Elonmerkkejä

Näyttelypökerryksen jälkeen tahmaisesti alkanutta autotalleilua heivattiin tänä iltana taas piirun verran likemmäs käytäntöä, kun neidit P ja E kävivät olemassa. Jo toisessa tiistaissa kuljetaan, perinne se on tämäkin viikonpäivä. Viime viikolla kukaan ei lopulta varsinaisesti tehnyt grafiikkaa (omenapiirakkaa painoimme toki naamoihimme), tänään Pauliina jo vedosti, ja Eevi availi inspiraatiokansiotaan lupaavasti. Itse istuin limsapullo sylissä sohvalla ja haukottelin, mutta toisaalta tein molempia näistä mielestäni erinomaisella auktoriteetilla, ja molemmat toivat ilmapiiriin olennaisia, tuttuja elementtejä, uskon.


Lisäksi tänään suihkittiin vesipullolla; suunniteltiin tulevia; maisteltiin sanoja, varsinkin uusia, tai ainakin yhtä, tänään keksittyä, joka on kylläkin ehkä salaisuus, koska toivon, että te muut luette sen vasta siitä kontekstista johon se on keksitty, että tiedän, onko sen vaikutus se, joka pitäisi ja luulen että on; mehusteltiin rumia esineitä, listattiin niistä pahimpia paperille ja ryvettiin huonon maun aiheuttamissa väristyksissä; katseltiin lamppuja ja aloitettiin entistä suurisuuntaisempi yhteinen lukuprojekti: siirryimme novelleista romaaniin. Tämä vannottaa yhteisiä istuskeluita jatkossakin, ja ensi kerralla talossa on ehkä hiivaa, jotta pullanhimoon saadaan apu. Meillä on nyt pikkuisen raotetussa luennassa Helene, jonka aloitus päättyi ensimmäiseltä sessioltaan sanoihin "Niin surulliset korvat."


Ohessa ennennäkemätöntä kuvamateriaalia elämäni yövedostusyöstä ja mysteeripaketista, jonka sisältö tässä paljastettakoon: siinä on viime sunnuntaina Nuuksion metsistä pieniin koreihin kerättyjä suppiksia kuivattuina tulevalle syysmyrskyretkelle evääksi. Otamme valmistautumisen hyvin vakavasti! Työkaveri kysyi, teenkö ikinä mitään normaalia. En mä tiedä, teenkö?

Bubbling under: Himo tehdä isoja töitä! Arviolta baarinseinänmentävänkokoisia!

Haarakonttoria etsimässä

No niin. Olen nyt täällä Barcelonassa, vaikka kaikkihan sen jo tietävät. Olen aloitellut uutta elämääni kokeillen, haistellen, katsellen, pelokkaasti, innostuneesti, väsyen ja aina välillä tuntien itseni hyvin toiveikkaaksi ja varmaksi siitä, että hyvä tästä tulee. Jotenkin luulen, että kaupunki ei kuitenkaan tunnu kodilta, ennen kuin saan sotata itseni painovärillä ja tuoda uuteen pikkuruiseen huoneeseeni uusia vedoksia. Siispä olen etsinyt kaupungista mahdollisuuksia ja välineitä tehdä taidetta.

Jo ennen Espanjaan tuloani löysin netistä grafiikan ateljeen, joka vaikutti täydelliseltä. Ensimmäisinä päivinäni täällä kävin monta kertaa ateljeella kurkkimassa, onko ateljeen omistaja ja taiteilija Roser Saler paikalla, ennen kuin tänään onnisti. Monet kerrat kohtasin suljetun, ateljeeksi tunnistamattoman tilan, jonka oven päällä luki "smoll bar". En ollut varma, onko ateljeeta edes olemassa. Yritin tähyillä, näkyykö ateljeen ympäristössä mitään merkkejä grafiikasta. Happoroiskeita, painoväriä, trasselisilppua. En nähnyt. Olin kuitenkin melko varma, että näin oven yläpuolella olevasta ikkunasta painoväripurkkeja - pysyin toiveikkaana.

