyvin äidillisesti.

Päivän kysymys: miten voi lähteä kaupungista, missä on ateljee kuin koti ja joku, joka tulee sinne pussaamaan?

19.6.2009

Tänään tulen ateljeelle vain pyörähtämään, sillä eräs grafiikan kurssista innostunut nainen soitti minulle ja haluaisi nähdä ateljeen ja kuulla sen käytännöistä. Pidän ateljeessa turistikierroksen ja hyppelen innosta, sillä lähden seuraavaksi Sonar-festareille. Hyvästelen meksikolaisen, joka ei enää tule ateljeelle (ja joka on jo vedostanut mezzotintansa ja se on hyvin fresco, tuore, kuten mezzo-ope sanoi) ja lähden festareille kello yhden mojitojen kautta. On kuuma ja olo on kevyt.

167

Autotalligraafikot tekivät taideinvaasion Rikhardinkadun kirjastoon 3.1.2009. Exlibriksiä piilotettiin kirjastoon yhteensä 167 kappaletta, 12 erilaista:

Äidin exlibris: 10 kpl (Pauliina)

Isän exlibris: 16 kpl (Pauliina)

Merta rakastavan exlibris: 22 kpl (Pauliina)

Puutarhurin exlibris: 11 kpl (Pauliina)

Helsinkiläisen exlibris: 6 kpl (Aino)

Maailmansa valloittajan exlibris: 25 kpl (Aino)

Teekkaripojan exlibris: 10 kpl (Aino)

Sankariarkkitehdin exlibris: 20 kpl (Elina)

Tähtitieteilijän exlibris: 10 kpl (Elina)

Optimistin exlibris: 11 kpl (Eevi)

Neidin exlibris: 13 kpl (Eevi)

Löytäjän exlibris: 13 kpl (Eevi)

Huomio: tempauspäivän aamuna graafikon on hyvä ravita itseään vähintään yhdellä kunnon kakkupalalla.

Kollektiivin(en) uuden vuoden lupaus: Exlibris-invaasio EI jää historiaan autotallikollektiivin vuoden 2009 oudoimpana tempauksena.

Mielestäni invaasio ei kuitenkaan ollut yhtään hullumpi tapa aloittaa tämä vuosi! Haarakonttori kiittää graafikkoystäviä joululoman tähtihetkistä, pakkaa laukkunsa ja palaa Barcelonaan. Ja ottaa heti seuraavana päivänä vastaan graafikkoystävänsä, joille aikoo näyttää kaiken olennaisen, mitä on kaupungista löytänyt.

Ainon jouluruno

Tänään,
reinot jalassa
koiranpentu sylissä,
Waltari-elämäkerta polvea vasten nojalla (800-sivuinen)
riippumatossa,
kylläisenä,
onnesta hyristen,
konvehteja napsien,

keksin exlibriksen,

olennaisen,

tulee kiire toteuttaa!

Voihan siskot!

Älkää kokeilko tätä kotona, paitsi jos asutte meillä.

En ole varma, miten suuret julistukset etiketin mukaan tulee suorittaa, joten saisinko kiitos hieman rummunpäristyksiä ja sitten hypätä suoraan asiaan: niitä on yhteensä 220. Tai 221, jos vierailijan neitsyysvedostus lasketaan.

Eilen kolme tyttöä ottivat makulatuurin, johon asianmukaisesti piirrettiin taulukko, sarakkeita ja kaikkea. Aina kun kuivatuspahvi nostettiin edellisen vedoskerroksen päälle, suoritettiin huippuvirallinen räknäys, jossa vedokset ynnättiin edelliseen tulokseen laatta-, vedostaja- ja käyttötarkoituskohtaisesti. Ex libristen kokonaismäärä kipusi pökerryttävään sataankolmeenkymmeneenyhteen, joista ne kolmekymmentä tosin ovat matkalla muualle kuin kirjastoon jahka joulu tulee. Joulukortteja tuli vedostettua 85. Valkkaripulloja tarvittiin 2. Rommiakin kului muutama juhlahuikka.


