Paperilla ja lasissa

Keskiviikkona kolmantena kolmatta Aino pakkasi aamupuuron jälkeen mukaansa skissipaperiruutuja, lehtiön, käsilaukullisen kyniä ja yhden kanssagraafikon. Miksei kukaan valmista soppakattilan vetoisia penaaleja? Onneksi Pau on sentään niin pikkuinen, että sen voisi oikeasti nostaa olkapäälle keikkumaan. "Ohoh", totesi Aino huomatessaan puhuvansa itsestään kolmannessa persoonassa, "onkohan tämä sivuoire liian nopeasta hypystä suoraan Facebookin syvään päähän?"

Suunta otettiin Eläinmuseoon, jonka karhut ovat kutkuttaneet oikeastaan siitä asti, kun kuiskasin viime vuoden puolella Pauliinan korvaan kesken Kom-teatterin Kaikkien isäni hotellien: "Pakko piirtää karhuja!"

Ja karhuja piirsin! Illemmalla kumonnen vielä karhun tai kaksi, suoraan tuopista, ilahduttavassa seurassa, livemusiikin soidessa...

Pau kävi jo viime viikolla viettämässä yhden kaoottisen päivän Eläinmuseossa hiihtolomaansa kiljuvien kakaroiden jaloissa, ja minäkin haluan takaisin! Piirustustauoilla voisi taas käydä museokahvilassa nojailemassa tiskiin ja puhumassa aivan liian syvällisiä tutun kahvilapojan kanssa.

Halutessanne voitte nyt lukijat testata itsenne ja autotallityttötuntemuksenne. Kumpi meistä piirsi nämä sivut (luonnoskirjat identtisiä - lällällää!)? Oikea rivi lopussa. Ei pitäisi olla kovin vaikeaa!

Oikea rivi: 1p, 2a, 3a, 4p, 5a, 6p, 7p

Yöllisiä raakilekehkeymiä, osa n

Vastavuoroista krokivenyttelyä! Mikä hurmaava kollaboraatiomahdollisuus, mikä täydellinen tapa hyödyntää se tilaisuus, että samassa osoitteessa asuu useampi piirtämistä hengittävä ihminen, joiden suonissa virtaa liikunnan tarve! Pitkä venytys on ajallisesti yhtä paljon kuin lyhyt piirros! NULLE DIES SINE LINEA!

Väriliidut, väsymys ja vanhat piirrokset

Ei puhuta nyt mitään kolmesta keskeneräisestä grafiikantyöstäni: en halua säikäyttää niitä siltä varalta, josko siellä kehkeytyisi Jotakin. Niistä saa halutessaan kysellä vaimealla äänellä, kuin ohimennen - jos kuittaan kyselyt epämääräisesti, on siihen tyytyminen.

Aloitetaan tämäniltainen tarina lyömällä pöytään tällainen kortti: autotallityttöjen yhteisen kodin ulko-oveen, rappuun naapureita ilahduttamaan ripustettiin tänä iltana tekijänkin arvion mukaan melko katutaiteilijamainen lyijärimuotokuva Johnny Deppistä.

Tähän päädyttiin siten, että lapsuudenkotiaan tyhjentämässä käynyt Elina koki tarpeelliseksi esitellä perusteellisesti kämppiksilleen koulun kuvaamataidon tuntien satoa, joka oli tietysti pakko ripustaa ympäri asuntoa hyvin viralliseksi retrospektiiviksi. Hyvin virallinen ripustus toteutetaan luonnollisesti sinitarralla ja sen loppuessa kesken maalarinteipillä, ehdottomasti ilman vatupassia.

Taiteilija itse meni jo nukkumaan, mutta Aino ja Pauliina jäivät tänäkin iltana kahdestaan istumaan omille puolilleen ruokapöytää, esiin nousivat luonnoskirjat, toisaalla niin uudet, että hyvä kun uskaltaa hengittää, toisaalla kohtuuttoman vanha, täynnä kaikkea noloa ja ihan tyhmää. Luonnoskirjojen ympärille levähti luonnostaan tavanmukainen sekasotku tusseja, liimaa, kylmenneitä kahvikuppeja ja liituja, joo, liituja!