Suuntasin taiteen etsinnän kuitenkin väliaikaisesti muualle: etsin kaupungista epätoivoisesti taidetarvikekauppaa, mistä saisin joitakin välineitä kotiin ensihätään. Ensimmäinen löytämäni kauppa oli Temperaan ja Tuubiin verrattuna miniatyyri, vaikka tavaraa oli luultavasti yhtä paljon. Liike oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka kaikki osasivat sanoa katalaaniksi, mitä tarvitsivat. Myyjät olivat kiireisiä ja tympeitä. Pakenin paikalta.

Eilen löysin toisen taidekaupan, mistä löysin linolevyä, mutta en muuta. Liikkeen myyjä kuitenkin osasi vihjata minulle, mistä saisi vaneria - madera contrachabada! Pitkän puikkelehtimisen ja yhden väärän osoitteen jälkeen löysin tallin, missä oli vihaisia vanhoja miehiä ja paljon puutavaraa. Yksi käppyrä murahdellen suostui lopulta leikkaamaan minulle minikokoisia vanerin paloja! Vaneri on kylläkin jotain kummallista, kevyttä puuta. Olin kuitenkin hyvin voitonriemuinen. Tuntui hieman enemmän siltä, että asun tässä kaupungissa, kun sain hankittua jotain niin erityistä ja tärkeää.

Tänään minua sitten kohtasi lopullinen onnenpotku: Tapasin taiteilija Roser Salesin ateljeella, joka sijaitsee noin 100 metrin päässä uudesta kodistani. Nainen oli todella mukava, ja kutsui minut huoneeseensa keskustelemaan mahdollisuuksistani osallistua ateljeen toimintaan. Sovimme, että aloitan kahdeksan kerran (8*3h) kurssilla, mistä luultavasti 5 kertaa teen etsausta, kuivaneulaa, akvatintaa ja sokeriakvatintaa Roserin opetuksessa, ja loput 3 kertaa mezzotintamestarin henkilökohtaisessa ohjauksessa! Kurssille tulee lisäkseni ainakin yksi toinen tyttö, mutta ymmärsin, että kyse on todella henkilökohtaisesta opetuksesta. Kurssi alkaa lokakuussa.

Kurssin jälkeen saan varata ateljeesta itsenäistä työskentelyaikaa tai jos haluan ja pystyn maksamaan vähän enemmän, oman vakituisen työpöydän ja avaimen, jolla pääsen sisään 24/7! Sisaret, nyt kuuluu hyppiä tasajalkaa ja kirmata talon ympäri, ehkä juoda vähän skumppaa - haarakonttori on löytynyt!

On hyvä, jännittynyt ja ylpeä olo. En malta odottaa ensimmäistä kertaa ateljeessa. Sitä ennen pitää hankkia syväpainopaperia ja ihan pakko luonnostella jotain, että jos menen lukkoon ateljeella, on jotain mistä aloittaa.

Poikkitaiteellisia tunnustuksia

Minun muusani (se kuvainnollinen) flirttailee taas rankasti vieraiden tekniikoiden kanssa (se horo). Saako silti kertoa? Ai niin: saa.

Koin kolmiuloitteisuuden haastavuuden työväenopiston keramiikkakurssilla. Siellä on mahtavia tyyppejä! Useat tunnustivat, että niiden lapset oli ilmoittanu ne sille kurssille, koska ne ei itse osanneet sitä internet-ilmoittautumista, ja sitten alettiin muistella jotain biisiä, joka ilmestyi joko 1966 tai -67. Meillä on kahvinkeittovuorot. Opettaja on pikkumyymäinen ja kannustava ja käyttää sanaa peloton puhuessaan hyvästä materiaalinkäytöstä. Se tuki kovasti ajatusta tehdä muotti omasta jalasta. E ja E, meidän tulevan kodin seinistä saattaa pilkottaa raajoja, onko se ongelma?

Kuulin myös, että Keravan taidemuseossa, joka muuten sijaitsee vanhassa kumitehtaassa (ha!), on parhaillaan näyttely, jossa on mukana sellainen työ, jota varten taiteilija otti kaveristansa muotin. Siis kokonaisesta ihmisestä. Vähänkö sairasta! Eevi, kukkakaalinvalaja, lähdetkö kanssani Kervoon? Lähtekää muutkin Suomessa hengaajat, mutta Eevi nyt ainakin tajuaa tän jutun. Minneköhän laitoin kuolinnaamiomuottini?