Kahden päivän maratonissamme minua ei eniten hämmennä lopputulos, vaikka onhan se ihan sekopäinen. Olen nimittäin liukuhihnavedostanut ennenkin ja usein juurikin tähän vuodenaikaan. Outoa on mielestäni tämä: missä vaiheessa vedostuksen lomassa ehdimme tehdä neljä täysin uutta laattaa? Entä koska mä tein meille ruokaa? Miksei siihen kulunut enemmän aikaa, kun istuttiin ruokapöydässä kehittämässä infernaalista kikatushysteriaa, silloin kun tuntui, ettei se lopu ikinä? Missä välissä me katsottiin se leffa, entä kävikö Eevi varmasti koulussa tänään? Voisin vaikka vannoa, että me jopa nukuttiinkin! Ja kuinka, koska, miten, ehdimme opettaa etsaus-akvatintan ja vedostuksen vierailijallemme, joka ei ollut koskaan niitä tehnyt, ja joka pääsi ensimmäisen vedoksen valmistuttua lähtemään kotiin hiukan ennen viittä aamulla?

Jos joku alkaa vihdoinkin ymmärtää, miten tämä kaikki on mahdollista, kertokaa toki. Menisin mielelläni jatkamaan vielä vedostusta, mutta mulla ei ole tarpeeksi kuivatustilaa.


Aplodeja odotellessa kolme graafikonplanttua niiaavat, kiittävät ja taputtelevat itseään selkään.

KAKSKYTNELJÄ!

Espoon empiristinen aikalaboratorio julkaisee vankan hypoteesinsa: tiistai-illat tulevat normaaleja iltoja aiemmin. Näin käy täysin riippumatta siitä, että aurinko laski Helsingissä tänään virallisesti kello 15.20. Päivän lyhyydellä (6h 21min!) ei ole väliä kun ei sitä valopalloa tänäänkään edes näkynyt. Väliä on enemmänkin sillä, että työpajarutiinimme eivät ole kovin tavoitteelliset, orjalliset tai lineaariset. Niihin kuuluu Helenen ääneenlukua (sivu 399!), ex libristen laskemista ja kirjastokelpojen kappaleiden määrän ynnäystä tukkimiehen kirjanpidolla oveen (43kpl!), onnistuneimman vedoksen aktiivista tuijottelua (siitä saa voimaa), prässin päällä lojuva avonainen hummus-purkki (T.i.s'a, eli Taiteilijan itsensä survoma!), sekä tietysti se viikko viikolta venyvä jakso ennen työpajan puolelle siirtymistä, kun istumme ruokapöydän ääressä, Aino kofeiinimarinoi aivojansa ja muistelemme, mitä kunkin mieleen on viikon varrelta jäänyt hesarin sivuilta. Kaikki nämä ilmiöt ovat olennainen osa enemmän tai vähemmän luovaa prosessiamme. Kuvaavaa on kai se, että tänään viedessäni papereita sisälle isompaan altaaseen vettymään onnistuin samalla tekaisemaan pikaiseltaan leipätaikinan ja tökkäämään sen uuniin, ilman että tytöt tajusivat kysyä, mitä olin käynyt puuhaamassa. Seesamileipä + hummus = totta!

Tänään hyppimistä ja halailua (Oikeesti! Minä!) aiheutti Pauliinan mahtava akvatinta uudessa ex libris -laatassa. Nti P: unohdin käskeä sut mun huoneeseen katsomaan tuoreeltaan sinne ripustettua vedostasi, sitä kuutamopuuta! Muista ens kerralla!

Ja sitten jossain vaiheessa ei yhtään huvita katsoa kelloa, miksi mulla on huomenna töitä, miksi on myöhä? Pauliinalle tulee kotoa viesti, jotta onko tyttö kolkattu matkalla kun ei kuulu. Eevin äiti soittaa ja laulaa (tietämättään kaiutinpuhelussa ja suureksi yleiseksi hilpeydeksi) tuoremakkarasta, jota tahtoisi jo ryhtyä tyttärelleen paistamaan. Tiistait päättyvät vimmaiseen reissugaidaamiseen, pikasiivouksiin, sohvalle unohtuneisiin penaaleihin ja vielä yhteen vedokseen ihan nopeesti kun tossa on just sopivasti tota väriäkin. Eevi ottaa aina ensimmäiset askeleensa ulos ovesta juosten, laukkua samalla olalle repien. Pauliina näyttää yleensä lopulta siltä, kuin aikoisi nukahtaa bussiin tai pyörän satulaan.

Silti ei millään malttaisi lopettaa.

