Terveisiä tärpätiltä!

Seuraa teknistä informaatiota supertekniseltä autotallikirjeenvaihtajaltamme: pyöreä kuparilaatta leikataan suorateräisellä paperileikkurilla niin, että neliöstä leikataan kulmat pois, sitten leikataan taas kaikki kulmat pois ja taas ja taas, ja lopuksi syntyneen tosimonikulmion kimppuun hyökätään viilan kanssa. Viilan kanssa rikotaan omia käsiä, kunnes hermot menee, missä vaiheessa on hyvä päättää, että on se ihan tarpeeksi pyöreä.

Kuparin taustan suojaamisessa toimii muuten kohtuullisen hyvin sellainen oikein tönkköläski peittomusta spray ("Only CoversAll covers all!"), jonka ainoana miinuspiirteenä mainittakoon, että sen kuivuminen ei-huokoisella pinnalla kuten kuparilla vie noin neljä kärsivällisyyttä.

Muissa uutisissa: suorien viivojen lakkaaminen oksalakalla on vaikeaa. Radio Helsingin taajuus on edelleen kohdillaan autotallin radiossa. Kantagraafikko ei ole jaksanut siivota työhuonetta siellä pyörremyrskynomaisesti materiaaleja misailtuaan, vaikka syytä olisi, ettei tarttis polkea jalkaa kun mitään ei löydy. Ja äidin jääkaapissa oli ruokaa! Huraa! Siis oli.

On myös todella noloa tässä vaiheessa elämäänsä kämmätä kovapohjustus näin täydellisesti. Siis mitä, osaanko mä edes istua enää?

Tiedättekö muuten, miltä näyttää, jos niitä laatikon pohjalta löytyneitä raaputuskirjaimia raaputtelee kupariin, ihan normaalisti ennen hartsia ja happoa (on muuten todella noloa tässä vaiheessa elämäänsä unohtaa laatta sinne happoon ihan omiksi ajoikseen)? No älkää nyt viitsikö valehdella, ettekä tiedä. Kolmiulotteiselta näyttävän, skarpinhalkeilleen tekstin yhdistämistä vedoksiin estää enää taidegrafiikan perustavanlaatuinen peilikuvaisuus. Jos uusien vedoksieni nimiksi muotoutuu jotain sellaista kuin HÄVYTTÖMÄT, HIMOITTAVA, TÄYTTYMYS, AUTTOIVAT, VATTU tai UMAMI, tiedätte, mitkä käytännön realitee... siis taiteellinen ilmaisuvoima siinä puhuu!

Kyllä! Kyllä! Kyllä!

Voi veljet, voi siskot! Pitäkää kiinni piirtimistänne, taas mennään!

Postikeskuksen taidegraafisin lajittelurobotti, se allekirjoittanut, teki tänään töitä aivot säästövirralla, kun se tapahtui, noin vain: "Seinäjoki...(tonne) Kuopio...(tonne) TamperPUUPIIRROS! Se on... tietty, ja harjaustekniikka paitsi et ja just niin! Ja sillon siihen syntyy se kovin kontrasti mutta kuva-ala rajautuu... Yhden laatan tekniikka, ja sit jotain kitinväristä..."

Pokka ei riittänyt siihen, että olisin pudottanut paketit käsistä ja sännännyt ulos, eikä kunto puolestaan siihen, että olisin suoraan samoilta kannoilta juossut Tapiolaan asti vaneria öljyämään. Tyydyin hyppimaan paikallani ja lähettämään tekstiviestejä tahoille, jotka ymmärsivät helpotukseni määrän. Ei auttanut yhtään, olisi tarvittu uskallusta ja lihaksia, suuria ja dramaattisia eleitä.

Seuraavaan kahvitaukoon mennessä minulla oli Suunnitelma, Aikataulu, muistikirja täynnä katkonaisia merkintöjä ja ylikierroksia aivoissa. Kuka latasi inspiraation jonkinlaiseen sarjatuliaseeseen, otti minut jyvälle, löi kymmenen uutta kuvaa tajuntaan?

Olen niin helpottunut, että melkein itkettää, niin innoissani, että tuntuu kuin jännittäisi jotain, ja kaiken huipuksi olen sinetöinyt kohtaloni ylittämällä normaalin kofeiininkulutukseni reippaasti! Aion lähiviikkoina vetäytyä intensiiviseen, onnelliseen taidekuplaan, jossa muulla maailmalla ei ole juuri väliä. Tilitän toki tunnollisesti joka piirron, joka hartsin, joka viiltohaavan, joka vedostuskaljan. Jos minua haluaa tavata, on parempi tulla suosiolla työhuoneelle, mutta siellä joutuu sitten kuuntelemaan suhteetonta intoilua akvatintan tekemisestä spraymaalein! KYLLÄ VAIN!

--

Kirjoittaja pohtii, onko mahdollista spraymaalata vasemmalla kädellä samalla kun kaivertaa vaneria oikealla, ja raportoi tuloksista pikimmiten.

Synninpäästöä vailla

Rakkaat lukijat (Antti, Olli), minä haluan ripittäytyä. Minä olen huono ihminen. Olen myös huono taidegraafikko, ainakin tänä syksynä. Ja nuo kaksi asiaa liittyvät olennaisesti toisiinsa. Poikkitaiteellisuus haukkaa osan syystä, mutta vain osan, sillä en minä niillä maalitusseillakaan joka päivä ole leikkinyt.

Istuin keskellä yötä autotallin sohvalla, radio Helsinki pauhasi, avasin jääkaapin viimeisen oluen. Haistelin. Tuoksui märältä makulatuurilta, tärpätiltä, payne's grayltä, inspiraatiorommilta. Tuli ikävä, ikävä flowta, sitä, kun käsiä ei kannattanut edes yrittää saada puhtaiksi, kun seuraava vedostussessio takoi jo aivoissa, ikävä toissakesää, kun ymmärsin, kuinka hyvin nykyiset kämppäkaverini minua ymmärtävät.

Minua pelottaa. Osaan aika harvoja asioita, ja kun en osaa niitäkään joita luulin osaavani, se tuntuu siltä, kuin jalat pettäisivät. Jotain siitä, kuinka tärkeitä kuvat minulle ovat kertoo se, kuinka paljon omanarvontuntoni on sidoksissa siihen, miten hyvin saan kuparilaatalle siirrettyä sen, mitä ajattelen. Kun olen hyvä graafikko, olen hyvä ihminen.