Kolmiulotteisuutta vielä haastavampaa oli akvarelli, mutta sen nyt tiesi. Aion tehdä jonkun etsauksen, jonka päälle sitten maalaan vesiväreillä, että saan tosi vaihtelevan sarjan. Syksyn projektilistalle lisättäköön siis etsintää: on löydettävä paperi, joka soveltuu sekä syväpainoon että maalaukseen.

Origamit ovat hyppineet silmille joka nurkan takaa, yllättävissä erillisissä yhteyksissä ja viereisistä pokeripöydistä, kuten eilen baarissa. Aloitin uuden tekstiviestiperinteen, runoja humalassa -teemalla. Ohessa aihe. Lisäksi pokeripöydässä keskusteltiin metalligrafiikasta, lähinnä kuparin työstämisestä. Mulla on nyt ilmeisesti kantabaarin entisen baarimikon kanssa projekti aiheesta tulossa, tosin vasta keväällä, kun sen kaveri on ehtinyt käydä jenkeistä täällä opettamassa tälle henkilölle jonkun itse kehitetyn metallinpinnoitustekniikan, joka kuulosti vallankumoukselliselta. Saatan joskus vielä saada käytetyistä levyistä kuviollista kuparimosaiikkia, haaveena olisi jonkinlainen sermi kyseisestä materiaalista.

Tulevaisuudessa kaikki ne fiksut ja kypsät aikuiset ihmiset työväenopistolla (Molempien ryhmien kuopus! Oon elementissäni!) saattaa alkaa ihmetellä, jos olen joka tunnilla krapulassa. Mutta kun keskiviikko on musavisapäivä! Yritin tänään muistaa, miksi baarimikko kaatoi kauhallisen jäitä mekkoni sisään, mutta luulen, ettei siihen ollut järkevää syytä.

Ens tiistaina autotallia. Päätetty! Huomenna lähden mökille leipomaan pannukakkua ja tekemään rosvopaistia. Ei ole huonoa tämä.

Läpileikkaus

Uutta epäpuolivirallista autotallipäivää meillä ei vielä ole, nyt kuvataidekoulun alettua, ja emännän kompastellessa kiireisiinsä, (jotka eivät oikeasti koostu elämän tärkeistä asioista, vaan kaikesta typerästä sälästä, kuten työvuoroista) vaikka tiistaita onkin ehdotettu. Tai siis on nyt kun olen sitä ehdottanut.

Tänään haluaisinkin vain sanoa, että tulen hyvälle tuulelle joka kerta, kun katson tämän blogin tunnistelistaa. Mielestäni siitä löytyvät sanat yhdessä kuvaavat meitä aika paljon. Sanaluettelon lukeminen käy myös mantrasta jos unohtaa, kuinka paljon hauskaa maailmassa on. Esimerkiksi tänään meinasin unohtaa, koska tänään oli huono päivä.

Kokeilkaa vaikka, ääneen:
akvatinta, ateljee, autotalli, avosyövytys, Barcelona, betonirumpu, carborundum, chine-collée, ehdottelu, elokuvat, ensimmäinen näyttely, epäonnistuneet kokeilut, ex libris, fiilistely, graafikko-ystävät, grafiikkapiiri, haaveilu, inspiraatio, isoäiti, Juul Kraijer, kesätyö, Konstkompaniet, kriisit, kuparilaatta, leivonta, linnut, listat, mojitot, naapurit, offset, onni, pehmeäpohja, porvarillisuus, puupiirros, ruhjeet, serigrafia, skissailu, spontaanius, säpinä, taide-ekskursio, taidenäyttely, taidetarvikkeet, teehetki, tekniikkakokeilut, vallankumouksellisuus, vedostus.

Käsi ylös jos tuli hyvä mieli!

Jatkaakseni aloitettua keskustelua

Mielestäni ei kiinnitetä ollenkaan. Kirjan kunnioitus yksilönä, rakastamisen arvoisena kappaleena ja elävänä esineenä on perustavanlaatuinen osa kenen tahansa ex libris -henkisen ihmisen maailmankuvaa, siis myöskin tärkeä lähtökohta tällaiselle tempaukselle. Vaikka kyseessä onkin tavallaan graffiti-kulttuurin uusi aluevaltaus, on tärkeää oppia tuon kylttyyrin virheistä. Kirjoihin ei siis mitään jälkeä, sanon minä, ei edes sinitarran rasvatahraa!