ON RATKAISU. Ensi sunnuntaina, ehkä joskus iltapäivällä aiemman viikonlopun paheellisuudesta hiukan riippuen, aiomme perustaa vedosten yön. Vedostamme kunnes tipahdamme, ryömimme sitten nukkumaan. Ruokaa teemme toki myös, ja muuta prosessin kannalta välttämätöntä. Maanantaiaamuna E lähtee kouluun, ja tulee sen jälkeen sitten hakemaan P:n täältä kuvikseen. Ei tartte mennä kotiin, ei tartte koskaan mennä nukkumaan, ei oo pakko kasvaa aikuiseksi, saa tehdä mitä huvittaa! Tavoitteena noin sata vedosta (no enkä varmana liioittele!) ja täysi vuorokausi täysipainoista graafikonelämää! Sitä odotellessa mun pitää tehdä ainakin neljä uutta (tosin pientä) laattaa ja syövyttää yhtä lisää! Nukun sit joululomalla!

Ps: ens kuun jälkeen on helmikuu, kelatkaa.

Lavonen, joulutorttu ja kolme mekkoa

Mekot oli pakko olla. Pauliinan jopa passitin vaihtamaan vaatteita ennen lähtöä, ja lopulta olimmekin sievä, yhteensopiva kolmikko. Hyppäsimme Alfaan ja ajoimme sateisen peltomaiseman halki Hämeenlinnaan, jossa kesällä missattu Kuutti Lavosen näyttely on pystyssä. Ainon korista paljastui tietysti omatekoisia joulutorttuja ja glögikorviketta, oli täydellista. Kuski sai nauttia äänenluennasta.

Näyttely oli hyvä, muut vieraat varmaan taas ihmettelivät meitä kun pompimme ja kiljahtelimme (Aino, nyt tässä paljastuu, minkälaisen muutoksen meidän seura on saanut sussa aikaan!). Taideähkyn jälkeen sitten ruokaähky, ja (koska en vaan malta) paljastan, että vielä kotiin saavuttuamme oli aihetta säntäilyyn ja hyppimiseen...

Ex-librikset etenevät ja kokoajan syntyy uusia ideoita, mulla seuraavaksi kehiin tavaanrannanmaalarin exlibris (en sorru kirjaimellisuuteen).
Nyt koululle maalaamaan! Pieni tekniikkauskottomuus tekee välillä hyvää.

Mullistava vaahtomuovi ja epäilyttävä hartsilaatikko

Kahdeksan kerran metalligrafiikkakurssi on nyt ohi. En sitten malttanut pidättäytyä vain viidessä kerrassa Roserin kanssa, vaan kävin lopulta täysimittaisen kurssin, ja otan sitten erikseen vielä kolme opetustuntia mezzotintapyhimykseltäni Andrealta. Kurssin saavutukset voisi tiivistää seuraavanlaiseen listaan: auttava espanjankielinen sanasto grafiikan tekemisestä, suunnaton tekemisen into, omien tarvikkeiden hankinta, keski-ikäisiä grafiikkatätikavereita, avec-kutsu Estampa Madrid -tapahtumaan ja paljon uusia hämmentäviä tapoja tehdä tutut asiat. Ajattelin nyt kertoa teille jotain näistä hämmentävistä täkäläisistä tavoista. Syventäviä opetussessioita sitten kasvotusten, tietenkin!

Ensinnäkin. Suuri ero on makulatuuripaperien ja trasselin täydellinen puuttuminen. Trasselin sijaan ateljeessa käytetään erilaisia hihanpätkiä ja muita lumppuja. Sukkiakin ehkä voisi. Ne kestävät aika pitkään. Makulatuuripaperi korvataan vedospaperien kuivausvaiheessa pyyhkeellä, joka kuulemma pestään noin viikon välein. Prässissä on pari silkkipaperia suojaamassa huopia, mutta niitä ei vaihdeta juuri koskaan. Kaikki ovat niin siistejä vedostajia, että sille ei ole tarvetta. Kaikki myös käyttävät vedostuksessa sellaista muovikalvoa, johon on piirretty laatan ja vedospaperin ääriviivat, jotta kohdistaminen ei olisi temppuilua. Kaikki nämä tavat voisin ottaa omakseni jatkossakin. Ainoa juttu on se, että voi olla kovan työn takana oppia siistiksi. Ai niin, siisteys syntyy siitä, että vedostusvaiheessa laattaan kosketaan aina puhelinluettelon sivuista revityillä paperinpaloilla (universaalia!), vaikka olisi hanskat kädessä. Laatta pyyhitään paperilla molemmilta puolilta puhtaaksi ja kantit pyyhitään lopuksi varoen kangaslumpulla.

