Ateljeen elämää osa 2: pehmeäpohja ja pehmenneet aivot

17.6.2009

Saavun ateljeelle hieman ennen kolmea. Meksikolainen on jo paikalla. Hänen mezzotintalaattansa on edistynyt niin, että epäilen hänen viettäneen yön ateljeella. Nyt sillä on myös valosirotin. Paikalla ovat myös vihaiset, tosin päivä päivältä hymyilevämmät tytöt. Yritän kertoa tytöille, mikä on carborundum-tekniikka, mutta miten se voikin olla niin vaikeata espanjaksi? Jos selittäisin suomeksi, olennaisia sanoja olisivat rouhe, mömmö, kökkö jne. Siksi kai. Tulen suoraan rannalta ja on ihan pirun hikistä. Aloitan syömällä ateljeella vuoden aikana suuren suosion saaneen vegeburgerin ja juomalla puolitoista litraa vettä.

Kello 17. No vihdoin siitä exlibris-laatasta tulee siedettäviä vedoksia! Tein siihen akvatintan kolme kertaa. Voikohan laatan laatu jo kärsiä sellaisesta jotenkin? Pistän ekat 10 lahjavedosta kuivumaan, hyvä fiilis. Syön karkkia ja keksejä ja olen ehkä vähän sokerihumalassa. Kun työtakki on kiinni, sen alta ei näy vaatteita. Se hykerryttää minua. Varsinkin, kun menee kadulle.. Tsihii.

Kuunnellaan Liekkiä, Ismo Alankoa, Scandinavian Music Groupia. Alan ajatella, että se Suomen kesä on oikeastaan aika ihana. Miten kaikilla ateljeelaisilla onkin joku Suomi-tarina, jonka he ehdottomasti haluavat jakaa kanssani? Liikuttavaa.

Kello 19. Haen maitokahvin Placa de Tripiltä ja juon sen kaljun tytön kanssa, joka syö sitruunajäätelöä. Hän kertoo opiskelevansa Universidad de Barcelonan Bellas Artesissa ja erikoistuvansa grafiikkaan.

Kello 21 - vieläkin täällä! Ei huvita lähteä. Ihana ateljeepäivä. On ollut niin rauhallista. Ateljeen oven edessä katukiveyksellä on ihanaa istuskella ja tarkkailla kadun elämää, sillä välin kun laatta on hapossa. Nyt pehmeäpohja, yritys 2. Harlem on avaamassa oviansa ja yhtye roudaa kamoja sisään. Valot vilkkuvat oven yläpuolella ja katu hämärtyy. Vastapäisen vaatekaupan myyjä on koko ajan ulkona tupakalla Locon kanssa. Vieressä on söpö kampaaja, jonka väki tulee myös kadulle istuskelemaan sillä välin, kun mömmöt vaikuttavat tukassa. Ei lainkaan hassumpaa.




18.6.2009

Juoksen ateljeelle 20 minuuttia myöhässä (yli neljä), mutta eipä se haitannut, sillä kukaan ei ole odottelemassa oven ulkopuolella. Sitäpaitsi täällä saa vähän myöhästyä (mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin). Rullaan oven edessä olevan metalliverhon ylös, pistän prässeihin huovat ja sopivan puristuksen. Vielä musiikki soimaan. Ihan mahtava olo: mukana uunituore marjapiirakka, laukussa pullo cavaa ja päällä mekko. Tänään lähden suoraan ateljeelta juhlimaan...

Ateljeelle tulee pian se nainen, joka halusi oppia pehmeäpohjatekniikan. Eilisen laatan onnistuttua teknisesti olen saanut kerättyä pehmeäpohjaitsetuntoa ja onnistun opettamaan tekniikan naiselle. Hänen laattansa onnistuu! Olen grafiikkaguru, tättädää! Paikalle saapuvat myös tehokolmikon rouvapari, joka on kauhean hyvällä ja touhukkaalla tuulella, taas. En saa itse tänään mitään aikaiseksi, mutta sen sijaan olen kauhean seurallinen, opetan, huolehdin, kyselen, kannustan ja viihdytän rouvia. He kyselevät minulta asioita kuten Oletko katolinen? Onko sinulla poikaystävää? ja Eikö saunassa ole tosi klaustrofobista? En, ei kai... ei. Siinä samassa ateljeelle saapuu pari ruskeita silmiä tervehtimään minua ja saavutan ikiaikaisen (vuodenaikaisen) Barcelona-unelmani: tulla pussatuksi ateljeella! Jauuu! Hahaa, saatiinhan sitä romantiikkaa vihdoinkin. Loppupäivän keskittymismahdollisuudet ovat poispyyhityt. Päivän saldo: kaksi vedosta exlibriksestä.

