Neidonhäkki

Itse olen sillä tavalla perverssi sielu, että olen loputtoman kiinnostunut siitä, miten kuvat syntyvät. Haluan aina tietää kaiken luomisympäristöstä, skissailuvaiheista ja siitä, millä perusteella jokin tekniikka valikoituu johonkin kuvaan. Elämäkerrallinen tulkintametodi on tylyn yksipuolinen ja kapea, niin kirjallisuudessa kuin kuvataiteissakin. Kuvan katsomisen kannalta sen historia onkin epäolennainen, mutta ai että, kuinka mielenkiintoinen! Itse en pysty päättämään, että haluan seuraavaksi tehdä akvatintaa tai carborundumia, ennen kuin kuva on päässä. Sisältö tulee ensin, väline valikoituu sen mukaan.

Oletetaan käytännön syistä, että olette kaikki samalla tavalla kummia, jotta voin kertoa, miksi ja miten tämänpäiväinen laatta päätti syöpyä sen näköiseksi kuin syöpyi.

Pääni ei pehmennyt mökkeillessä pahastikaan, vaikka mökkeilyseura muuta väittikin. Pehmeäpohja on silti tänään ajankohtaista. Kokoontukaa, lapset, kuulemaan, tätä tekniikkaa ei täällä ole taidettu aiemmin esitellä!


Mökillä syntyi ajatus uudesta kuvasta. Ihana nti S. vietti kanssani koko viikon täydellisessä regressiossa, joka hänen kohdaltaan oli niin luontovastainen, että neiti astui ulos vain kävelläkseen saunalle ja tupakoidessaan. Jälkimmäisessä puuhassa sitä pikkusiiliä oli helppo vaklata keittiönikkunan kautta. Yritin ottaa valokuviakin siitä, mutta juuri niillä linssiniskuilla se ei tehnyt just sitä ku olisin tahtonu. Kuva jäi silti päähän, ja sain siilin profiilista sitten myöhemmin aikaiseksi nopean hahmotelman. Lisäsin siihen kuvaan sitten kädet tekemässä sitä jännää yliojennusjuttua, joka siinä polttelussa niin sirolta ja hassulta näyttää.

Neiti Siili myöskin menetti hermonsa ruraaliympäristössä, ja ryhtyi viihdyttämään itseään pelikorteilla. Lueskelimme kirjaa, jossa oli hurjasti erilaisia pasiansseja, suurimmaksi osaksi outoja ja aika tyhmiä. Hassuja nimiä niillä oli. Ihmettelin aivan erityisesti erästä, jonka nimi oli neidonhäkki. Tai luulen, että se se oli, en enää ole ihan varma. Eilen kaupunkiin palattuani toimeenpanin välittömästi äärimmäisen tieteellisen baarigallupin siitä, mitä neidonhäkki tarkoittaa. Se kuulostaa kukalta, eikö? Suomalaiselta niittykukalta, sanoo Barcelonan-kirjeenvaihtajamme. Se ei kuitenkaan ole, koska äiti tietäisi sen. Googlettamalla ei löydy yhtään mainintaa, mikä mielestäni todistaa nykyaikana, ettei se ole mikään. Mietin sitä sanaa mökillä monta päivää. Nyttemmin mietin, luinko sen todella siitä kirjasta, vai oliko sen pasianssin nimi joku vähän muu, jonka sitten päässäni yhdistelin väärin. Tässä joka tapauksessa ollaan, uusi sana on nyt siinä ja minun on elettävä sen kanssa. Monen päivän mutustelu ei ole pilannut termiä vielä yhtään. Se kuulostaa ihan grafiikanlehdeltä! Sen on pakko olla! Jonkun vähän herkän ja rauhallisen tyttöilykuvan nimi, selvästi. Siitä oli yksinkertaisesti pakko tulla tämän kuvan nimi.