Animal Collectiven musiikin tahdissa palasin tänään ala-asteelle, Elinan kiiltävääkin kiiltävämmiksi hinkattujen vahaliitutöiden perässä, säntäämällä! Muistatteko, kuinka siistiä oli, kun väritettiin ensin paperi kokonaan niillä nihkeäntuntuisilla muoviliiduilla, ja sitten väritettiin mustalla koko paperin yli, ja sitten raaputettiin saksilla ilotulitus? SIIS TODELLA SIISTIÄ, nimittäin!

Mustaa vahaliitupurua löytyy naamasta, kynsien alta, kahvikupista, tietokoneen näppäimistöltä, lapsellista oloa päästä ja vatsan seudulta. Huomenna Pauliinan kaa Eläinmuseoon piirtämään heti aamusta ja illalla kosmisen ihanien kämppisten kaa baariin kuuntelemaan suomiräppiä - voiko kummempaa keksiä? Voi, ja pitääkin!

Terveisiä tärpätiltä!

Seuraa teknistä informaatiota supertekniseltä autotallikirjeenvaihtajaltamme: pyöreä kuparilaatta leikataan suorateräisellä paperileikkurilla niin, että neliöstä leikataan kulmat pois, sitten leikataan taas kaikki kulmat pois ja taas ja taas, ja lopuksi syntyneen tosimonikulmion kimppuun hyökätään viilan kanssa. Viilan kanssa rikotaan omia käsiä, kunnes hermot menee, missä vaiheessa on hyvä päättää, että on se ihan tarpeeksi pyöreä.

Kuparin taustan suojaamisessa toimii muuten kohtuullisen hyvin sellainen oikein tönkköläski peittomusta spray ("Only CoversAll covers all!"), jonka ainoana miinuspiirteenä mainittakoon, että sen kuivuminen ei-huokoisella pinnalla kuten kuparilla vie noin neljä kärsivällisyyttä.

Muissa uutisissa: suorien viivojen lakkaaminen oksalakalla on vaikeaa. Radio Helsingin taajuus on edelleen kohdillaan autotallin radiossa. Kantagraafikko ei ole jaksanut siivota työhuonetta siellä pyörremyrskynomaisesti materiaaleja misailtuaan, vaikka syytä olisi, ettei tarttis polkea jalkaa kun mitään ei löydy. Ja äidin jääkaapissa oli ruokaa! Huraa! Siis oli.

On myös todella noloa tässä vaiheessa elämäänsä kämmätä kovapohjustus näin täydellisesti. Siis mitä, osaanko mä edes istua enää?

Tiedättekö muuten, miltä näyttää, jos niitä laatikon pohjalta löytyneitä raaputuskirjaimia raaputtelee kupariin, ihan normaalisti ennen hartsia ja happoa (on muuten todella noloa tässä vaiheessa elämäänsä unohtaa laatta sinne happoon ihan omiksi ajoikseen)? No älkää nyt viitsikö valehdella, ettekä tiedä. Kolmiulotteiselta näyttävän, skarpinhalkeilleen tekstin yhdistämistä vedoksiin estää enää taidegrafiikan perustavanlaatuinen peilikuvaisuus. Jos uusien vedoksieni nimiksi muotoutuu jotain sellaista kuin HÄVYTTÖMÄT, HIMOITTAVA, TÄYTTYMYS, AUTTOIVAT, VATTU tai UMAMI, tiedätte, mitkä käytännön realitee... siis taiteellinen ilmaisuvoima siinä puhuu!

Kyllä! Kyllä! Kyllä!

Voi veljet, voi siskot! Pitäkää kiinni piirtimistänne, taas mennään!

Postikeskuksen taidegraafisin lajittelurobotti, se allekirjoittanut, teki tänään töitä aivot säästövirralla, kun se tapahtui, noin vain: "Seinäjoki...(tonne) Kuopio...(tonne) TamperPUUPIIRROS! Se on... tietty, ja harjaustekniikka paitsi et ja just niin! Ja sillon siihen syntyy se kovin kontrasti mutta kuva-ala rajautuu... Yhden laatan tekniikka, ja sit jotain kitinväristä..."

Pokka ei riittänyt siihen, että olisin pudottanut paketit käsistä ja sännännyt ulos, eikä kunto puolestaan siihen, että olisin suoraan samoilta kannoilta juossut Tapiolaan asti vaneria öljyämään. Tyydyin hyppimaan paikallani ja lähettämään tekstiviestejä tahoille, jotka ymmärsivät helpotukseni määrän. Ei auttanut yhtään, olisi tarvittu uskallusta ja lihaksia, suuria ja dramaattisia eleitä.