Sen sijaan asia, mitä en vielä mukisematta hyväksy, on hartsilaatikko. Hartsilaatikko toimii siten, että laatikon sivussa on kampi, jota veivataan rajusti ennen käyttöä. Se pöllyttää laatikkoon sakean hartsisumun. Sitten avataan laatikon luukku ja sujautetaan sellaiselle ritilälle kuparilaatta. Luukku suljetaan ja annetaan hartsisumun laskeutua laatalle. Teoriassa nerokasta, mutta hartsilaatikko petti minut ensimmäisellä käyttökerralla, ryökäle! Akvatintasta tuli ihan huono. Pisin syövytysaika näyttikin ihan avosyövytykseltä. Seuraavan akvatintani teinkin sitten omin käsin pölläytellen. Hartsi on laitettu sellaiseen isoon purkkiin, jonka suu on peitetty huokoisella kankaalla. Purkista sitten töpsytellään hartsirakeita vähän niin kuin jotain talkkia. Se oli ihan ok, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin suomalaiset hartsinyytit. Akvatintasta tuli erinomainen (ks. ex libriksen laatta alempana).

Mullistavaa on myös carborundumin tekeminen. Jotenkin olin kuvitellut, että gesso-carborundum mössön levittäminen alumiinilaatalle olisi ainoa oikea tapa. Nyt silmäni ovat kuitenkin avautuneet ja näen kaikki tekniikan mahdollisuudet! Roser esitteli tekniikan siten, että carborundumin tekemiseen tarvitaan hiekkaa ja jotain sidosmateriaalia: esimerkiksi tavallinen lakka, sellainen millä suojataan puuta, käy hyvin. Jos lakka on kiiltävää, pelkästään sillä saa lopputulokseen ihan valkoista pintaa, jos laatta on karhea. Laatta voi kuulemma olla jotakuinkin mitä tahansa materiaalia. Kaikennäköisiä kovia pahveja tai sellaisia mmm... puristemateriaaleja (apua, en mä tiedä näitä termejä) käytimme. Luulen, että lakka pysyy laatassa paremmin kuin gesso, näin siis carborundumlaattojen ikää voitaisiin pidentää. Olen kuitenkin hieman epäileväinen sen suhteen, että sitooko lakka carborundumhiekkaa yhtä hyvin kuin gesso.

Vielä yhden jutun voisin mainita: kovapohja levitetään laatalle aivan vallankumouksellisella leveällä vaahtomuovisudilla. Niin käsittämättömän helppoa ja jälki on täydellinen!

Voitte varmaan kuvitella, että aluksi oli hieman vaikeaa keskustella tekniikoista ja kysyä neuvoa (tai tunnustaa tehneensä jotain väärin), kun en osannut mitään asiaankuuluvaa sanastoa. Nyt kuitenkin tiedän jo ainakin seuraavat (tosin olen saattanut ymmärtää jotain väärin, sanasto ei siis ole ihan täysin luotettava):

laatta = plancha

hartsi = resina

happo = acido

kovapohja/lakka = verniz

prässi = prensa

painoväri = tinta

vedostaa = estampar/imprimir (en ihan tiedä kumpi on parempi, tutkinta kesken)

akvatinta = aguatinta

viivasyövytys = aguafuerte

kuivaneula = punta seca

Ai juu, yllä yksi kurssilla tekemistäni töistä, jolla ei vielä ole nimeä. Sen piti olla sokeriakvatinta, mutta koska siitä tuli tosi heikko jälki, tein päälle akvatintan.

Seuraavaksi kerronkin teille sitten mezzotintatarinoita. Ensi keskiviikkona alkaa. Kaikki ovat varoitelleet minua kovin huolestuneen näköisinä, että se on sitten todella työlästä, älä tyttö hyvä masennu. Hieman pelottaa!

ps. Kävin eilen kokeilemassa ateljeen vieressä olevaa Smollbaria, missä on huhujen mukaan Barcelonan parhaat mojitot. Huhu saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Ainakin itse ylistin mojitoja saatuani baarimikolta kaksi ilmaista kalashnikovia. Ai niin, ja sieltä baarista ostetaan sitten lamppu tulevaan kotiin. Siellä on sikana värikkäitä retrolasilamppuja! Ja tietenkin mennään sinne sitten yhdessä, kun tulette.

Miss you, sugar

Sain tänään kirjeen, vaaleanpunaisen, joutsenkuvioisen.

Miksikö olen hereillä tähän jumalattomaan aikaan? Taas?

Tein juuri itselleni suuren kupin (tai pienen ämpärillisen, tulkintakysymys) kuumaa kaakaota. Ajattelin, että uni voisi odottaa, kunnes olen odottanut tuon kovapohjan kuivumista. Sitten voin liottaa siitä osan irti...