Nulle dies sine linea. Minä tarvitsen päivittäisen kuvani, jotain, mistä intoilla edes hetken. En tiedä, mikä minut on pysäyttänyt, enkä sitä, kuinka pääsen takaisin. Olen vedostanut 140 joulukorttia, rutiinilla. Innostuin suhteettoman laimeasti siitä, miten hyvältä spraymaali näytti pehmeäpohjavedoksessa, koska siis hei! Spraymaalia! Pehmeäpohjavedoksessa!

Minua pelottaa, ja minulla on ikävä kaikkia, sillä kaikki ovat Turussa, San Sebastianissa, Barcelonassa, Oulussa, Chilessä, poissa, jossain. Ja minun pitäisi varmaan mennä Espooseen, lakata viettämästä sunnuntaina täällä pyryn saartamassa hyvin uudessa ja hyvin vahingossa hankitussa sivutyöpaikassani, jossa soitetaan hyvää musiikkia kuten sunnuntaisin kuuluu tehdä, ja kahvia on koko ajan keitettynä.

Jos tuo Pavel vaikka näin sunnuntain kunniaksi myisi minulle yhden nelostuopin, ja lähtisin sitten merkitsemään vielä vähän vedoksia ja hiomaan laattojen kulmia. Kukakohan hioisi minusta nämä kulmat? Se kalja ehkä?

Väliaikatiedotus

Tämä ei liity blogin aiheeseen juurikaan, mutta haluaisin ilmoittaa molemmille säännöllisistä lukijoistamme, etten saanut viime yönä ollenkaan unta, mutta sain sen sijaan tietää, että opintotukihakemukseni on hylätty. Aion reagoida tietoon menemällä kahvilaan piirtelemään useiksi tunneiksi, ruokaostoksille Herkkuun ja mahdollisesti halliin (pecorinoa, tuoreita yrttejä, kylmäsavulohta, Lensin pastaa...) ja syömällä sushia. Harkitsen käyväni myös jossain museokaupassa, noin niinkuin piruuttani. Viime yönä tilasin nettikaupasta taidetarvikkeita luottokortilla opintotukilautakunnalle kieltä näyttäen. Ai, ja vielä vähemmän liittyen: tänään on sen näköinen tukka, kuin olisin amerikkalaisen senaattorin vaimo, joka on salaa rastafari.

Hauskaa päivänjatkoa.

Parveke on pop. En ole koskaan oikein savuttomana omakotiasujana niitä tajunnut, mutta nyt urbanisoiduttuani ymmärrän, kuinka välttämätön parveke on yöllisten spraymaali-inspisten kannalta.

Ilman sivuprojektia ei ole mitään

Koti on, ja kauniit huoneet. Siitä myöhemmin. Älkää peljätkö, emme ole uuvahtaneet onnellisen keski-ikäiseen villasukkatassutteluun teekuppi käpälässä, emme unohtaneet taidetta emmekä sen kavereita hauskaa, spontaania ja projektia!

Olemme mm. seonneet täysin siinä Vaasankadun kivassa kaupassa, josta saa spraykannuja ja maalitusseja ja jossa myyjäpoika nauraa hyväntahtoisesti sille, joka "on noin innoissaan jostain väristä". Iltaisin on keskusteltu intohimoisesti tämän vihreän ja tuon purppuran yhdistelmästä, skissailtu seinän kokoisia suunnitelmia, ja jostain syystä levitetty huomattavia määriä sokeria keittiön lattialle, vahingossa, usein.

Olemme myös, edelliseen liittymättä, kiivenneet kymmenen aikaan sunnuntaiaamuna erään baarin ikkunasta sisään, tosin luvan kanssa ja ulkopaikkakuntalaisen tanssijavahvistuksen kera. Sittemmin vietimme monia tunteja tuon baarin vessoissa, sillä koimme, että meillä oli annettavanamme enemmän, kuin niillä, jotka olivat kirjoitelleet seiniin Jeesuksesta.

Tämä poikkitaiteellisuus on, myönnettäköön, kovin epägraafikkomaista. Mikäköhän piru meihin on iskenyt? Listaan lisättäköön se, että ensimmäinen perheillallinen uudessa kodissa päättyi ex tempore pastissiviiksihaastatteludokumentin kuvaussessioihin! Yhtään ei hihitelty!

Pastissiviiksihaastatteludokumentti, luit oikein.

Sivurooleissa uuden kodin arkea värittävät tarra-askertelut, uintiretkeily, stencil-kuvioitu keittiöjakkara, banaaniaforismit, valistunut kierrätyspolitiikka, loputtomat leivonnaisvarannot, yölliset hiustenleikkuut ja hämmentävä määrä papuja, pähkinöitä ja siemeniä.

No, myönnetään: villasukat, teekupit ja keski-ikäinen tassuttelu ovat oikeasti tosi jees. Lauantaina aiomme pitkästä aikaa työhuoneelle, paluu graafikonelämään alkaa kolme... kaksi... yksi...

Helsinki, autotalli loves you!

Autotalli on täynnä keltaisia postilaatikoita ja purkamisen ja pakkaamisen välitilassa äpyileviä astialaatikoita. Vakituiset autotallimönkiäiset viettävät aikaansa Helsingin puolella omassa uudessa yhteisessä kodissaan, jossa kasataan askarteluarkkua, yliviivataan hesarista hauskuuksia, tasoitellaan seiniä, kohotetaan taikinaa, käydään töissä kummallisiin kellonaikoihin ja kouluissa vähän normaalimpiin, viihdytetään vieraita sähläämällä hysteerisesti ja syödään maapähkinävoita. Kaikilla Munkkaan perustetun taiteellisen kolhoosin jäsenillä on tänä syksynä opiskelupaikka, mikä on kivaa, vaikkei kyseessä olekaan SE opiskelupaikka.

Tämä hiljaiselo on hyvä merkki. Vaikka kädet ovat kyllä luonnottoman puhtaat, vähän ahdistaa. Ei yhtä paljon kuin hymyilyttää.

Materiaalimoralistin mietteitä

Tämän pitäisi kai olla lisäys sanakirjaamme, mutta ajatukseni rönsyilee, yöunet eivät ystävysty kanssani, lause karkasi kotoa, muotoseikatkin ovat tänään rasitteita. Haluan puhua graafikon etiikasta.

Työpaikalla tehdään remonttia. Lattioihin käytellään sitä hyvää, paksua vaneria. Priimapaloja on joka puolella, ja ne huutavat paitsi nimeäni myös puupiirrosta! Ilahduin. Sitten kauhistuin. Miksi juuri tänään, kun on päällä isän vanhat verkkarit ja naamassa eiliset silmät? Oliko pakko jättää teekkarikylä vasta puoli kahdelta yöllä? Miten mä nyt meen nätisti niille raksapojille hymyilemään, että saisinksmäehkjosvaik? Selväähän oli, että tuo hukkamateriaali oli minun, minun (!) ja vaikeusaste ja tarve keimailuun syntyi siitä, että olisi hirveän kätevää, jos joku raavas henkilö saman tien kunnon laitteilla pienisi palat käyttökokoon! Jooko, viitsisitsä hei millään? Kiltti?