Seuraavaan kahvitaukoon mennessä minulla oli Suunnitelma, Aikataulu, muistikirja täynnä katkonaisia merkintöjä ja ylikierroksia aivoissa. Kuka latasi inspiraation jonkinlaiseen sarjatuliaseeseen, otti minut jyvälle, löi kymmenen uutta kuvaa tajuntaan?

Olen niin helpottunut, että melkein itkettää, niin innoissani, että tuntuu kuin jännittäisi jotain, ja kaiken huipuksi olen sinetöinyt kohtaloni ylittämällä normaalin kofeiininkulutukseni reippaasti! Aion lähiviikkoina vetäytyä intensiiviseen, onnelliseen taidekuplaan, jossa muulla maailmalla ei ole juuri väliä. Tilitän toki tunnollisesti joka piirron, joka hartsin, joka viiltohaavan, joka vedostuskaljan. Jos minua haluaa tavata, on parempi tulla suosiolla työhuoneelle, mutta siellä joutuu sitten kuuntelemaan suhteetonta intoilua akvatintan tekemisestä spraymaalein! KYLLÄ VAIN!

--

Kirjoittaja pohtii, onko mahdollista spraymaalata vasemmalla kädellä samalla kun kaivertaa vaneria oikealla, ja raportoi tuloksista pikimmiten.

Synninpäästöä vailla

Rakkaat lukijat (Antti, Olli), minä haluan ripittäytyä. Minä olen huono ihminen. Olen myös huono taidegraafikko, ainakin tänä syksynä. Ja nuo kaksi asiaa liittyvät olennaisesti toisiinsa. Poikkitaiteellisuus haukkaa osan syystä, mutta vain osan, sillä en minä niillä maalitusseillakaan joka päivä ole leikkinyt.

Istuin keskellä yötä autotallin sohvalla, radio Helsinki pauhasi, avasin jääkaapin viimeisen oluen. Haistelin. Tuoksui märältä makulatuurilta, tärpätiltä, payne's grayltä, inspiraatiorommilta. Tuli ikävä, ikävä flowta, sitä, kun käsiä ei kannattanut edes yrittää saada puhtaiksi, kun seuraava vedostussessio takoi jo aivoissa, ikävä toissakesää, kun ymmärsin, kuinka hyvin nykyiset kämppäkaverini minua ymmärtävät.

Minua pelottaa. Osaan aika harvoja asioita, ja kun en osaa niitäkään joita luulin osaavani, se tuntuu siltä, kuin jalat pettäisivät. Jotain siitä, kuinka tärkeitä kuvat minulle ovat kertoo se, kuinka paljon omanarvontuntoni on sidoksissa siihen, miten hyvin saan kuparilaatalle siirrettyä sen, mitä ajattelen. Kun olen hyvä graafikko, olen hyvä ihminen.

Nulle dies sine linea. Minä tarvitsen päivittäisen kuvani, jotain, mistä intoilla edes hetken. En tiedä, mikä minut on pysäyttänyt, enkä sitä, kuinka pääsen takaisin. Olen vedostanut 140 joulukorttia, rutiinilla. Innostuin suhteettoman laimeasti siitä, miten hyvältä spraymaali näytti pehmeäpohjavedoksessa, koska siis hei! Spraymaalia! Pehmeäpohjavedoksessa!

Minua pelottaa, ja minulla on ikävä kaikkia, sillä kaikki ovat Turussa, San Sebastianissa, Barcelonassa, Oulussa, Chilessä, poissa, jossain. Ja minun pitäisi varmaan mennä Espooseen, lakata viettämästä sunnuntaina täällä pyryn saartamassa hyvin uudessa ja hyvin vahingossa hankitussa sivutyöpaikassani, jossa soitetaan hyvää musiikkia kuten sunnuntaisin kuuluu tehdä, ja kahvia on koko ajan keitettynä.

Jos tuo Pavel vaikka näin sunnuntain kunniaksi myisi minulle yhden nelostuopin, ja lähtisin sitten merkitsemään vielä vähän vedoksia ja hiomaan laattojen kulmia. Kukakohan hioisi minusta nämä kulmat? Se kalja ehkä?