Mielestäni hyvät nimet ovat pannukahvin tapaan hyviä ja huonot huonoja. Nimetön työ pärjää ihan hyvin itsekseen, jos vaihtoehtona on jotakin alleviivaavaa, väkinäistä. Hyvät nimet syntyvät usein jo työn alkuvaiheessa, ja jonkun kerran myönnän lähteneeni liikkeelle sanasta tai nimestä. Jälkikäteen valmiin työn nimeäminen on kuin yrittäisi laittaa pilkkuja paikoilleen valmiiksi kirjoitettuun lauseeseen. Ei onnistu! Täytyy syntyä lomittain, tai eivät kuulu yhteen. Kuvat ovat tekstejä, niitä luetaan. Nimi on lukuohje, tekijän johtolanka, lisäarvo, otsikointi. Se ohjaa katsomaan tietyllä tavalla. Jos se kertoo, mitä pitäisi nähdä, se on huono nimi, joka luo itsestäänselvyyttä, tylsyyttä ja loppuun kerrottuja tarinoita. Miellyn nimiin, jotka hyvälle tekstille ominaiseen tapaan luovat monta tasoa. Pidän neidonhäkki-sanan monimerkityksisyydestä, kontrasteista. Pidän siitä, kuinka häkki-sana viittoo hiukan siihen suuntaan, jota olen joutunut pyörittelemään päässäni riippuvuuteen ja välttämättömyyksiin liittyen tupakointikuvaa piirtäessäni. Pidän myös siitä, että kuvan ja sanan löytyminen liittyvät henkilökohtaisesti samaan kokemukseen, että tarinassa on myös minun yksityinen tasoni. Toivon, ettei se ole kuvan ainoa ulottuvuus.

Jos sana kuulostaa siltä, että se voisi olla niittykukka tai kidutusväline, on jäljen oltava herkänraakaa, kevyttä mutta syvää. Halusin puolraadelman. Halusin minimoida taidegrafiikan loputtoman työvaiheilun. Halusin sulkea neidon häkkiinsä juuri sellaisena salaapiirrettynä ensiluonnoksena. Oli pakko käyttää pehmeäpohjaa.

Olen käsi pehmeäpohjustuksessa. Toisin kuin etsaus- eli kovapohjustus, pehmeäpohjassa neitseellinen kuparipelti klähmätään sellaisella aineella, joka ei kuivu kokonaan missään vaiheessa. Siihen on vältettävä koskemasta, tai se paljastaa kuparin hapolle. Onnistuin tänäänkin vahingossa syövyttämään laatan reunalle vähän sormenjälkeä. Pohjustusaine tuoksuu törkeän hyvälle, vähän tervaiselle. Sitä myydään kekoina. Keot ovat tiivistä, hiukan pehmeää mustaa mönjää foliokääreessä, ja sulavat lämmitettäessä. Kupari asetetaan lämpölevylle, ja pinnoituksen tasaiseksi saamisessa käytetään vanhaa kunnon suosikkitekniikkaani "kuin ihmeen kaupalla". Hyvä silikonitela on korvaamaton apu. Hyvää siitä ei minun käsissäni tule. Kelvollisuuden asteen on jossain kohtaa vain riitettävä.

Levyn pinnalle laitetaan paperi, jonka karkeus vaikuttaa jälkeen. Tällä paperilla voi olla vaikka se luonnos, jonka haluaa siirtää laatalle. Seuraavaksi aion korvata paperin jonkinlaisella kankaalla, jos tekstuuri vaikka olisi kiva. Kuva piirretään paperin läpi laatalle: kynän tai jonkin karkeammankin välineen painaessa paperia edelleen liikkuvaiseen pohjustukseen tarttuu ainetta paperiin, ja laattaa paljastuu hapolle. Syövytysjälki on piirustuksenomaista, luonnosmaista. Aikaiseksi saa tuurilla tai taidolla hyvinkin karkeita liitumaisia pintoja.

Muuten: millainen ääliö ei suojaa kuparilevyn taustaa ennen kuin levittää pohjustuksen ja piirtää kuvan, joihin ei sitten saa koskea!


Sitten pitää jännittää, miten hyvin pohjustus pitää happoa pois sieltä, missä sitä ei kaivata ja kuinka hyvin päästää läpi sinne toisaalle. Syövytysajat ovat hiukan liukuva käsite, tänään tein pitkän, noin 50 minuutin syövytyksen koko laatalle. Tämä olisi varmasti suoraviivaisempaa, mikäli pohjustaisin täydellisesti, painaisin piirtäessäni juuri oikean verran, tarkkailisin hapon kulumista, menisin aikaisemmin nukkumaan ja muistaisin maksaa laskuni ajoissa.

Koevedoksesesta tulee aina hyvälle mielelle! "Tää on valmis, ja mä tein tän"-lauseella on sieluun tervehdyttävä vaikutus, sanovat asiantuntijat. Kirjoittaja menee nyt nukkumaan, sillä kanssagraafikko on uhonnut ilmestyvänsä kahdeksan tunnin kuluttua ikkunan alle leikkimään fasaania. Kirjoittaja on uhannut kanssagraafikkoa jousarilla, jota kirjoittaja ei tosin omista, mutta ei kerrota sitä Eeville.

Tässä kuvassa käytetty kupari kiersi eilen aloittamassa terassikauden, toimi lasinalusena, jätettiin irkkubaarin narikkaan säilöön ja sen päällä istuttiin pitseriassa.