Minulla oli monta tuntia aikaa miettiä tekemisiäni, sillä varttia yli seitsemän aamulla ei kande soitella kavereille ja pummia autokyytiä ja roudausapua, uskokaa kun kokemuksella puhun. Eettinen dilemmani oli tämä: onko oikein laittaa huomenna mekko päälle töihin, vaikka työnkuva on melko mekkovastainen ja ainut syy valinnalle olisi leikkiä enemmän tyttöä kuin onkaan, materiaalisen hyödyn toivossa vieläpä? Entä onko toiminta vähemmän arveluttavaa, jos se hehkeä sirkkelipoika hymyili ensin?

Kiemurreltuani aikani myönsin: ei ole. Ei sovi, että kenellekään suotaisiin mitään tai keneltäkään mitään kiistettäisiin sukupuolen perusteella! En mä voi! Joku roti, selkäranka ja maailmankuva sentään! Mutta se vaneri!

Kerronko loppuratkaisun?

Autotallissa oman puupiirrosninjamme kotiinpaluuta odottaa enemmän kuin tarpeeksi materiaalia, jonka lupaan öljytä huolellisesti heti mökkeilemästä palattuani. Sain vanerikuulumisiini sotkettua työkavereiden lisäksi kolme eri esimiestä - ja yhdessä vuorossa toimii sentään vain kaksi esimiestä kerrallaan! Lopulta päätin, että ainut vaihtoehto on mennä reippaasti pyytämään leikkausapua juuri niin rujosti kuin vain ikinä. Ei siinä mitään ongelmaa ollut, tietenkään. Kiltisti se sirkkelipoika leikkasi mun palat, mutta eri tavalla kuin olin pyytänyt, söpö höhlä.

En raaskinut mainita asiasta, kun tyyppi oli ollut hurjan mukava, ja huolissaan siitä, etten varmasti saa tikkuja käsiini. Meillä on puutavaraa, ja mun selkärankani tuntuis olevan suunnilleen siinä missä pitäiski. Tosin vatsalihaksia vaivaa se Servinkujalla erään pöydän alapintaan rustattu avautuminen - varsinainen Sikstuksen kappelini, noin työolojen puolesta. Vähän hämmensi tämä päivä kyllä, niinkuin aina, kun ajattelen liiaksi yksinkertaisia asioita auki.

Sanakirjoista puheen ollen, katsoisin, että hyvään graafikonetiikkaan yleisesti ottaen kuuluisi esimerkiksi rehellisen vedosmerkintäkulttuurin ylläpitäminen ja happovapaiden materiaalien suosiminen myyntivedoksissa, jotta ostajalle ei sattuisi pitkällä aikavälillä ikäviä yllätyksiä kuvan tekijän pikaisen hyödyn tähden.

Elina, tule kotiin ja inspiroi minut, olen hankkinut inspiksen toteutukseen välineet.


Kirjoittaja myöntää aina auliisti oman tekopyhyytensä. Tämän merkinnän kirjoituksen aikana laitoin vahingossa päälle CAPS LOCKin, enkä sit saanut sitä pois (ei, tässä koneessa ei ole näppäintä, jossa lukisi CAPS LOCK, kiitos. Oma kone sanoi ei, käytän tätä täält baarista.) ja jouduin pyytämään viereisen pöydän puolituttua poikaa apuun. Ja joo, autoiluapu vanerien kuljetukseen piti kans pyytää pojalta. Mutta mä yritän!

Post scriptum: miksi kirjoitan kaikki merkintäni vähintään kuuden tuopin tilassa? Tai sit seuraavana aamuna?

Ateljeen elämää osa 4: jännittäviä vieraita

29.6.2009

Muutos suunnitelmiin! Jatkankin ateljee-emäntänä 16.7. asti, eli kunnes Roser palaa New Yorkista. Vaihdoin lennot ja nyt olo on kevyt. Vielä tosi monta ateljeepäivää! Hommat ovat alkaneet sujua, kun aikaa tuntuu olevan lähes loputtomasti enkä siten kehitä itselleni suorituspaineita. Kunhan joka päivä vähän jotain puuhastelen, vaikka sitten vedoksia vanhoista laatoista.

Tänään työstän Cássian laattaa, kerään exlibriksistä mojovann 40 kappaleen pinon, ideoin isoa puupiirrosta Torbenin ja Alexisin kotiin ja nukun ateljeen vuodesohvalla siestan, kun jostain syystä alkaa väsyttää niin armottomasti. Ateljeella kanssani on tänään ranskalainen ja eräs viime syksyn kurssiltani tuttu barcelonalainen nainen, jonka kanssa aina vaihdamme kuulumisia. Illalla lähetän Roserille viestin, jossa kerron ateljeen kuulumisia. Roser vastaa: vasta nyt nukuttuasi ateljeella siestan olet todella saavuttanut pätevyyden ateljeeapulaisena.

30.6.2009

Yksin ateljeella. Taas herään siihen, että se sama tyyppi, joka viimeksi soitti yhdelsältä, soittaa mulle. Sovin raakkuvalla äänellä, että tapaamme tänään ateljeella. Herättäjä ei kuitenkaan taaskaan saavu paikalle! Tosi reilu tyyppi. Seuraavaksi soittaa mielestäni samanniminen mies, mutta hänen äänensä on erilainen. Hän kertoo haluavansa tulla "antamaan laatallensa hapossa kylvyn" huomenna. Selvä. Illalla katson sähköpostini ja huomaan, että hän on lähettänyt minulle valokuvansa, jotta päästäisin hänet sisään. Tuijotan hetken sähköpostia ymmyrkäisenä ja sitten alkaa hymyilyttää. Ehkä ihan hyvä, että hän lähetti kuvansa - en tiedä, olisinko muuten avannut ovea.

Päivä on hyvä. Syövytän Cássian työhön akvatintan ja vedostan sen chine-colléella pimpattuna. Kivalta näyttää! Vedostan vielä yhden vedoksen viime syksyn mezzotintatyöstä, sillä sarja ei ole vielä ihan valmis. Mezzotintan vedostaminen on niin hidasta. Huojentavaa, että vedos onnistuu. Pelkäsin jo, että olisin ehkä unohtanut syksyn opit. Lähden ateljeelta käden kyynerpäitä myöten mustina.


