Aino laakapainon ihmeellisessä maailmassa, osa 1:"Mitä se on?"

Kuluva viikko on uusien, riemastuttavien graafisten elämysten aikaa! Päähenkilömme viettää päivänsä lauantaihin asti Vallilassa, Helsingin kivipainon työhuoneella, jossa kivat litosedät Matti ja Kalle opettavat tämän hämmästyttävän tekniikan alkeita.

Okei: kyseessä on laakapainotekniikka. Siinä missä esimerkiksi puupiirros on kohopainoa (väri telataan koholle jätettyihin laatanosiin) ja etsaus syväpainoa (laatalle levitetty väri pyyhitään pois sen pinnalta, mutta jää syvempiin uriin, joista se nousee paperiin syväpainoprässin puristuksessa), kivilitossa laattana käytettävä kivi on paksu, raskas ja pinnaltaan täysin sileä prässiin mennessään. Litoprässi on muuten olemassa erikseen, tätä ei voi tehdä sillä omalla, tutulla syväpainoprässillä. Tumman ja vaalean värin erot syntyvät sillä perusteella, että rasva ja vesi hylkivät toisiaan. Näin minulle kerrottiin jo vuosia sitten, ja reaktioni oli muistaakseni jotakuinkin "Hä?". Ymmärsin tekniikan periaatteen vasta vieraillessani keväämmällä Eevin ja Papun open, Sarin johdolla kyseisellä työhuoneella. Saman käynnin aikana takaraivossani avasi suunsa pieni ja kiukkuinen tahdontahdontahdon-ääni, jonka patistuksen johdosta soitin sittemmin toiselle pajan pitäjistä kurssin toivossa. Joskus saa, mitä tahtoo.

Nämä kivilaatat eivät onneksi ole useimpien taidegrafiikan laattamateriaalien tapaan kertakäyttöisiä, vaan kuva hiotaan aina sarjan vedostamisen jälkeen kiven pinnasta. Hionta onkin ensimmäinen, ihanan fyysinen työvaihe. Märkä kivi hiotaan carborundum-hiekalla, eri karkeuksilla karkeasta hienompaan. Tällä työpajalla käytetään kolmea eri karkeusastetta. Hiontoja on tehtävä laskujeni mukaan ainakin 9 ja puoli, vaikkakin sinnikäs naarmu yllytti minut ensimmäisenä kurssipäivänä kahteentoista ja puoleen. Hiomavälineenä käytetään toista, pienempää kiveä tai todella jännää käsikäyttöistä laikkaa, jonka pyörittely oli aluksi melko haastavaa, vaikka siinä onkin vastapaino ja kaikkea. Kivi tulisi saada aivan tasaiseksi, ja tilannetta on tietenkin tarkisteltava metalliviivaimen avulla. Tiettyjen kuvioiden toistaminen, ja hiomasuuntien säännöllinen kierto auttavat siinä, ettei yhtä kohtaa hio liian matalaksi, ja lisäksi kuvioissa ja säännöissä on jotain vähän shamanistista, kuten useissa taidegraafikoiden höyrypäisissä tavoissa. Viimeinen puolikas hionta tehdään hienoimmalla hiekalla, ja se jätetään keskeneräiseksi, eli hionta lopetetaan ennen, kuin carborundum ja irtoava kalkkikivi muodostavat laatan pintaan harmaan mudan. Tämä ei ilmeisesti ole silkkaa taikauskoa, vaan vaihe on niinsanottu karheutus, jonka tarkoitus on jättää hienonhieno luonnonrasteri kiven pintaan. Kiveä huuhdellaan joka välissä lämpimällä vedellä, ja valmis kivi on hipelöitävän ihana, sileääkin sileämpi mutta samalla ihan matta. Kuivuttuaan valmista kiveä ei paree kuitenkaan käpälöidä, sillä ihmiskäsissä on aina rasvaa, ja kosketus jättää jälkensä lopulliseen vedokseen.

Kuva nimittäin tehdään tasaiseksi hiotun, huolella huuhdotun ja kuivuneen kiven pintaan rasvalla. Voisin siis ottaa työhuoneelle voipaketin ja piirtää sillä, tai saippuapalalla, tai millä vain. Sormenjäljet jäisivät näkyviin. Perinteisempinä välineinä toimivat rasvainen litoliitu ja -tussi. Pintaan voi siis nysvätä herkkiksiä liitupiirroksia, joiden jälki on hyvinkin lähellä lyijykynäluonnosta - paitsi että kivi on piirtoalustana ylivoimaisesti ihanampi kuin mikään paperi, ikinä. Toisaalta kivelle voi laveerata, roiskia mustaa tussia isolla siveltimellä. Maalattua voi raaputtaa, jos haluaa valkoista taas jostain hiukan esiin, tai voi ryhtyä taas leikkimään sabluunalla ja spraymaalilla. Oikeastaan, kuten kaikessa grafiikassa, tässäkin voi perusperiaatteen ymmärrettyään keksiä ihan mitä tahansa tapoja kuvan muodostamiseen. Ihmettelevät vielä, miksi rakastan grafiikkaa! (Siis ette te, eivätkä ne siellä pajalla, vaan ne muut, ne normaalit ihmiset. Ne, jotka eivät sano, kuten Papu tänään: "Mietin sua ja litografiaa eilen illalla, ja luulen että teille tulee oikein antoisa suhde.")

Huomenna pääsen syövyttämään kuivumaan jääneen kiven - jännää! Viikon aikana ehtii kuulemma tehdä ainakin kaksivärisen, ehkä jopa kolmivärisen, jos on nopea.

Kuva, jota ryhdyin tänään malttamattomuuksissani säätämään on tietty ihan kakka. En millään malttanut vain hioa kiviä tänään ja suunnitella kuvaa huolella kotona kiven koon perusteella. Ryhdyin lääräämään tussilla ja käteni oli koko ajan kiven pinnalla kun unohdin. Ja koko kuva on ihan höhlä, myönnetään. Oli lapsellinen olo, maalaan inkkareit! Ei harmita kyllä edes! Tästä viikosta ei jää takataskuun vuoden parasta vedossarjaa, vaan aivan uusi ase arsenaaliini, niin, että joku tuleva päähän pulpahtava kuva on aivan selvä litografia, jonka sitten joskus pääsen toivottavasti toteuttamaan.

Tästä taitaa tulla kesän paras viikko. Huomenna lisää toivottavasti vähemmän monisanaisia taidekuulumisia.