Sokeriakvatintaa tänä yönä. Ja vähän hyvin tyttömäistä skissailua. Makeeta elämää. Ex libriksiä vedostettuina neljä.

Onkohan tää joku hormonipiikki?

Vielä

Kiivettiin katolle, syystä mutta turhaan. Luettiin vielä vähän lisää. Luettiin Vielä yks, Vielä se seuraava ja Vielä uudestaan. Viimeiseksi mainittu lukumetodi kohdistui Autotallikollektiiville osoitettuun postikorttiin, joka oli täydellinen ja joka löysi paikkansa sen kirjan merkkinä, johon muita edellä mainittuja lukutapoja sovellettiin. Kutsun täten paikan päälle tuota korttia lukemaan Iiriksen, jota en ole aikoihin nähnyt. Aina kun en kuule neiti Iistä mitään, pelkään, että se tekee elämästään liian kiireistä. Tai ehkä tyttö on karannut merille ja on pian jo Espanjassa? Viimeisen viikon aikana olen haaveillut karkaamisesta.

Tyttöjen lähdettyä olen yleensä täynnä iltahybristä, uusien töiden nimiä nousee tahdilla, jossa kynä ei tahdo pysyä. On pakko lähteä rantaan seisomaan koiravanhuksen kanssa, odottaa, että tuuli tempoo turhan hälyn mukaansa ja vie sen Siperiaan. Matkalla takaisin on aina selvää, mikä kuva syntyy seuraavaksi, mihin on pakko tarttua heti. Ideat järjestäytyvät akuuttiuden mukaan itsestään, ja sitten tekee mieli keittää kahvia, vetää jalkaan villasukat ja kuunnella autotallin ovien takana seisoskelevaa hiljaista katua.

Piirsin juuri ex libriksen, enkä aio nukkua ennen kuin siitä on vedos, en pysty, on jojo vatsan paikalla, en voi istua, on pakko seistä tietokoneen vieressä ja vaihtaa painoa jalalta toiselle, apua. Keksin nimittäin erään pokkarin, johon se täytyy päästä liimaamaan...

Nulle dies sine linea, rakkaat. Vielä ehtii.

Barcelonalainen teehetki

Minulle paljastui tänään jotain tosi huisia: graafikot kautta maailman kokevat primitiivistä tarvetta juoda teetä ja syödä keksejä taiteillessaan. Mennessäni tänään ensimmäistä kertaa grafiikan kurssille lähiateljeeseen olin hyvin avoimella mielellä, sillä aavistelin, että täällä tehdään asiat eri tavalla kuin kuvataidekoulussa. Jotkut asiat kyllä, mutta: luonnostelun aloitettuamme opettaja hämmästyksekseni ilmoitti, että hän pistää teeveden kiehumaan ja hakee kaupasta keksejä! Ehdotin, että kaikki voisivat tuoda keksejä vuorollaan, ja se oli meistä kaikista hyvä idea. Teehetken ja keksien lisäksi ehdimme jo puhua myös mojitoista - opettaja Roserilla oli nimittäin ollut eilen niin hurja ilta, ettei hän muistanut miten oli päätynyt kotiin ("Amnesia total!").

Ymmärrätte varmaan, että koin olevani turvassa uudessa ateljeessa, kun sain mutustella keksejä, hörppiä teetä ja kuunnella, kun joku valittelee darraansa.

Lisäkseni kurssilla on keski-ikäinen mallorcalainen nainen Lili, joka ilmeisesti sisustaa työksensä ja tekee taidetta intohimoisesti, mutta on grafiikassa lähes kokematon sekä minua todennäköisesti muutaman vuoden vanhempi puolalainen tyttö Ania, joka tekee täällä väitöskirjaa fysiikasta ja on aikaisemmin harrastanut öljyvärimaalausta. Olen meistä kolmesta siis selvästi kokenein graafikko, ja aloinkin tänään tehdä etsausta (ex libristä!), kun muut harjoittelivat kuivaneulaa. Tunneilla käydään läpi tosi simppeleitä juttuja, mutta se ei haittaa: tekee hyvää kuulla kaikkien tarvikkeiden ja tekniikoiden nimet sekä oppia ateljeen etiketti. Odotan kuitenkin jo sitä, kun saan varata ateljeesta itsenäistä työskentelyaikaa.