1.7.2009

Ensimmäinen päiväni kodittomana! Luovutin tänään kämpän avaimet ja roudasin loput kamani ateljeelle. Tästä tulee päivätukikohtani. Harkitsen myös yöpymistä ateljeella, mutta totean, että se ei ole hyvä idea.

Kello viideltä eilen soittanut parrakas herra saapuu ateljeelle kokoontaitettavalla minipyörällä, päällään itse tänä aamuna painamansa psykedeelinen ja kimalteleva paita. Hän esittäytyy Fransesc Punsolaksi, joka on työkseen graafinen suunnittelija (myöhemmin käyn hänen nettisivuillaan ja huomaan hänen suunnitelleen useita täällä näkemiäni juttuja). Opetan hänelle viivasyövytystekniikan ja annamme yhdessä happokylvyn hänen laatallensa, joka on mielestäni ihan sairaan hieno. Yleensä hän kuulemma tekee vain linoa, sillä sen jälki on niin "rustiikki". Odottaessamme laatan syöpymistä juttelemme taidetempauksista ja esittelemme toisillemme vedoksiamme. Minä huokailen ihastuksesta hänen rustiikeille linotöillensä ja hän huutaa "Caramba!" pitäessään erityisen paljon jostakin vedoksestani.

Fransesc kertoo aloittaneensa graffititaiteilijana Barcelonan kaduilla ja olleensa 1980-luvulla Barcelonan ensimmäinen graffitimaalari, joka käytti stensil-tekniikkaa. Exlibrisvalloituksemme on hänen mielestään ihan mahtava juttu. Yhtäkkiä alamme yhdessä ideoida siementempausta, missä ihmisille jätettäisiin kasvien siemeniä kirjekuorissa ympäri kaupunkia ja sitten pyydettäisiin lähettämään valmiista kasvista valokuva ja kaikki valokuvat kerättäisiin nettisivulle.


Opetustuokion päätteeksi Fransesc kiitollisena lahjoittaa minulle ensimmäisen metalligrafiikan vedoksensa, jonka nimi on "The Alien God of Food". Se on ihan kreisin hieno! Jihuu!

Ateljeella käy myös se sinistä silmämeikkiä käyttävä taiteilija, ranskalainen ja yksi eksynyt amerikkalainen graafikko.

2.7.2009

Tänään tapaan ensimmäistä kertaa australialaisen tytön, joka haluaa alkaa käydä ateljeella joka päivä. Tyttö on tosi mukava ja näytämme heti töitämme toisillemme. Hän tekee ihania naivistisia lintuaiheisia serigrafiatöitä. Annan hänelle ateljeen avaimen. Nukun taas siestan vuodesohvallla. Sitten teen neljä hyvää vedosta Cássian laatasta. Näen hiiren, joka kipittää tosi nopeasti piiloon. Ranskalainen on taas täällä. Lähden ateljeelta hieman ennen yhdeksää, käyn ostamassa lettuainekset ja menen valmistamaan lettuillallista tämäniltaiseen huostakotiini.

7.7.2009

Olen ateljeella koko päivän vain australialaisen tytön kanssa. Aloitan Torbenin ja Alexisin puupiirrosta, mutta ote lipsuu ja puu ei tottele. Taitavat terät olla hieman huonossa jamassa. Nukun pitkän siestan. Väsyttää.


8.7.2009

Ennen ateljeelle tuloa käyn taidetarvikeostoksilla Joan Pierassa (C/Cardenal Casañas 13, metro Liceu). Nyt minut valtaa himo vedostaa uusille japaninpapereilleni lisää simpukoita alkukevään laatasta!

Olen yksin ateljeella, kun amerikkalainen pariskunta kolkuttaa ovea. He ovat löytäneet ateljeen tiedot internetistä ja haluavat tutustua paikkaa. Mies esittäytyy taidegrafiikan professoriksi yhdysvaltalaisesta yliopistosta. Pidän heille perinteisen turistikierroksen ja annan tietoa Barcelonan taidetarvikeliikkeistä. Hekin antavat minulle tosi hyvän vinkin: Belgiassa sijaitsee kuulemma sellainen taidegrafiikan keskus, mistä alan harrastajat ja ammattilaiset voivat hakea työtilaa (ja majoitusta) esimerkiksi viikoksi. Pariskunta kertoo, että heille viikon oleskelu majoituksineen maksoi 75 euroa/hlö majoituksineen. He kertovat vielä, että keskuksessa on todella hyvät mahdollisuudet toteuttaa erilaisia tekniikoita, kuten litografiaa! Belgialaiset ovat kuulemma hyviä litografiassa. VINK VINK. Nyt sitten joukolla lähettämään hakemuksia Frans Masereel Centrumiin.

9.7.2009

Kello kaksi juoksen ateljeelle Placa Cataluyalta kaatosateessa. Pysähdyn matkan varrella kuitenkin läheisessä leipomossa ostamassa suklaacroissantin. Saavun ateljeelle valuvan märkänä ja vastapäisen vaatekaupan omistaja vitsailee minulle Miss Wet T-shirt -kilpailusta. Vaihdan vaatteet (kuinka käytännöllistä, että osa tavaroistani on täällä!), keitän teetä ja menen vuodesohvalle syömään croissanttia. Nukahdan yli tunniksi ja herään vasta, kun australialainen kolkuttaa ovea. Hänkin valuu vettä. Lainaan hänelle varastostani kuivan paidan ja yhdessä keitämme lisää teetä.

Vedostan lisää simpukkatöitä ja juttelen kivan australialaisen kanssa. Hän kutsuu minut viikonlopuksi vaeltamaan. Houkutteleva tarjous. Nyt pitäisi saada käsiin makuupussi, makuualusta, kengät ja rinkka.

Ateljeen elämää osa 3: taideterapiaa ja koirakaveri

22.6.2009

Klo 13-15: Terapiavedostamista yksin ateljeella. Tänään en tullut ateljeelle siksi, että pitää, vaan siksi, että tarvitsin jotain tekemistä välttääkseni pimahtamisen. Romanttinen komedia on muuttunut hc-draamaksi. Vedostan 12 exlibristä. Olo on sen jälkeen hieman kevyempi.

23.6.2009

Tänään terapiavedostan neljästä kahdeksaan yhdessä ranskalaisen Marien kanssa. Hääräämme laattojemme kanssa pöydän molemmin puolin ja avaudumme miesasioista. Kukaan muu ei tänään tule ateljeelle. 12 exlibristä lisää.

