
Rakkaat ystävät, tulevat kämppikset, kanssagraafikot, teekkarit, kirjastotädit ja -sedät,
mitä teille kuuluu? Tänne kuuluu maanista, tuotteliasta ja melko hyvää! Tänään kerron teille tarinoita siitä, kuinka kriisiunettomuus ja luonnostelublokki ylitetään. Avainasemassa ovat ystävien apu ja tekniikanvaihdokset.
Kollektiivimme epävirallinen mutta itsestäänselvä puupiirrosasiantuntija veistelee tänä vuonna suomalaista koivuvaneria Barcelonan aurinkoisilla kunnailla. Tekniikka ei ole aiempien kokemusten perusteella aivan omani, tunnustan olevani enemmänkin syövyttelytyyppinen tyttö. Kolkytkahdeksanasteisen opastajan puutteessa olen opiskellut aihetta (tästä) samaisesta puupiirroskirjasta, joka Epulla on hyllyssään Kataloniassa. Kirja on kuvassa näkyvissä heti inspiraatiorommin takana siinä avoinna. Suosittelen sitä lämpimästi, se on tehty ajatuksella, ja siitä, että joku ajattelee tulee hyvälle tuulelle.


Kynä on tipahdellut viime aikoina kädestä, hyvän luonnostelutilan saavuttaminen on tuntunut ylivoimaiselta. Huomasin, että tähän auttaa pienehkö määrä syyllisyyttä. Kun pyytää ystävän malliksi ja laittaa sitten tuon ystävän seisoskelemaan alasti käytävällä inhottavan hankalaan asentoon, ei jää aikaa kursailuun. Kun mallin jalka kramppaa, ei ehdi miettiä, että mitä mä nyt oikeen tässä ja pitäiskö ja ei siitä kuitenkaan mitään tule.
Nopea skissi jalostui huolelliseksi sävypiirrokseksi, joka puolestaan kääntyi kahdeksi eri laataksi. Sain puun veistelystä oikean käden etusormen ensimmäisen nivelen selkäpuolelle (tai niillemain, anatomia on vaikeaa) komean vesikellon, siis kohtaan, johon mikään ei kaivertaessa edes osunut, pelkästä sormen takakenoon leikatessa jännittämisestä! Puupiirrosta tehtäessä on koko maailma täynnä pitkänomaisia lastuja, jotka muodostavat polkuja huoneesta toiseen, hiippailevat paikkoihin, joihin niiden ei olisi millään pitänyt päästä ja saavat työkaverit kiljumaan taukotilassa, että tämä on ruokapöytä eikä mikään höyläämö. Tosikot. Kun ensimmäinen laatta, se tummin, avainlaatta, oli kaiverrettu, siirsin sen kuvan koevedoksen kautta toiselle, vielä kaivertamattomalle laatalle, jolle vaaleammat sävyt oli sitten helppo täydentää. Avainlaatta taidegrafiikan terminä ei muuten toimi yhtään samalla logiikalla kuin avainromaani kirjallisuustieteissä, vaikka tässä tapauksessa se olisi kyllä toiminut niinkin ja mielleyhtymä hymyilyttää.


Kohdistus on näitä useampiosaisia vedostessa aina oma episodinsa. Voin nyt tässä yksinoikeudella paljastaa, miten se tapahtuu: kuin ihmeen kaupalla. Tämä metodi on vahva suosikkini kaikessa muussakin toiminnassa! No, ei se oikeasti ole niin vaikeaa. Tarvitaan vain jokin aluspahvi, johon piirretään laatan kohdistusmerkinnät, sitten teipataan sivustaan pahviin kiinni vedospaperi, jossa kannattaa olla teippisivulla ylimääräistä marginaalia, sitten laitetaan painovärillä telattu laatta merkkien osoittamaan kohtaan ja taitetaan paperi siihen päälle. Sitten sen paperin saa nostettua teippien varassa sivuun ja laatan vaihdettua, ei ole mitään rakettikirurgiaa tämä!