Kurssi jatkuu intensiivisesti. Tapaamme ensi viikolla maanantaina, tiistaina ja lauantaina. Mezzotintaa luvassa ehkä jo sitä seuraavalla viikolla! Niille tunneille eivät kokemattomammat pääsekään, saan yksityisopetusta.

ps. Vaadin sitten kuvareportaasia syysmyrskyretkestä!

Jatkaakseni aloitettua keskustelua

Mielestäni ei kiinnitetä ollenkaan. Kirjan kunnioitus yksilönä, rakastamisen arvoisena kappaleena ja elävänä esineenä on perustavanlaatuinen osa kenen tahansa ex libris -henkisen ihmisen maailmankuvaa, siis myöskin tärkeä lähtökohta tällaiselle tempaukselle. Vaikka kyseessä onkin tavallaan graffiti-kulttuurin uusi aluevaltaus, on tärkeää oppia tuon kylttyyrin virheistä. Kirjoihin ei siis mitään jälkeä, sanon minä, ei edes sinitarran rasvatahraa!

Mistä puheen ollen... Skissailin lempparilukunurkkaani siellä kirjatornin ylimmässä kerroksessa. Tiedän mitä teen. Teen itseäni ylpeäksi. Sitten tulin kotiin, laitoin puhelimeni laturiin kiinni, ja ne hirttämättömät apinat olivat lähettäneet tekstiviestillä ilmoituksen, että hihkuen odottamani kirjamaalauskurssi peruuntuu vähäisen osallistujamäärän takia. Luovuttuani ajatuksesta lähteä rähjäämään kaikille löydettävissä oleville espoolaisille eläkeläisille siitä, kuinka edesvastuutonta on olla ilmoittautumatta noin mahtavalle kurssille ja kulttuuriperintö jne, ryhdyin kiukuttelemaan kaikille tutuille tästä kirkuvasta vääryydestä, minkä seurauksena tutuntuttuja kirjansidonnan taitajia on onneksi putkahdellut esiin. Vituttaa silti.

Haluaisin vielä lisätä Elinan tempausjulistukseen, että vannoin 15-16-vuotiaana, että joskus vielä palautan ex librikset maailmankartalle, nuorison tietoisuuteen ja oikeaan maailmaan. Siis että muutkin kuin minä niistä tietäisivät ja intoilisivat. Mieluiten oikein tietäisivät, tänään nimittäin töissä yksi poika tiesi sen olevan vain hienompi tapa sanoa kirjanmerkki. Siinä tarvittiin offset-auktoriteettimme apua, ennen kuin uskoi. Luotan teihin, siihen, että ensi vuonna olen askeleen lähempänä tätä tavoitetta. Rock on!

Ps. Nyt se sit meni.

ex librikset

Haluan julistaa ex libris -tempauksen alkaneeksi! Olen siitä hyvin innoissani. Vaikka lähdenkin perustamaan välimeren haarakonttoria, kollektiivilla on syksyn pituinen yhteinen projekti, joka huipentuu joululomalla vallankumoukselliseen kirjastonvaltaukseen. Tuntuu vähemmän pahalta erota graafikkoystävistä, kun tekeillä on jotain yhteistä.

Tässä hieman ajatuksia tempauksesta - kommentoikaahan!

Ex librikset voisivat olla kaikenkokoisia ja niiden tekemisessä voitaisiin käyttää mitä tahansa tekniikkaa vapaasti. Se voisi olla vähän niin kuin laattojen jämäpalojen hyötykäyttöä tekniikkatestauksiin! Jotta laatoissa olisi jotain yhteistä, mielestäni olisi hauskaa jos niissä lukisi aina, kenen ex libris on kyseessä. Esimerkiksi "tähtitieteilijän ex libris" (näin Helsingissä ihan mielettömän miehen: valtava mustiin vaatteisiin verhottu möhömaha, pitkä harmaa kikkara parta ja aurinkolasit. Ihan varmana tähtitieteilijä.) tai "viherpeukalon ex libris". Valmiit ex librikset voitaisiin sitten sijoittaa Rikhardin kadun kirjastossa harkitusti oikenlaisten kirjojen etusivuille.

Jokainen saa kai itse päättää vedosmäärän? Aino sanoi, että ex libriksiin ei tule vedosmerkintöjä, niistä ei siis tällä kertaa tarvitse ahdistua. Voidaanhan me sitten joululomalla tarvittaessa vielä vedostaa ex libriksiä lisää valmiista laatoista. Mielestäni voitaisiin kuitenkin tähdätä siihen, että laatat on tehty.

Miten ex librikset kiinnitetään kirjojen etusivuille?