Tänään on paikallinen juhannus San Juan. Ihmiset alkavat villiintyä kadulla - paukkuja poksahtelee vähän väliä (on poksahdellut tosin jo aika monta päivää, mutta nyt poskahteluväli on tiheämpi). Pitäisi itsekin vielä valmistautua illan rantabileisiin, mutta laiskottaa eikä huvita. Hassua, kun en yhtään tiedä, mitä tältä juhlalta voi odottaa.

24.6.2009

Tänään omistan Barcelonan! Tai ainaskin vanhankaupungin! Kävelenateljeelle liian isoissa ja asiaankuuluvan rumissa surffishortseissa - kaikki hyvin siis taas. Tukka on takussa ja olen juuri syönyt aamiaisen. Kello on neljä. Kadut ovat autioita ja harvat liikkeellä olevat ihmiset löntystelevät raukeasti. Koko kaupunki on krapulassa eilisen juhlinnan jäljiltä. Tulen ateljeelle ja nostan kirskuvat metalliverhon. En kestä, on vaan liian siistiä tulla krapulassa omalla avaimella ateljeelle ja olla eka paikalla! Hengaan ateljeen edessä Locon kanssa ja syön falafelia. Otetaan kuvia meistä ja se on Locosta kauhean kivaa.

Kello 17. Tuleeko tänne edes ketään tänään? Innostun puupiirtämään vanhan simpukkalaatan toiselle puolelle vaatekaupan sisääntuloa. Mikä siinä on, että kohopainotekniikkaan tulee himo aina ihan puun takaa? BÄM, pakko-tehdä-kohopainoa. Tiedättekö? Hahmottelen piirrosta laatalle, kun joku vanhahko keltahampainen mies pysähtyy katsomaan ja kyselemään. Hän on kuulemma työksensä tehnyt puuhuonekaluja ja niiden pintakaiverruksia. Hän innostuu ja käyttää paljon käsittämättömiä sanoja. Hymyilen iloisesti, vaikka en oikeesti ymmärrä.

Kukaan ei tule ateljeelle koko päivänä. Kello kahdeksalta peppu on sietämättömän kipeä kiviportaalla istumisesta ja laatta on valmis, mutta ei siitä tainnut tulla kovin erityinen. Päivä oli kuitenkin ihan parhautta.


25.6.2009

Taas hiljainen päivä. Aluksi porukkaa kävi solkenaan, ja nyt yhtäkkiä olen koko ajan yksin. Mokasinko? Saavun ateljeelle kello neljä ja vedostan nyt jo hieman väsyneenä vielä 8 exlibristä ja päätän sitten, että ehkä nyt olisi jo hyvä. Tämä olikin aika iso projekti.

Marie tuo ateljeelle cd-levyni, jotka hän oli lainannut kotiin kopioitavaksi. Hauskaa viedä suomalaista kulttuuria! Sitten tulee käymään vielä toinen rouva siitä ihanasta rouvaparista, noutamaan tavaroitansa. Hän on laittanut tukkaansa platinablondit raidat ja ilmoittaa jäävänsä kesälomalle.

Kello 18. Istun ateljeen eteen ja yritän ideoida kaverilleni Cássialle lahjavedosta. Haluaisin niin antaa hänelle jonkun henkilökohtaisen vedoksen, mutta jotenkin aivot jumittavat. Aika käy vähiin. Teen kuitenkin yhden piirroksen, mihin olen ihan tyytyväinen.

Vedostan eilisestä puupiirroslaatasta koevedoksen. Harjavedostan ekaksi koko laatan, sitten vielä tavallisesti puutikulla vedostan osan laatasta. Vedostustapa toimii kivasti, mutta en ole tyytyväinen kuvaa. Koira on liian iso ja huono.

26.6.2009

Herään kello YHDEKSÄLTÄ siihen, kun joku lontoolainen nainen soittaa minulle ja haluaa sopia tapaamisesta ateljeella tänään. Mitä hittoa nämä ihmiset oikein ajattelevat soittaessaan täysin epäinhimilliseen aikaan? Haloo, graafikotkin nukkuu, varsinki aamuisin. Tapaan hänet kuudelta ateljeella, luovutan hänelle avaimen ja annan ohjeita ateljeetyöskentelyyn. Sitten lähden toimittamaan marjapiirakkaa eräälle brasilialaiselle kaverilleni, joka tilasi sen minulta viikkoa aikaisemmin maksua vastaan...

Tulen takaisin ateljeelle ja teen eilisestä piirroksesta viivasyövytyksen 10-20-40 min. Syövytysten välillä lakaisen ateljeen ja löydän todella paljon pölypalloja ja yhden asian, joka muistuttaa etäisesti juurespihviä.

Kello 22.15 poistun ateljeelta lähteäkseni syömään sushia Cássian kanssa, mutta en saakaan metalliverhoa kiinni avaimella. Avain ei vaan käänny. Paiskon ovea ja käännän ja väännän, kunnes en enää jaksa ja pyydän apua miesjoukolta, joka lähestyy ateljeeta Harlem Jazz Clubin suunnalta. Miehet tarttuvat tehtävään tarmokkaasti ja esittäytyvät illan esiintyväksi funk-bändiksi. He saavat oven kiinni ja haluavat ehdottomasti, että tulen illan keikalle. Saan oman nimeni (avecilla) listalle. Heh! Hymy korvissa lähden vetämään sushiöverit ja sitten svengataan.

Jatkoa viime numerosta: osa 2: "Litografia, sinä hurmaavan oikukas nainen!"

Haluaisin ehkä muuttaa asumaan Helsingin kivipainon työhuoneelle, jossa ihmistä kohdellaan taidegraafikkona, lämpötila nousee näillä säillä hellerajojen hurjemmalle puolelle, ja työvälineinä toimivat nestemäinen asvaltti ja ikkunalasta. Ihmiset ovat ihan järjissään, Eppu, kiitos kysymästä ja epäilemästä. Tänään tosin paljastui eräs parittomiin numeroihin kohdistuva neuroosi, josta hienotunteisesti vaietkaamme.

Viime merkinnässä jätimme kalkkikivilohmareeni kuivattelemaan rasvatussista kuvaani. Eilen tuo kivi käsiteltiin painokuntoon. Kuvan on kuivuttava ainakin pari tuntia, sillä vaikka pinta näyttäisi kuivalta, rasva ei ole ehkä vielä oikein kiinnittynyt siihen kiviainekseen. Satakunta vuotta painokäytössä palvelleen (tästä sanavalinnasta kunnia hra Berg'lle) kiven syövyttely tuntuu hiukan holtittomalta, mutta näin silti toimitaan.