Väliaikatiedotus

Tämä ei liity blogin aiheeseen juurikaan, mutta haluaisin ilmoittaa molemmille säännöllisistä lukijoistamme, etten saanut viime yönä ollenkaan unta, mutta sain sen sijaan tietää, että opintotukihakemukseni on hylätty. Aion reagoida tietoon menemällä kahvilaan piirtelemään useiksi tunneiksi, ruokaostoksille Herkkuun ja mahdollisesti halliin (pecorinoa, tuoreita yrttejä, kylmäsavulohta, Lensin pastaa...) ja syömällä sushia. Harkitsen käyväni myös jossain museokaupassa, noin niinkuin piruuttani. Viime yönä tilasin nettikaupasta taidetarvikkeita luottokortilla opintotukilautakunnalle kieltä näyttäen. Ai, ja vielä vähemmän liittyen: tänään on sen näköinen tukka, kuin olisin amerikkalaisen senaattorin vaimo, joka on salaa rastafari.

Hauskaa päivänjatkoa.

Parveke on pop. En ole koskaan oikein savuttomana omakotiasujana niitä tajunnut, mutta nyt urbanisoiduttuani ymmärrän, kuinka välttämätön parveke on yöllisten spraymaali-inspisten kannalta.

Ilman sivuprojektia ei ole mitään

Koti on, ja kauniit huoneet. Siitä myöhemmin. Älkää peljätkö, emme ole uuvahtaneet onnellisen keski-ikäiseen villasukkatassutteluun teekuppi käpälässä, emme unohtaneet taidetta emmekä sen kavereita hauskaa, spontaania ja projektia!

Olemme mm. seonneet täysin siinä Vaasankadun kivassa kaupassa, josta saa spraykannuja ja maalitusseja ja jossa myyjäpoika nauraa hyväntahtoisesti sille, joka "on noin innoissaan jostain väristä". Iltaisin on keskusteltu intohimoisesti tämän vihreän ja tuon purppuran yhdistelmästä, skissailtu seinän kokoisia suunnitelmia, ja jostain syystä levitetty huomattavia määriä sokeria keittiön lattialle, vahingossa, usein.

Olemme myös, edelliseen liittymättä, kiivenneet kymmenen aikaan sunnuntaiaamuna erään baarin ikkunasta sisään, tosin luvan kanssa ja ulkopaikkakuntalaisen tanssijavahvistuksen kera. Sittemmin vietimme monia tunteja tuon baarin vessoissa, sillä koimme, että meillä oli annettavanamme enemmän, kuin niillä, jotka olivat kirjoitelleet seiniin Jeesuksesta.

Tämä poikkitaiteellisuus on, myönnettäköön, kovin epägraafikkomaista. Mikäköhän piru meihin on iskenyt? Listaan lisättäköön se, että ensimmäinen perheillallinen uudessa kodissa päättyi ex tempore pastissiviiksihaastatteludokumentin kuvaussessioihin! Yhtään ei hihitelty!

Pastissiviiksihaastatteludokumentti, luit oikein.

Sivurooleissa uuden kodin arkea värittävät tarra-askertelut, uintiretkeily, stencil-kuvioitu keittiöjakkara, banaaniaforismit, valistunut kierrätyspolitiikka, loputtomat leivonnaisvarannot, yölliset hiustenleikkuut ja hämmentävä määrä papuja, pähkinöitä ja siemeniä.

No, myönnetään: villasukat, teekupit ja keski-ikäinen tassuttelu ovat oikeasti tosi jees. Lauantaina aiomme pitkästä aikaa työhuoneelle, paluu graafikonelämään alkaa kolme... kaksi... yksi...

Helsinki, autotalli loves you!

Autotalli on täynnä keltaisia postilaatikoita ja purkamisen ja pakkaamisen välitilassa äpyileviä astialaatikoita. Vakituiset autotallimönkiäiset viettävät aikaansa Helsingin puolella omassa uudessa yhteisessä kodissaan, jossa kasataan askarteluarkkua, yliviivataan hesarista hauskuuksia, tasoitellaan seiniä, kohotetaan taikinaa, käydään töissä kummallisiin kellonaikoihin ja kouluissa vähän normaalimpiin, viihdytetään vieraita sähläämällä hysteerisesti ja syödään maapähkinävoita. Kaikilla Munkkaan perustetun taiteellisen kolhoosin jäsenillä on tänä syksynä opiskelupaikka, mikä on kivaa, vaikkei kyseessä olekaan SE opiskelupaikka.

Tämä hiljaiselo on hyvä merkki. Vaikka kädet ovat kyllä luonnottoman puhtaat, vähän ahdistaa. Ei yhtä paljon kuin hymyilyttää.