Olen tänään todella elementissäni ateljee-emäntänä. Tämä ei olisi lainkaan hullumpi duuni... Vink vink, graafikkoystäväni! Miten ois jos me...?

Jos eilen olin sujut Suomeen lähtemisen suhteen niin tänään tilanne on kaukana siitä. Klo 19 haen kahvilasta patongin ja tulen ateljeelle syömään sitä. Pehmeäpohja-nainen kysyy, onko se lounas vai päivällinen. En osaa vastata. Hän pyörittelee silmiään hyvin äidillisesti.

Päivän kysymys: miten voi lähteä kaupungista, missä on ateljee kuin koti ja joku, joka tulee sinne pussaamaan?

19.6.2009

Tänään tulen ateljeelle vain pyörähtämään, sillä eräs grafiikan kurssista innostunut nainen soitti minulle ja haluaisi nähdä ateljeen ja kuulla sen käytännöistä. Pidän ateljeessa turistikierroksen ja hyppelen innosta, sillä lähden seuraavaksi Sonar-festareille. Hyvästelen meksikolaisen, joka ei enää tule ateljeelle (ja joka on jo vedostanut mezzotintansa ja se on hyvin fresco, tuore, kuten mezzo-ope sanoi) ja lähden festareille kello yhden mojitojen kautta. On kuuma ja olo on kevyt.

Neidonhäkki

Itse olen sillä tavalla perverssi sielu, että olen loputtoman kiinnostunut siitä, miten kuvat syntyvät. Haluan aina tietää kaiken luomisympäristöstä, skissailuvaiheista ja siitä, millä perusteella jokin tekniikka valikoituu johonkin kuvaan. Elämäkerrallinen tulkintametodi on tylyn yksipuolinen ja kapea, niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteissakin. Kuvan katsomisen kannalta sen historia onkin epäolennainen, mutta ai että, kuinka mielenkiintoinen! Itse en pysty päättämään, että haluan seuraavaksi tehdä akvatintaa tai carborundumia, ennen kuin kuva on päässä. Sisältö tulee ensin, väline valikoituu sen mukaan.

Oletetaan käytännön syistä, että olette kaikki samalla tavalla kummia, jotta voin kertoa, miksi ja miten tämänpäiväinen laatta päätti syöpyä sen näköiseksi kuin syöpyi.

Pääni ei pehmennyt mökkeillessä pahastikaan, vaikka mökkeilyseura muuta väittikin. Pehmeäpohja on silti tänään ajankohtaista. Kokoontukaa, lapset, kuulemaan, tätä tekniikkaa ei täällä ole taidettu aiemmin esitellä!


Mökillä syntyi ajatus uudesta kuvasta. Ihana nti S. vietti kanssani koko viikon täydellisessä regressiossa, joka hänen kohdaltaan oli niin luontovastainen, että neiti astui ulos vain kävelläkseen saunalle ja tupakoidessaan. Jälkimmäisessä puuhassa sitä pikkusiiliä oli helppo vaklata keittiönikkunan kautta. Yritin ottaa valokuviakin siitä, mutta juuri niillä linssiniskuilla se ei tehnyt just sitä ku olisin tahtonu. Kuva jäi silti päähän, ja sain siilin profiilista sitten myöhemmin aikaiseksi nopean hahmotelman. Lisäsin siihen kuvaan sitten kädet tekemässä sitä jännää yliojennusjuttua, joka siinä polttelussa niin sirolta ja hassulta näyttää.

Neiti Siili myöskin menetti hermonsa ruraaliympäristössä, ja ryhtyi viihdyttämään itseään pelikorteilla. Lueskelimme kirjaa, jossa oli hurjasti erilaisia pasiansseja, suurimmaksi osaksi outoja ja aika tyhmiä. Hassuja nimiä niillä oli. Ihmettelin aivan erityisesti erästä, jonka nimi oli neidonhäkki. Tai luulen, että se se oli, en enää ole ihan varma. Eilen kaupunkiin palattuani toimeenpanin välittömästi äärimmäisen tieteellisen baarigallupin siitä, mitä neidonhäkki tarkoittaa. Se kuulostaa kukalta, eikö? Suomalaiselta niittykukalta, sanoo Barcelonan-kirjeenvaihtajamme. Se ei kuitenkaan ole, koska äiti tietäisi sen. Googlettamalla ei löydy yhtään mainintaa, mikä mielestäni todistaa nykyaikana, ettei se ole mikään. Mietin sitä sanaa mökillä monta päivää. Nyttemmin mietin, luinko sen todella siitä kirjasta, vai oliko sen pasianssin nimi joku vähän muu, jonka sitten päässäni yhdistelin väärin. Tässä joka tapauksessa ollaan, uusi sana on nyt siinä ja minun on elettävä sen kanssa. Monen päivän mutustelu ei ole pilannut termiä vielä yhtään. Se kuulostaa ihan grafiikanlehdeltä! Sen on pakko olla! Jonkun vähän herkän ja rauhallisen tyttöilykuvan nimi, selvästi. Siitä oli yksinkertaisesti pakko tulla tämän kuvan nimi.