Laatan pintaan levitetään kostealla sienellä arabikumia, joka on mainiota mönjää. Aivan ensteks pinta sivellään talkilla, jotta kumi ei kuroutuisi ja pakoilisi kiven pintaa. Levityssieni ei saa olla liian kostea, sillä tussi on rasvaisuudestaan huolimatta vesiliukoista, eikä juuri värkättyä kuvaa haluta sotkea. Arabikumi tukkii kiven pinnasta avoimen huokosen, takertuu siihen sieltä, missä pinnassa ei jo ole rasvaa eli kuvaa. Arabikumi on melko hapanta, ulkomuodoltaan rypsiöljyä hieman sakeampaa, etikkaiselta tuoksahtavaa kellertävää klähmää, joka käyttäytyy sormissa hiukan pikaliimamaisesti. Laatan pinnassa tapahtuu jo tässä vaiheessa jonkinlainen kemiallinen reaktio, jota en ymmärrä. Kyse ei siis ole vain mekaanisesta tarrautumisesta. Nyt on laatan valkoiset osat turvattu valkoisiksi, vaikka kyllä ne saa sieltä vielä monta kertaa kämmäiltyä. Litosyövytyksessä kuva ei tule kovalla syövytyksellä tummemmaksi vaan vaaleammaksi, mikä arvatenkin ja kuulemma sekoittaa niitä, jotka ovat käyttäneet syväpainotekniikoita hiukan, joskus. Vaaleimmille sävyille, erityisesti niille uhanalaisille, jotka luultavasti näkyvät vedoksessa, jos niiden katoamiseen on luottanut, mutta eivät, mikäli ne olisi halunnut näkyviin, riittää syövytysaineeksi pelkkä arabikumi. Jotta tummemmat sävyt eivät jäisi tasapaksuiksi pinnoiksi, vaan niihin saisi näkyviin laveerausjälkeä, on arabikumia autettava tunkeutumaan rasvapinnan joukossa oleviin pienimpiin vapaisiin kohtiin, valopisteisiin tummaksi aiotussa pinnassa. Tähän tarkoitukseen kumimassaa on terästettävä typpihapolla! Tätä drinkkiä en kokeile kotona! Happoa käytetään olemattomia määriä, käyttämäni vahvuudet vaihtelivat kolmesta kahteenkymmeneen tippaan kumiunssia (umikunssia) kohden. Terästettyä versiota sivellään niille kohdin kuvaa, joissa ne ovat tarpeen. Tummimpien sävyjen päälle maalattu laimea seos ei vaikuta mitenkään, mutta vahva seos syövyttäisi vaalean sävyn olemattomiin.

Ymmärrättekö? Minulla on nyt sellainen olo, kuin ymmärtäisin teoriassa, mitä teen ja miksi, kunnes saan ohjeen klähmätä kiven pintaan jotain täysin yllättävää ainetta (kumia/asvalttia/vettä/kynäväriä), jonka funktiota prosessissa en ollut ennakoinut mutta ymmärrän kyllä ohjeen saatuani.

Syövytystä ei jatketa kauaa, pari minuuttia riittää. Vahvimpien liuosten kohdalla aika on vielä lyhyempi, ja sitä arvioidaan laatan pinnasta nousevan vaahdon perusteella. Happo sammutetaan levittämällä se tasaisesti laatalle, jolloin se laimenee arabikumin kanssa, jääden edelleen miedompana vaikuttamaan. Syövyttelyn lopuksi sammutuspeitteenä toimii kerros arabikumia, joka pyyhitään ohueksi, tasaiseksi ja kuivaksi ensin sienilevityksellä, lopuksi harsokangasmytyllä rivakasti pyyhkimällä.

Nyt laattaan voi koskea! Kuvapinta ei enää vaurioidu vahingossa nojailusta, huh. Kumikerroksen alla syöpyminen jatkuu nyt hiukan edelleen, amerikkalaisten mielestä seuraavat puoli tuntia, ranskalaisten mielestä 24 tuntia. Me luotamme amerikkalaisiin, joten puolen tunnin odottelun jälkeen voi levittää toisen, vahvistavan kerroksen arabikumia.

Sitten kuvan saa pestä auki, hankkiutua eroon siitä rasvaisesta tussista ja liidusta, jotka ovat ollet vain välineitä kuvapohjan muodostamisessa. Tähän käytetään rättiä ja lamppuöljyä, josta litoilun ekat liuotinpöhnät. Aukipesty kuva pitää suojata: siihen hierotaan liraus asvalttia, joka on hyvin rasvaista ainetta, ja sitten jännä hetki: koetelaus. Tässä laatalle telataan kynäväri, joka tarttuu suunnilleen siihen, mihin painovärikin. Kynäväritelausta ei vedosteta, sen katselu kiven pinnassa riittää paljastamaan, miten syövytys on onnistunut.

Sitten syövytys toistetaan kokonaisuudessaan, virheitä korjaillaan, epämääräiset sormenjälkitahrat hiotaan hohkakiviliidulla pois. Toisessa syövytyksessä voi yrittää hiukan korjata virhearvioitaan. Kuvalla on taipumus tummua itsestään, joten jollei siihen tartu telauksessa väriä, voi tummuutta odotella ennen uutta telausyritystä. Jos jokin kohta näyttää turhan umpitummalta ja vaaleat yksityiskohdat (kuten pintaan raaputetut naarmut) uhkaavat hävitä, voi niitä syövyttää lisää hyvin voimakkaalla liuoksella.

Ensimmäinen kiveni totteli nöyräsi toiveitani, telautui sävykkääksi ja tuli painokuntoon jo eilen. Eilisen aikana syntyi myös kuva toiselle kivelle: tästä tulee kaksivärinen litografia. Eilen aloitettu syövyttely saatettiin loppuun tänään. Kynäväri toi yllärin. Olin kämmäillyt jotenkin yllättävästi ja taitavasti, eikä kaikkiin mustiin tarttunut musta. Tummumisen odottelu korjasi tilannetta, mutta samalla tummui kaikki muukin: laveeraukset pelkistyivät tukkoon. Opastavat henkilöt yrittivät avustaa parhaansa mukaan ja auttaa pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, mutta lopulta telausen kanssa oli vain elettävä, menetettyjä laveeraussävyjä ei saa takaisin. Kuvamateriaalia lupaan jälkikäteen, nyt olen työhuoneella odottelemassa kumituksen vaikuttelua.