Materiaalimoralistin mietteitä

Tämän pitäisi kai olla lisäys sanakirjaamme, mutta ajatukseni rönsyilee, yöunet eivät ystävysty kanssani, lause karkasi kotoa, muotoseikatkin ovat tänään rasitteita. Haluan puhua graafikon etiikasta.

Työpaikalla tehdään remonttia. Lattioihin käytellään sitä hyvää, paksua vaneria. Priimapaloja on joka puolella, ja ne huutavat paitsi nimeäni myös puupiirrosta! Ilahduin. Sitten kauhistuin. Miksi juuri tänään, kun on päällä isän vanhat verkkarit ja naamassa eiliset silmät? Oliko pakko jättää teekkarikylä vasta puoli kahdelta yöllä? Miten mä nyt meen nätisti niille raksapojille hymyilemään, että saisinksmäehkjosvaik? Selväähän oli, että tuo hukkamateriaali oli minun, minun (!) ja vaikeusaste ja tarve keimailuun syntyi siitä, että olisi hirveän kätevää, jos joku raavas henkilö saman tien kunnon laitteilla pienisi palat käyttökokoon! Jooko, viitsisitsä hei millään? Kiltti?

Minulla oli monta tuntia aikaa miettiä tekemisiäni, sillä varttia yli seitsemän aamulla ei kande soitella kavereille ja pummia autokyytiä ja roudausapua, uskokaa kun kokemuksella puhun. Eettinen dilemmani oli tämä: onko oikein laittaa huomenna mekko päälle töihin, vaikka työnkuva on melko mekkovastainen ja ainut syy valinnalle olisi leikkiä enemmän tyttöä kuin onkaan, materiaalisen hyödyn toivossa vieläpä? Entä onko toiminta vähemmän arveluttavaa, jos se hehkeä sirkkelipoika hymyili ensin?

Kiemurreltuani aikani myönsin: ei ole. Ei sovi, että kenellekään suotaisiin mitään tai keneltäkään mitään kiistettäisiin sukupuolen perusteella! En mä voi! Joku roti, selkäranka ja maailmankuva sentään! Mutta se vaneri!

Kerronko loppuratkaisun?

Autotallissa oman puupiirrosninjamme kotiinpaluuta odottaa enemmän kuin tarpeeksi materiaalia, jonka lupaan öljytä huolellisesti heti mökkeilemästä palattuani. Sain vanerikuulumisiini sotkettua työkavereiden lisäksi kolme eri esimiestä - ja yhdessä vuorossa toimii sentään vain kaksi esimiestä kerrallaan! Lopulta päätin, että ainut vaihtoehto on mennä reippaasti pyytämään leikkausapua juuri niin rujosti kuin vain ikinä. Ei siinä mitään ongelmaa ollut, tietenkään. Kiltisti se sirkkelipoika leikkasi mun palat, mutta eri tavalla kuin olin pyytänyt, söpö höhlä.

En raaskinut mainita asiasta, kun tyyppi oli ollut hurjan mukava, ja huolissaan siitä, etten varmasti saa tikkuja käsiini. Meillä on puutavaraa, ja mun selkärankani tuntuis olevan suunnilleen siinä missä pitäiski. Tosin vatsalihaksia vaivaa se Servinkujalla erään pöydän alapintaan rustattu avautuminen - varsinainen Sikstuksen kappelini, noin työolojen puolesta. Vähän hämmensi tämä päivä kyllä, niinkuin aina, kun ajattelen liiaksi yksinkertaisia asioita auki.

Sanakirjoista puheen ollen, katsoisin, että hyvään graafikonetiikkaan yleisesti ottaen kuuluisi esimerkiksi rehellisen vedosmerkintäkulttuurin ylläpitäminen ja happovapaiden materiaalien suosiminen myyntivedoksissa, jotta ostajalle ei sattuisi pitkällä aikavälillä ikäviä yllätyksiä kuvan tekijän pikaisen hyödyn tähden.

Elina, tule kotiin ja inspiroi minut, olen hankkinut inspiksen toteutukseen välineet.