Mielestäni hyvät nimet ovat pannukahvin tapaan hyviä ja huonot huonoja. Nimetön työ pärjää ihan hyvin itsekseen, jos vaihtoehtona on jotakin alleviivaavaa, väkinäistä. Hyvät nimet syntyvät usein jo työn alkuvaiheessa, ja jonkun kerran myönnän lähteneeni liikkeelle sanasta tai nimestä. Jälkikäteen valmiin työn nimeäminen on kuin yrittäisi laittaa pilkkuja paikoilleen valmiiksi kirjoitettuun lauseeseen. Ei onnistu! Täytyy syntyä lomittain, tai eivät kuulu yhteen. Kuvat ovat tekstejä, niitä luetaan. Nimi on lukuohje, tekijän johtolanka, lisäarvo, otsikointi. Se ohjaa katsomaan tietyllä tavalla. Jos se kertoo, mitä pitäisi nähdä, se on huono nimi, joka luo itsestäänselvyyttä, tylsyyttä ja loppuun kerrottuja tarinoita. Miellyn nimiin, jotka hyvälle tekstille ominaiseen tapaan luovat monta tasoa. Pidän neidonhäkki-sanan monimerkityksisyydestä, kontrasteista. Pidän siitä, kuinka häkki-sana viittoo hiukan siihen suuntaan, jota olen joutunut pyörittelemään päässäni riippuvuuteen ja välttämättömyyksiin liittyen tupakointikuvaa piirtäessäni. Pidän myös siitä, että kuvan ja sanan löytyminen liittyvät henkilökohtaisesti samaan kokemukseen, että tarinassa on myös minun yksityinen tasoni. Toivon, ettei se ole kuvan ainoa ulottuvuus.

Jos sana kuulostaa siltä, että se voisi olla niittykukka tai kidutusväline, on jäljen oltava herkänraakaa, kevyttä mutta syvää. Halusin puolraadelman. Halusin minimoida taidegrafiikan loputtoman työvaiheilun. Halusin sulkea neidon häkkiinsä juuri sellaisena salaapiirrettynä ensiluonnoksena. Oli pakko käyttää pehmeäpohjaa.

Olen käsi pehmeäpohjustuksessa. Toisin kuin etsaus- eli kovapohjustus, pehmeäpohjassa neitseellinen kuparipelti klähmätään sellaisella aineella, joka ei kuivu kokonaan missään vaiheessa. Siihen on vältettävä koskemasta, tai se paljastaa kuparin hapolle. Onnistuin tänäänkin vahingossa syövyttämään laatan reunalle vähän sormenjälkeä. Pohjustusaine tuoksuu törkeän hyvälle, vähän tervaiselle. Sitä myydään kekoina. Keot ovat tiivistä, hiukan pehmeää mustaa mönjää foliokääreessä, ja sulavat lämmitettäessä. Kupari asetetaan lämpölevylle, ja pinnoituksen tasaiseksi saamisessa käytetään vanhaa kunnon suosikkitekniikkaani "kuin ihmeen kaupalla". Hyvä silikonitela on korvaamaton apu. Hyvää siitä ei minun käsissäni tule. Kelvollisuuden asteen on jossain kohtaa vain riitettävä.

Levyn pinnalle laitetaan paperi, jonka karkeus vaikuttaa jälkeen. Tällä paperilla voi olla vaikka se luonnos, jonka haluaa siirtää laatalle. Seuraavaksi aion korvata paperin jonkinlaisella kankaalla, jos tekstuuri vaikka olisi kiva. Kuva piirretään paperin läpi laatalle: kynän tai jonkin karkeammankin välineen painaessa paperia edelleen liikkuvaiseen pohjustukseen tarttuu ainetta paperiin, ja laattaa paljastuu hapolle. Syövytysjälki on piirustuksenomaista, luonnosmaista. Aikaiseksi saa tuurilla tai taidolla hyvinkin karkeita liitumaisia pintoja.

Muuten: millainen ääliö ei suojaa kuparilevyn taustaa ennen kuin levittää pohjustuksen ja piirtää kuvan, joihin ei sitten saa koskea!