Mistä puheen ollen... Skissailin lempparilukunurkkaani siellä kirjatornin ylimmässä kerroksessa. Tiedän mitä teen. Teen itseäni ylpeäksi. Sitten tulin kotiin, laitoin puhelimeni laturiin kiinni, ja ne hirttämättömät apinat olivat lähettäneet tekstiviestillä ilmoituksen, että hihkuen odottamani kirjamaalauskurssi peruuntuu vähäisen osallistujamäärän takia. Luovuttuani ajatuksesta lähteä rähjäämään kaikille löydettävissä oleville espoolaisille eläkeläisille siitä, kuinka edesvastuutonta on olla ilmoittautumatta noin mahtavalle kurssille ja kulttuuriperintö jne, ryhdyin kiukuttelemaan kaikille tutuille tästä kirkuvasta vääryydestä, minkä seurauksena tutuntuttuja kirjansidonnan taitajia on onneksi putkahdellut esiin. Vituttaa silti.

Haluaisin vielä lisätä Elinan tempausjulistukseen, että vannoin 15-16-vuotiaana, että joskus vielä palautan ex librikset maailmankartalle, nuorison tietoisuuteen ja oikeaan maailmaan. Siis että muutkin kuin minä niistä tietäisivät ja intoilisivat. Mieluiten oikein tietäisivät, tänään nimittäin töissä yksi poika tiesi sen olevan vain hienompi tapa sanoa kirjanmerkki. Siinä tarvittiin offset-auktoriteettimme apua, ennen kuin uskoi. Luotan teihin, siihen, että ensi vuonna olen askeleen lähempänä tätä tavoitetta. Rock on!

Ps. Nyt se sit meni.

ex librikset

Haluan julistaa ex libris -tempauksen alkaneeksi! Olen siitä hyvin innoissani. Vaikka lähdenkin perustamaan välimeren haarakonttoria, kollektiivilla on syksyn pituinen yhteinen projekti, joka huipentuu joululomalla vallankumoukselliseen kirjastonvaltaukseen. Tuntuu vähemmän pahalta erota graafikkoystävistä, kun tekeillä on jotain yhteistä.

Tässä hieman ajatuksia tempauksesta - kommentoikaahan!

Ex librikset voisivat olla kaikenkokoisia ja niiden tekemisessä voitaisiin käyttää mitä tahansa tekniikkaa vapaasti. Se voisi olla vähän niin kuin laattojen jämäpalojen hyötykäyttöä tekniikkatestauksiin! Jotta laatoissa olisi jotain yhteistä, mielestäni olisi hauskaa jos niissä lukisi aina, kenen ex libris on kyseessä. Esimerkiksi "tähtitieteilijän ex libris" (näin Helsingissä ihan mielettömän miehen: valtava mustiin vaatteisiin verhottu möhömaha, pitkä harmaa kikkara parta ja aurinkolasit. Ihan varmana tähtitieteilijä.) tai "viherpeukalon ex libris". Valmiit ex librikset voitaisiin sitten sijoittaa Rikhardin kadun kirjastossa harkitusti oikenlaisten kirjojen etusivuille.

Jokainen saa kai itse päättää vedosmäärän? Aino sanoi, että ex libriksiin ei tule vedosmerkintöjä, niistä ei siis tällä kertaa tarvitse ahdistua. Voidaanhan me sitten joululomalla tarvittaessa vielä vedostaa ex libriksiä lisää valmiista laatoista. Mielestäni voitaisiin kuitenkin tähdätä siihen, että laatat on tehty.

Miten ex librikset kiinnitetään kirjojen etusivuille?

Pehmeä materiaali

Kupari elää. Sen jo tiesimmekin, onhan sillä usein oma tahtonsa. En voinut olla skannauksella ikuistamatta vanhojen laattojeni pintaan vuosien saatossa hapettuneita värikimaroita. Nykyään laatat saa tietty puhdistettua "salaatinkastikkeella" (vettä, suolaa ja etikkaa, eli se ainut pullo graafikon työpöydällä, josta juominen olisi vain epämiellyttävää, ei vaarallista), sen sijaan, että ne pitäisi säilöä lypsyvoiteessa.