Pettynyt syövyttäjä ottaa hohkaliidun kauniiseen käteen ja ryhtyy raaputtelemaan alueita vaaleammaksi! Jälki on aivan muuta kuin aiottua, mutta näyttää ainakin kivellä hauskalta. Huomenna tapahtuu jännää: pääsen vedostamaan. Värit ovat osin valmiiksi sekoitetut, paperit valmiiksi revittyinä ja kiveen raaputettavat kohdistusmerkit paikoillaan. Värisuunnitelmassa lukee mm. "sininen, lapsellinen", mikä mahdollistaa filosofisen keskustelunavauksen sävyjen ominaisluonteesta.

Kirjoittaja ei ota vastuuta tekniikkakuvaukseen epäilemättä sisältyvistä virheistä ja vääristä tulkinnoista, sillä kirjoittaja on noviisi, ja hei kamoon, ei näitä kukaan muista ensikuulemalta.

Aino laakapainon ihmeellisessä maailmassa, osa 1:"Mitä se on?"

Kuluva viikko on uusien, riemastuttavien graafisten elämysten aikaa! Päähenkilömme viettää päivänsä lauantaihin asti Vallilassa, Helsingin kivipainon työhuoneella, jossa kivat litosedät Matti ja Kalle opettavat tämän hämmästyttävän tekniikan alkeita.

Okei: kyseessä on laakapainotekniikka. Siinä missä esimerkiksi puupiirros on kohopainoa (väri telataan koholle jätettyihin laatanosiin) ja etsaus syväpainoa (laatalle levitetty väri pyyhitään pois sen pinnalta, mutta jää syvempiin uriin, joista se nousee paperiin syväpainoprässin puristuksessa), kivilitossa laattana käytettävä kivi on paksu, raskas ja pinnaltaan täysin sileä prässiin mennessään. Litoprässi on muuten olemassa erikseen, tätä ei voi tehdä sillä omalla, tutulla syväpainoprässillä. Tumman ja vaalean värin erot syntyvät sillä perusteella, että rasva ja vesi hylkivät toisiaan. Näin minulle kerrottiin jo vuosia sitten, ja reaktioni oli muistaakseni jotakuinkin "Hä?". Ymmärsin tekniikan periaatteen vasta vieraillessani keväämmällä Eevin ja Papun open, Sarin johdolla kyseisellä työhuoneella. Saman käynnin aikana takaraivossani avasi suunsa pieni ja kiukkuinen tahdontahdontahdon-ääni, jonka patistuksen johdosta soitin sittemmin toiselle pajan pitäjistä kurssin toivossa. Joskus saa, mitä tahtoo.

Nämä kivilaatat eivät onneksi ole useimpien taidegrafiikan laattamateriaalien tapaan kertakäyttöisiä, vaan kuva hiotaan aina sarjan vedostamisen jälkeen kiven pinnasta. Hionta onkin ensimmäinen, ihanan fyysinen työvaihe. Märkä kivi hiotaan carborundum-hiekalla, eri karkeuksilla karkeasta hienompaan. Tällä työpajalla käytetään kolmea eri karkeusastetta. Hiontoja on tehtävä laskujeni mukaan ainakin 9 ja puoli, vaikkakin sinnikäs naarmu yllytti minut ensimmäisenä kurssipäivänä kahteentoista ja puoleen. Hiomavälineenä käytetään toista, pienempää kiveä tai todella jännää käsikäyttöistä laikkaa, jonka pyörittely oli aluksi melko haastavaa, vaikka siinä onkin vastapaino ja kaikkea. Kivi tulisi saada aivan tasaiseksi, ja tilannetta on tietenkin tarkisteltava metalliviivaimen avulla. Tiettyjen kuvioiden toistaminen, ja hiomasuuntien säännöllinen kierto auttavat siinä, ettei yhtä kohtaa hio liian matalaksi, ja lisäksi kuvioissa ja säännöissä on jotain vähän shamanistista, kuten useissa taidegraafikoiden höyrypäisissä tavoissa. Viimeinen puolikas hionta tehdään hienoimmalla hiekalla, ja se jätetään keskeneräiseksi, eli hionta lopetetaan ennen, kuin carborundum ja irtoava kalkkikivi muodostavat laatan pintaan harmaan mudan. Tämä ei ilmeisesti ole silkkaa taikauskoa, vaan vaihe on niinsanottu karheutus, jonka tarkoitus on jättää hienonhieno luonnonrasteri kiven pintaan. Kiveä huuhdellaan joka välissä lämpimällä vedellä, ja valmis kivi on hipelöitävän ihana, sileääkin sileämpi mutta samalla ihan matta. Kuivuttuaan valmista kiveä ei paree kuitenkaan käpälöidä, sillä ihmiskäsissä on aina rasvaa, ja kosketus jättää jälkensä lopulliseen vedokseen.

Kuva nimittäin tehdään tasaiseksi hiotun, huolella huuhdotun ja kuivuneen kiven pintaan rasvalla. Voisin siis ottaa työhuoneelle voipaketin ja piirtää sillä, tai saippuapalalla, tai millä vain. Sormenjäljet jäisivät näkyviin. Perinteisempinä välineinä toimivat rasvainen litoliitu ja -tussi. Pintaan voi siis nysvätä herkkiksiä liitupiirroksia, joiden jälki on hyvinkin lähellä lyijykynäluonnosta - paitsi että kivi on piirtoalustana ylivoimaisesti ihanampi kuin mikään paperi, ikinä. Toisaalta kivelle voi laveerata, roiskia mustaa tussia isolla siveltimellä. Maalattua voi raaputtaa, jos haluaa valkoista taas jostain hiukan esiin, tai voi ryhtyä taas leikkimään sabluunalla ja spraymaalilla. Oikeastaan, kuten kaikessa grafiikassa, tässäkin voi perusperiaatteen ymmärrettyään keksiä ihan mitä tahansa tapoja kuvan muodostamiseen. Ihmettelevät vielä, miksi rakastan grafiikkaa! (Siis ette te, eivätkä ne siellä pajalla, vaan ne muut, ne normaalit ihmiset. Ne, jotka eivät sano, kuten Papu tänään: "Mietin sua ja litografiaa eilen illalla, ja luulen että teille tulee oikein antoisa suhde.")

Huomenna pääsen syövyttämään kuivumaan jääneen kiven - jännää! Viikon aikana ehtii kuulemma tehdä ainakin kaksivärisen, ehkä jopa kolmivärisen, jos on nopea.