Sitten pitää jännittää, miten hyvin pohjustus pitää happoa pois sieltä, missä sitä ei kaivata ja kuinka hyvin päästää läpi sinne toisaalle. Syövytysajat ovat hiukan liukuva käsite, tänään tein pitkän, noin 50 minuutin syövytyksen koko laatalle. Tämä olisi varmasti suoraviivaisempaa, mikäli pohjustaisin täydellisesti, painaisin piirtäessäni juuri oikean verran, tarkkailisin hapon kulumista, menisin aikaisemmin nukkumaan ja muistaisin maksaa laskuni ajoissa.

Koevedoksesesta tulee aina hyvälle mielelle! "Tää on valmis, ja mä tein tän"-lauseella on sieluun tervehdyttävä vaikutus, sanovat asiantuntijat. Kirjoittaja menee nyt nukkumaan, sillä kanssagraafikko on uhonnut ilmestyvänsä kahdeksan tunnin kuluttua ikkunan alle leikkimään fasaania. Kirjoittaja on uhannut kanssagraafikkoa jousarilla, jota kirjoittaja ei tosin omista, mutta ei kerrota sitä Eeville.

Tässä kuvassa käytetty kupari kiersi eilen aloittamassa terassikauden, toimi lasinalusena, jätettiin irkkubaarin narikkaan säilöön ja sen päällä istuttiin pitseriassa.

inventaario

Viime vuosi kuvataidekoulussa oli todella hyvä, monestakin syystä. Syksyni oli aika rankka, ja se näkyi maanantaisena luomisahdistuksena – mitään ei vaan syntynyt. Pyörittelin kai päässäni omia asioitani, enkä kyennyt keskittymään muuhun. Keväällä tunsin suurta vapautusta, kun syksyn selviämistaistelu purkautui uusiin töihin ja uusien projektien aloittamiseen. Tein monta työtä, joihin olen tyytyväinen, sillä niissä on jotain ihan uutta ja hyvää. Uudet projektit ovatkin toinen syy, miksi viime vuosi oli hyvin tärkeä: maanantait johtivat hitaasti, mutta vääjäämättömästi kollektiivin perustamiseen, vaikka perustamispäätös tuntui yllätykselliseltä ja spontaanilta sillä hetkellä, kun asiasta sovittiin.

Joutsen (2007) on syksyllä tekemäni puupiirros. Se on tehty kahdella 200mm*200mm laatalla. Olin aikaisemmin samana vuonna jonain koleana päivänä käynyt Töölönlahdella ja kuvannut mustavalkofilmille yhtä joutsenta. Pääsin tosi lähelle, ja kuvista tuli hienoja. Joutsen oli ihan mielettömän kaunis puhtaanvalkoisena, tummaa vettä vasten. Samaan aikaan jokin siinä oli hyvin pelottavaa ja rujoa. On aina kiehtovaa, kun jokin asia ei olekaan sitä, miltä se aluksi näyttää, eikä totuus paljastu vielä monen katselukerran jälkeenkään. Kuvaussessio loppui siihen, kun joutsen lähestyi minua ja kameraani hurjasti sähisten ja heiluen.

Lähiö (2008) on keväällä tekemäni akvatinta - chine-collée (150mm*200mm). Olin jo pitkään piirtänyt luentomuistiinpanoihini ja muistikirjoihini kerrostaloblokkeja. Ankean monotonisia, kuitenkin graafisen kauniita. Chine-collée -tekniikka liimanvalmistusprosesseineen oli hauska, ja se esiteltiin meille juuri oikealla hetkellä, sillä mielestäni oranssi silkkipaperi tuo työhön kaivattua ristiriitaa ja valoa, herättää kysymyksiä.

Silmät kiinni (2008) on ensimmäinen pehmeäpohjani (245mm*300mm). Rakastuin tekniikkaan välittömästi. Vain yhdellä syövytysajalla on mahdollista saada niin monenlaista jälkeä ja eri vahvuisia viivoja. Laattaa voi työstää jopa pehmeästi sormella painellen! Seuraavalla kerralla kokeilen myös eri syövytysaikojen käyttöä tässä tekniikassa.

kesäretki

Kollektiivi tekee viikonloppuna kesäretken Saloon katsomaan Kuutti Lavosen näyttelyä (Salon taidemuseo Veturitalli 31.5.-31.8.2008). Kuutti Lavonen on taidegraafikko, joka tekee erityisen hienoja metalligrafiikan töitä pehmeäpohja-tekniikalla. Lisäksi Lavonen tekee esimerkiksi kivipiirroksia, eli litografioita. Lavonen piti ensimmäisen näyttelynsä vuonna 1981, siis 21-vuotiaana.

