Ei puhuta nyt mitään kolmesta keskeneräisestä grafiikantyöstäni: en halua säikäyttää niitä siltä varalta, josko siellä kehkeytyisi Jotakin. Niistä saa halutessaan kysellä vaimealla äänellä, kuin ohimennen - jos kuittaan kyselyt epämääräisesti, on siihen tyytyminen.
Aloitetaan tämäniltainen tarina lyömällä pöytään tällainen kortti: autotallityttöjen yhteisen kodin ulko-oveen, rappuun naapureita ilahduttamaan ripustettiin tänä iltana tekijänkin arvion mukaan melko katutaiteilijamainen lyijärimuotokuva Johnny Deppistä.
Tähän päädyttiin siten, että lapsuudenkotiaan tyhjentämässä käynyt Elina koki tarpeelliseksi esitellä perusteellisesti kämppiksilleen koulun kuvaamataidon tuntien satoa, joka oli tietysti pakko ripustaa ympäri asuntoa hyvin viralliseksi retrospektiiviksi. Hyvin virallinen ripustus toteutetaan luonnollisesti sinitarralla ja sen loppuessa kesken maalarinteipillä, ehdottomasti ilman vatupassia.
Taiteilija itse meni jo nukkumaan, mutta Aino ja Pauliina jäivät tänäkin iltana kahdestaan istumaan omille puolilleen ruokapöytää, esiin nousivat luonnoskirjat, toisaalla niin uudet, että hyvä kun uskaltaa hengittää, toisaalla kohtuuttoman vanha, täynnä kaikkea noloa ja ihan tyhmää. Luonnoskirjojen ympärille levähti luonnostaan tavanmukainen sekasotku tusseja, liimaa, kylmenneitä kahvikuppeja ja liituja, joo, liituja!
Animal Collectiven musiikin tahdissa palasin tänään ala-asteelle, Elinan kiiltävääkin kiiltävämmiksi hinkattujen vahaliitutöiden perässä, säntäämällä! Muistatteko, kuinka siistiä oli, kun väritettiin ensin paperi kokonaan niillä nihkeäntuntuisilla muoviliiduilla, ja sitten väritettiin mustalla koko paperin yli, ja sitten raaputettiin saksilla ilotulitus? SIIS TODELLA SIISTIÄ, nimittäin!
Mustaa vahaliitupurua löytyy naamasta, kynsien alta, kahvikupista, tietokoneen näppäimistöltä, lapsellista oloa päästä ja vatsan seudulta. Huomenna Pauliinan kaa Eläinmuseoon piirtämään heti aamusta ja illalla kosmisen ihanien kämppisten kaa baariin kuuntelemaan suomiräppiä - voiko kummempaa keksiä? Voi, ja pitääkin!
