Rakkaat lukijat (Antti, Olli), minä haluan ripittäytyä. Minä olen huono ihminen. Olen myös huono taidegraafikko, ainakin tänä syksynä. Ja nuo kaksi asiaa liittyvät olennaisesti toisiinsa. Poikkitaiteellisuus haukkaa osan syystä, mutta vain osan, sillä en minä niillä maalitusseillakaan joka päivä ole leikkinyt.
Istuin keskellä yötä autotallin sohvalla, radio Helsinki pauhasi, avasin jääkaapin viimeisen oluen. Haistelin. Tuoksui märältä makulatuurilta, tärpätiltä, payne's grayltä, inspiraatiorommilta. Tuli ikävä, ikävä flowta, sitä, kun käsiä ei kannattanut edes yrittää saada puhtaiksi, kun seuraava vedostussessio takoi jo aivoissa, ikävä toissakesää, kun ymmärsin, kuinka hyvin nykyiset kämppäkaverini minua ymmärtävät.
Minua pelottaa. Osaan aika harvoja asioita, ja kun en osaa niitäkään joita luulin osaavani, se tuntuu siltä, kuin jalat pettäisivät. Jotain siitä, kuinka tärkeitä kuvat minulle ovat kertoo se, kuinka paljon omanarvontuntoni on sidoksissa siihen, miten hyvin saan kuparilaatalle siirrettyä sen, mitä ajattelen. Kun olen hyvä graafikko, olen hyvä ihminen.
Nulle dies sine linea. Minä tarvitsen päivittäisen kuvani, jotain, mistä intoilla edes hetken. En tiedä, mikä minut on pysäyttänyt, enkä sitä, kuinka pääsen takaisin. Olen vedostanut 140 joulukorttia, rutiinilla. Innostuin suhteettoman laimeasti siitä, miten hyvältä spraymaali näytti pehmeäpohjavedoksessa, koska siis hei! Spraymaalia! Pehmeäpohjavedoksessa!
Minua pelottaa, ja minulla on ikävä kaikkia, sillä kaikki ovat Turussa, San Sebastianissa, Barcelonassa, Oulussa, Chilessä, poissa, jossain. Ja minun pitäisi varmaan mennä Espooseen, lakata viettämästä sunnuntaina täällä pyryn saartamassa hyvin uudessa ja hyvin vahingossa hankitussa sivutyöpaikassani, jossa soitetaan hyvää musiikkia kuten sunnuntaisin kuuluu tehdä, ja kahvia on koko ajan keitettynä.
Jos tuo Pavel vaikka näin sunnuntain kunniaksi myisi minulle yhden nelostuopin, ja lähtisin sitten merkitsemään vielä vähän vedoksia ja hiomaan laattojen kulmia. Kukakohan hioisi minusta nämä kulmat? Se kalja ehkä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Näitähän sattuu.
Se on inhottavaa, se on ihan vain klassisen vittumaista ja se todellakin vetää mielen maahan. Ja vaikka kuinka rakastaisikin lumisadetta, saattaa tuo jatkuva pimeys silti pahentaa tilannetta. Koeta jaksaa.
Olet joka tapauksessa suosikkigraafikkoni ja tarkoitan tällä nimenomaan töitäsi ja suhtautumistasi töihisi. Muussa mielessä tästä tuskin tarvitsee puhua.
Jonkin ajan päästä on taas tuottoisampaa. Siitä se taas lähtee. Vähän jotain piirroslehtiön kulmaan nykertämälläkin voi puolivahingossa saada aikaiseksi luonnoksen, jota saattaisi haluta kehittää eteenpäin. Ja ennen kuin huomaakaan, kädet ovat taas päässeet jotenkin likaantumaan.
En ole aivan varma, mutta pelkään kovin, että pahennan vain tilannetta. Ei ainakaan ole tarkoitus. Muista nyt kuitenkin se, että ainakin jokseenkin siedettävä seura on lähes aina — kuten nyt — puhelinsoiton päässä.
Hei Aino, minakin luen tata blogia. Ja kaipaan myos autotallin innostunutta ja hilpeaa tunnelmaa vaikka olenkin sanojesi mukaan poissa Chilessa (itse asiassa talla hetkella Boliviassa ja huomenna Perussa).
En ole taiteilija, joten en osaa sanoa mitaan luovuuden puutteeseen. Muuta kuin etta tuu tanne Chileen hakemaan inspiraatiota. Kaipaan teita kaikkia tosi paljon.
Lähetä kommentti