Kuinka puu piirretään

Rakkaat ystävät, tulevat kämppikset, kanssagraafikot, teekkarit, kirjastotädit ja -sedät,

mitä teille kuuluu? Tänne kuuluu maanista, tuotteliasta ja melko hyvää! Tänään kerron teille tarinoita siitä, kuinka kriisiunettomuus ja luonnostelublokki ylitetään. Avainasemassa ovat ystävien apu ja tekniikanvaihdokset.

Kollektiivimme epävirallinen mutta itsestäänselvä puupiirrosasiantuntija veistelee tänä vuonna suomalaista koivuvaneria Barcelonan aurinkoisilla kunnailla. Tekniikka ei ole aiempien kokemusten perusteella aivan omani, tunnustan olevani enemmänkin syövyttelytyyppinen tyttö. Kolkytkahdeksanasteisen opastajan puutteessa olen opiskellut aihetta (tästä) samaisesta puupiirroskirjasta, joka Epulla on hyllyssään Kataloniassa. Kirja on kuvassa näkyvissä heti inspiraatiorommin takana siinä avoinna. Suosittelen sitä lämpimästi, se on tehty ajatuksella, ja siitä, että joku ajattelee tulee hyvälle tuulelle.

Tein homman kerrankin huolella! Kunniani kruununa vielä dokumentoin koko prosessin tunnollisesti, siksi jaan nyt kaikki työvaiheet kanssanne. Autotallin kulmassa hengaavan maalikaapin alta löytyneet Lundian lisäosat, jonkinlaiset vaneriset väliseinät hyllyihin, huusivat harjaustekniikkaa. Palaan tuohon termiin myöhemmin. Käsittelin laatat pellavaöljyllä, ja ymmärsin, että pidän elämästäni hetkinä, joina luen tarvitsevani pellavaöljyä ja voin napata pullollisen lähimmältä pöydältä. Viimeiseen öljykerrokseen klähmäsin hiukan öljypohjaista syväpainoväriä. Öljytty laatta on kevyempi kaivertaa ja sälöittyy vähemmän, värjäys tekee kaivertajan hahmotuskyvylle palveluksia, sillä kaivertamattomat alueet näkyvät värjättyinä, kuin vedostettaessa. Lisäksi autotallin täytti harvinaisen hienostunut tuoksu: pellavaöljy: 6 - sinoli: 0.


Kynä on tipahdellut viime aikoina kädestä, hyvän luonnostelutilan saavuttaminen on tuntunut ylivoimaiselta. Huomasin, että tähän auttaa pienehkö määrä syyllisyyttä. Kun pyytää ystävän malliksi ja laittaa sitten tuon ystävän seisoskelemaan alasti käytävällä inhottavan hankalaan asentoon, ei jää aikaa kursailuun. Kun mallin jalka kramppaa, ei ehdi miettiä, että mitä mä nyt oikeen tässä ja pitäiskö ja ei siitä kuitenkaan mitään tule.

Nopea skissi jalostui huolelliseksi sävypiirrokseksi, joka puolestaan kääntyi kahdeksi eri laataksi. Sain puun veistelystä oikean käden etusormen ensimmäisen nivelen selkäpuolelle (tai niillemain, anatomia on vaikeaa) komean vesikellon, siis kohtaan, johon mikään ei kaivertaessa edes osunut, pelkästä sormen takakenoon leikatessa jännittämisestä! Puupiirrosta tehtäessä on koko maailma täynnä pitkänomaisia lastuja, jotka muodostavat polkuja huoneesta toiseen, hiippailevat paikkoihin, joihin niiden ei olisi millään pitänyt päästä ja saavat työkaverit kiljumaan taukotilassa, että tämä on ruokapöytä eikä mikään höyläämö. Tosikot. Kun ensimmäinen laatta, se tummin, avainlaatta, oli kaiverrettu, siirsin sen kuvan koevedoksen kautta toiselle, vielä kaivertamattomalle laatalle, jolle vaaleammat sävyt oli sitten helppo täydentää. Avainlaatta taidegrafiikan terminä ei muuten toimi yhtään samalla logiikalla kuin avainromaani kirjallisuustieteissä, vaikka tässä tapauksessa se olisi kyllä toiminut niinkin ja mielleyhtymä hymyilyttää.