Kuva, jota ryhdyin tänään malttamattomuuksissani säätämään on tietty ihan kakka. En millään malttanut vain hioa kiviä tänään ja suunnitella kuvaa huolella kotona kiven koon perusteella. Ryhdyin lääräämään tussilla ja käteni oli koko ajan kiven pinnalla kun unohdin. Ja koko kuva on ihan höhlä, myönnetään. Oli lapsellinen olo, maalaan inkkareit! Ei harmita kyllä edes! Tästä viikosta ei jää takataskuun vuoden parasta vedossarjaa, vaan aivan uusi ase arsenaaliini, niin, että joku tuleva päähän pulpahtava kuva on aivan selvä litografia, jonka sitten joskus pääsen toivottavasti toteuttamaan.

Tästä taitaa tulla kesän paras viikko. Huomenna lisää toivottavasti vähemmän monisanaisia taidekuulumisia.

Ateljeen elämää osa 2: pehmeäpohja ja pehmenneet aivot

17.6.2009

Saavun ateljeelle hieman ennen kolmea. Meksikolainen on jo paikalla. Hänen mezzotintalaattansa on edistynyt niin, että epäilen hänen viettäneen yön ateljeella. Nyt sillä on myös valosirotin. Paikalla ovat myös vihaiset, tosin päivä päivältä hymyilevämmät tytöt. Yritän kertoa tytöille, mikä on carborundum-tekniikka, mutta miten se voikin olla niin vaikeata espanjaksi? Jos selittäisin suomeksi, olennaisia sanoja olisivat rouhe, mömmö, kökkö jne. Siksi kai. Tulen suoraan rannalta ja on ihan pirun hikistä. Aloitan syömällä ateljeella vuoden aikana suuren suosion saaneen vegeburgerin ja juomalla puolitoista litraa vettä.

Kello 17. No vihdoin siitä exlibris-laatasta tulee siedettäviä vedoksia! Tein siihen akvatintan kolme kertaa. Voikohan laatan laatu jo kärsiä sellaisesta jotenkin? Pistän ekat 10 lahjavedosta kuivumaan, hyvä fiilis. Syön karkkia ja keksejä ja olen ehkä vähän sokerihumalassa. Kun työtakki on kiinni, sen alta ei näy vaatteita. Se hykerryttää minua. Varsinkin, kun menee kadulle.. Tsihii.

Kuunnellaan Liekkiä, Ismo Alankoa, Scandinavian Music Groupia. Alan ajatella, että se Suomen kesä on oikeastaan aika ihana. Miten kaikilla ateljeelaisilla onkin joku Suomi-tarina, jonka he ehdottomasti haluavat jakaa kanssani? Liikuttavaa.

Kello 19. Haen maitokahvin Placa de Tripiltä ja juon sen kaljun tytön kanssa, joka syö sitruunajäätelöä. Hän kertoo opiskelevansa Universidad de Barcelonan Bellas Artesissa ja erikoistuvansa grafiikkaan.

Kello 21 - vieläkin täällä! Ei huvita lähteä. Ihana ateljeepäivä. On ollut niin rauhallista. Ateljeen oven edessä katukiveyksellä on ihanaa istuskella ja tarkkailla kadun elämää, sillä välin kun laatta on hapossa. Nyt pehmeäpohja, yritys 2. Harlem on avaamassa oviansa ja yhtye roudaa kamoja sisään. Valot vilkkuvat oven yläpuolella ja katu hämärtyy. Vastapäisen vaatekaupan myyjä on koko ajan ulkona tupakalla Locon kanssa. Vieressä on söpö kampaaja, jonka väki tulee myös kadulle istuskelemaan sillä välin, kun mömmöt vaikuttavat tukassa. Ei lainkaan hassumpaa.




18.6.2009

Juoksen ateljeelle 20 minuuttia myöhässä (yli neljä), mutta eipä se haitannut, sillä kukaan ei ole odottelemassa oven ulkopuolella. Sitäpaitsi täällä saa vähän myöhästyä (mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin). Rullaan oven edessä olevan metalliverhon ylös, pistän prässeihin huovat ja sopivan puristuksen. Vielä musiikki soimaan. Ihan mahtava olo: mukana uunituore marjapiirakka, laukussa pullo cavaa ja päällä mekko. Tänään lähden suoraan ateljeelta juhlimaan...

Ateljeelle tulee pian se nainen, joka halusi oppia pehmeäpohjatekniikan. Eilisen laatan onnistuttua teknisesti olen saanut kerättyä pehmeäpohjaitsetuntoa ja onnistun opettamaan tekniikan naiselle. Hänen laattansa onnistuu! Olen grafiikkaguru, tättädää! Paikalle saapuvat myös tehokolmikon rouvapari, joka on kauhean hyvällä ja touhukkaalla tuulella, taas. En saa itse tänään mitään aikaiseksi, mutta sen sijaan olen kauhean seurallinen, opetan, huolehdin, kyselen, kannustan ja viihdytän rouvia. He kyselevät minulta asioita kuten Oletko katolinen? Onko sinulla poikaystävää? ja Eikö saunassa ole tosi klaustrofobista? En, ei kai... ei. Siinä samassa ateljeelle saapuu pari ruskeita silmiä tervehtimään minua ja saavutan ikiaikaisen (vuodenaikaisen) Barcelona-unelmani: tulla pussatuksi ateljeella! Jauuu! Hahaa, saatiinhan sitä romantiikkaa vihdoinkin. Loppupäivän keskittymismahdollisuudet ovat poispyyhityt. Päivän saldo: kaksi vedosta exlibriksestä.

Olen tänään todella elementissäni ateljee-emäntänä. Tämä ei olisi lainkaan hullumpi duuni... Vink vink, graafikkoystäväni! Miten ois jos me...?

Jos eilen olin sujut Suomeen lähtemisen suhteen niin tänään tilanne on kaukana siitä. Klo 19 haen kahvilasta patongin ja tulen ateljeelle syömään sitä. Pehmeäpohja-nainen kysyy, onko se lounas vai päivällinen. En osaa vastata. Hän pyörittelee silmiään hyvin äidillisesti.

Päivän kysymys: miten voi lähteä kaupungista, missä on ateljee kuin koti ja joku, joka tulee sinne pussaamaan?

19.6.2009

Tänään tulen ateljeelle vain pyörähtämään, sillä eräs grafiikan kurssista innostunut nainen soitti minulle ja haluaisi nähdä ateljeen ja kuulla sen käytännöistä. Pidän ateljeessa turistikierroksen ja hyppelen innosta, sillä lähden seuraavaksi Sonar-festareille. Hyvästelen meksikolaisen, joka ei enää tule ateljeelle (ja joka on jo vedostanut mezzotintansa ja se on hyvin fresco, tuore, kuten mezzo-ope sanoi) ja lähden festareille kello yhden mojitojen kautta. On kuuma ja olo on kevyt.