Meidän on ehdottomasti pidettävä oma näyttelymme kesän lopussa.

Kesämekot päälle ja mukaan luonnoslehtiöt sekä pienet laatat ja kaivertimet jos kotoa löytyy!

Viikon tekniikka: carborundum!

Kun omat nysväystaipumukset kiristävät hermoa, tekniikanvaihdos ronskimpaan suuntaan on ehkä paras idea ikinä (niinku evah). Tänään oli hyvä vedostuspäivä.
Oli pakko tehdä pieniä laattoja, käytännön syistä. Oikein isoja papereita noita aiempia vedoksia varten saa yhdestä arkista vain pari, ja reunoja alkoi kertyä. Keksin niille käyttöä ennen kuin paperilaatikkoni alkoi muistuttaa paperisilppurin roskasäiliötä. Lintukuvat on vedostettu paperin reunaan, koska paperit on tarkoitus taittaa kahtia ja käyttää kortteina. Paperien koot taittamattomina ovat n. 180mm x 200mm ja 210mm x 120mm. Se tarkoittaa sitä, että laatat ovat ihan hurjan pieniä ja niiden reunat on leikattu saksilla tarkkaan. Kehityn!

Tytön kuva (pehmeäpohja, carborundum ja molemmat päällekkäin) pohjaa lounastauolla salaa tehtyyn luonnokseen työkaverista. Joudun ehkä tunnustamaan tekoni vedoslahjoituksen kera. Jos siis viitsin mennä töihin vielä joskus. Tuon pehmeäpohjalaatan koko on 205mm x 130mm. Skannauksista tai valokuvista ei sitten saa mitään käsitystä mittasuhteista.

Naapurintyttö kurkkasi kavereineen avoimesta autotallin ovesta puolen yön maissa kun istuin maalaamassa samalla kun odottelin pehmeäpohjaa haposta. Niillä oli mukanaan laatikollinen mehujäitä, tarjosivat minullekin. Halusivat tietää mitä teen, miten sitä tehdään ja olenko useinkin keskellä yötä hereillä askartelemassa.

Olenhan minä.

Ja taivaalle ilmestyi avosyövytys

Vitsit, olipa kivaa tänään kuviksessa. Sari on paras! Innostuin ihan kaikesta ideoinnista. Sari antoi vinkin, että Yrjönkadun ja Bulevardin risteyksessä on sellainen paikka kuin "Konstkompaniet" (jonka äänsin täysin väärin, niin että Iiris luuli mun puhuvan espanjaa, jes), minne saa ilmeisesti mennä vedostelemaan grafiikkaa jotain pientä maksua vastaan. Välineet eivät kuulemma ole huippuluokkaa, mutta paremman puutteessa! Olisi täydellistä päästä kesällä tekemään grafiikkaa. Pitää ottaa selvää siitä paikasta.

Käytiin Eevin kanssa perjantaina Temperassa fiilistelemässä, minkälaisia tarvikkeita voisi ostaa kesän teehetkiä varten. En nyt siis puhu kekseistä, vaan esimerkiksi pehmeäpohjakeosta (sen nimi on oikeesti keko), telasta ja painoväreistä. Mä voisin säilyttää tarvikkeita vaikka mun työpaikalla, se on ihan konstkompanietin lähellä! Pitäisi muuten ottaa vaivihkaa pari kuparilaattaa kuviksesta mukaan ensi kerralla... Toivottavasti ope ei lue tätä :O

Kaikki halukkaat blogilaiset voi mun puolesta liittyä kesän grafiikkapiiriin. Tosin mitä enemmän porukkaa on, sitä pienemmällä todennäköisyydellä kaikki pääsee yhtäaikaa. Mutta ehkä kaikkien ei tarvitse päästä yhtäaikaa.

Kun pyöräilin tänään EMMAlta kotiin, oli ihan mieletön ilma. Tuuli tosi kovaa, niin että tuntui, kuin olisi ollut merellä myrskyssä. Jotenkin ristiriitaisesti taivas oli ihan hempeän vaaleanpunainen. Yksi valoisa aukko taivaalla näytti ihan avosyövytykseltä. Oli pakkoa pysähtyä Otaniemen rantaan fiilistelemään sitä hetkeä.

ps. Tänne blogiin voisi mun puolesta laittaa valokuvia joistain omista vedoksista, jos se tuntuu teistä hyvältä idealta. Siten tää toimisi myös vähän niin kuin galleriana! Ja olisi kivaa keskustella onnistuneista vedoksista.