Aiotuista kolmesta laatasta hylkäsin kaiverruksen ja koevedoksen jälkeen viimeisen, joten käyttöön pääsi vain kaksi. Ratkaisu oli mielestäni elegantti ja osoitti epäluonteenomaista harkintakykyä ja kypsyyttä! Miksi lisätä jotain, mitä ei tarvitse?

Hemmottelin itseäni, ja ostin ihanan silikonitelan värin levitykseen. Elämäni luksusasiat ovat niin kovin kilttejä ja vaarattomia nykyään. Vedostin kaksilaattaisen työni poikkeuksellisesti harjaten: molemmille laatoille telattiin sama väri, yhtä paksulti. Mustemmaksi aiottu avainlaatta vedostettiin sitten tikun avulla, niin, että paperi painettiin aivan laatan pintaan kiinni, jolloin jäljestä tuli tumma ja tasainen. Vaaleammiksi aiotut alueet olin jättänyt toiselle laatalle kaivertamatta, ja sitä vedostin kevyemmällä kädellä, ilman puutikun apua, pelkästään telaamalla. Tätä vedostusta kutsutaan harjaustekniikaksi, sillä jos olisin halunnut vielä vaaleamman sävyn, olisin välttänyt paperin painamista laattaan edes kädellä ja painanut sitä vain kevyesti jonkinlaisella sualla. Mahtavaa! Olen harjaustekniikkakäännynnäinen. Verrattuna tavanomaiseen moniväriseen puupiirrokseen on tunnelma harjaustekniikassa jännempi, erot eivät synny vaalennetusta väristä, vaan kevyemmästä otteesta, ja paperin tekstuurilla on suuri merkitys lopputuloksen kannalta. Skissipaperille vedostettuna puusta saa näkyviin jokaisen syyn, karkean paperin tekstuuri luo illuusion akvatintasta tai jostain sen kaltaisesta vähemmän monokromaattisesta pinnasta.

Kohdistus on näitä useampiosaisia vedostessa aina oma episodinsa. Voin nyt tässä yksinoikeudella paljastaa, miten se tapahtuu: kuin ihmeen kaupalla. Tämä metodi on vahva suosikkini kaikessa muussakin toiminnassa! No, ei se oikeasti ole niin vaikeaa. Tarvitaan vain jokin aluspahvi, johon piirretään laatan kohdistusmerkinnät, sitten teipataan sivustaan pahviin kiinni vedospaperi, jossa kannattaa olla teippisivulla ylimääräistä marginaalia, sitten laitetaan painovärillä telattu laatta merkkien osoittamaan kohtaan ja taitetaan paperi siihen päälle. Sitten sen paperin saa nostettua teippien varassa sivuun ja laatan vaihdettua, ei ole mitään rakettikirurgiaa tämä!

Mallipalkkavedos on vielä lähettämättä mallin perään Ouluun, mutta valmiiksi saaminen on aina palkitseva asia. Palkinto rakoista, säleistä, naarmuista ja painoväristen lasilevyjen putsailuista saattaa vaikuttaa ulkopuolisen silmään vaatimattomalta, mutta kyllä koevedos tekijänsä palkitsee, sanoi vanha kansa. No olis sanonu jos sillä olis ollu autotallistudio!

Pitäkää huolta itsestänne ja vaneristanne. Minun pitää nyt painua autotalliin. Skissipaperirulla ja valopöytä kiljuvat siellä paitsi nimeäni, myös sotilasarvoani. Lisäksi haluaisin huomauttaa, että vaikka minulle on väitetty, ettei unettomuuteen voi kuolla, en ole uskonut väitettä.