Haluaisinkin nyt graafikkoystäviltäni kysyä: onko tämä kehitys edistystä? Onhan hienoa, että laatat saa kirkkaiksi vaikka kuinka pitkän ajan jälkeen, mutta jos tätä mahdollisuutta ei olisi, jos laatat vanhenisivat vääjäämättä... saisinko vedostettua sarjani valmiiksi? Olisinko vähemmän laiska optimisti, saattaisinko työn ihan oikeaan loppuun?

Olen joka tapauksessa ylpeä vedostuskirjastani, jossa on tilaa yhden eliniän aikana tehtyjen töiden merkintöjen kirjaamiseen. Siihen täyden sarjan vedostuksen merkintä tuntuu niin hyvältä, että olen taas saanut muutamia sarjoja valmiiksi. Lisäksi olen päässyt liimailemaan kirjaan pieniä pyöreitä punaisia tarroja kokonaan myydyn sarjan merkiksi. Vähänkö se oli kivaa!

Melkein yhtä mukavaa on siivota liitujauhon kanssa laatta kiiltäväksi. To the batcave!

Olipa kerran autotalli.

Yön hiukan päivää hämärämpinä tunteina siellä tapahtuu kummaa. Aamulla, sinä hetkenä, kun ensimmäinen valo heijastuu kerrostalojen ikkunoista puhtaan kuparilaatan värisenä ja koko yön kaatunut sade lopettaa samassa hetkessä, vedostaja saavuttaa transsinomaisen tilan.

Vedostaja hymyilee itsekseen. Maailma ympärillä on uusi, valmis, täydellinen ja täynnä mustia sormenjälkiä ja spray-liimasta tahmeaa makulatuuria, jota kertyy reisiin kiinni jos erehtyy kulkemaan ohi. Vedostajan transsi syvenee, ja hän alkaa lisätä akvatintavedoksiin heräävästä pojasta chine colléeta, japaninpaperista. Aivan kuin se kuva tarvitsisi yhtään lisää herkkyyttä, utua tai pehmennystä. Uusimmat vedokset melkein särkevät vedostajan sydämen, täten kenties todistaen, että vedostajalla on tunteita.

Vedostaja diggailee lällypoppia, hyräilee ja sieppaa suullisen kahvia. Kattoikkunan valo on sietämättömän tiukkaa. Vedostaja elää preesensiä.

Puhelimessa vielä nukahtamattoman ja jo heränneen välillä käydään sananvaihto:
-Mä olen tehnyt hurjan paljon vedoksia.
-Hyvä. Sittenhän sä olet onnellinen.

MOT

Hurrikaanin uhrit

Autotallin tunnelmaa tänä iltana kuvasivat parhaiten sanat kriisi ja lohtu. Aiheina mm. vastakkainen sukupuoli ja hiukset. Lohtuna perinteikkäästi Ainon leivonnaiset, sekä uutena ajatus mahdollisesta ateljeestä haarakonttorille. Graafikot uivat nyt rahassa, muttei sillä saa paljoa jolla olisi merkitystä. Täytyy vain rauhoittaa itseään välitavoitteilla. Nyt siis nukkumaan, päässä soi beauty school drop-out ja huomenna häämöttää kotoa lähtö pää kiedottuna pyyhkeeseen. Öitä.

Jälkilämmöllä

Kiitos kun ootte sellaisia, että kun joku sanoo "meidän pitäis järjestää näyttely", niin se ihan oikeasti tapahtuu.

Olen kirjoittanut listoja, toimittanut vedoksia niiden ostajille ja muistellut kaikkia rohkaisevia asioita, joita kuulin viikonlopun mittaan sekä ihmisiltä, jotka olivat jo rakkaita, että ihmisiltä, joita en tuntenut, mutta joita aina välillä teki mieli halata sen takia, mitä ne sanoi.

Yritän nyt mennä järjestelemään myyntikansion raatoani, sitä luurankoa, joka on jäljellä. En voinut tehdä sitä aiemmin rauhassa, sillä äiti norkoili vieressä ja kiukutteli ja syyllisti. Se on katkera, koska laitoin sille säännöstelyn päälle, koska mun mielestä se ei voi aina omistaa kappaletta kaikista mun töistä. Äidit ei vaan tajuu. Ai niin, Elina: äiti oli myöskin himoinnut juuri sitä vedosta, jonka lopulta sain sulta vaihtarina. Ähäkutti.