Kirjoittaja myöntää aina auliisti oman tekopyhyytensä. Tämän merkinnän kirjoituksen aikana laitoin vahingossa päälle CAPS LOCKin, enkä sit saanut sitä pois (ei, tässä koneessa ei ole näppäintä, jossa lukisi CAPS LOCK, kiitos. Oma kone sanoi ei, käytän tätä täält baarista.) ja jouduin pyytämään viereisen pöydän puolituttua poikaa apuun. Ja joo, autoiluapu vanerien kuljetukseen piti kans pyytää pojalta. Mutta mä yritän!

Post scriptum: miksi kirjoitan kaikki merkintäni vähintään kuuden tuopin tilassa? Tai sit seuraavana aamuna?

Ateljeen elämää osa 4: jännittäviä vieraita

29.6.2009

Muutos suunnitelmiin! Jatkankin ateljee-emäntänä 16.7. asti, eli kunnes Roser palaa New Yorkista. Vaihdoin lennot ja nyt olo on kevyt. Vielä tosi monta ateljeepäivää! Hommat ovat alkaneet sujua, kun aikaa tuntuu olevan lähes loputtomasti enkä siten kehitä itselleni suorituspaineita. Kunhan joka päivä vähän jotain puuhastelen, vaikka sitten vedoksia vanhoista laatoista.

Tänään työstän Cássian laattaa, kerään exlibriksistä mojovann 40 kappaleen pinon, ideoin isoa puupiirrosta Torbenin ja Alexisin kotiin ja nukun ateljeen vuodesohvalla siestan, kun jostain syystä alkaa väsyttää niin armottomasti. Ateljeella kanssani on tänään ranskalainen ja eräs viime syksyn kurssiltani tuttu barcelonalainen nainen, jonka kanssa aina vaihdamme kuulumisia. Illalla lähetän Roserille viestin, jossa kerron ateljeen kuulumisia. Roser vastaa: vasta nyt nukuttuasi ateljeella siestan olet todella saavuttanut pätevyyden ateljeeapulaisena.

30.6.2009

Yksin ateljeella. Taas herään siihen, että se sama tyyppi, joka viimeksi soitti yhdelsältä, soittaa mulle. Sovin raakkuvalla äänellä, että tapaamme tänään ateljeella. Herättäjä ei kuitenkaan taaskaan saavu paikalle! Tosi reilu tyyppi. Seuraavaksi soittaa mielestäni samanniminen mies, mutta hänen äänensä on erilainen. Hän kertoo haluavansa tulla "antamaan laatallensa hapossa kylvyn" huomenna. Selvä. Illalla katson sähköpostini ja huomaan, että hän on lähettänyt minulle valokuvansa, jotta päästäisin hänet sisään. Tuijotan hetken sähköpostia ymmyrkäisenä ja sitten alkaa hymyilyttää. Ehkä ihan hyvä, että hän lähetti kuvansa - en tiedä, olisinko muuten avannut ovea.

Päivä on hyvä. Syövytän Cássian työhön akvatintan ja vedostan sen chine-colléella pimpattuna. Kivalta näyttää! Vedostan vielä yhden vedoksen viime syksyn mezzotintatyöstä, sillä sarja ei ole vielä ihan valmis. Mezzotintan vedostaminen on niin hidasta. Huojentavaa, että vedos onnistuu. Pelkäsin jo, että olisin ehkä unohtanut syksyn opit. Lähden ateljeelta käden kyynerpäitä myöten mustina.


1.7.2009

Ensimmäinen päiväni kodittomana! Luovutin tänään kämpän avaimet ja roudasin loput kamani ateljeelle. Tästä tulee päivätukikohtani. Harkitsen myös yöpymistä ateljeella, mutta totean, että se ei ole hyvä idea.

Kello viideltä eilen soittanut parrakas herra saapuu ateljeelle kokoontaitettavalla minipyörällä, päällään itse tänä aamuna painamansa psykedeelinen ja kimalteleva paita. Hän esittäytyy Fransesc Punsolaksi, joka on työkseen graafinen suunnittelija (myöhemmin käyn hänen nettisivuillaan ja huomaan hänen suunnitelleen useita täällä näkemiäni juttuja). Opetan hänelle viivasyövytystekniikan ja annamme yhdessä happokylvyn hänen laatallensa, joka on mielestäni ihan sairaan hieno. Yleensä hän kuulemma tekee vain linoa, sillä sen jälki on niin "rustiikki". Odottaessamme laatan syöpymistä juttelemme taidetempauksista ja esittelemme toisillemme vedoksiamme. Minä huokailen ihastuksesta hänen rustiikeille linotöillensä ja hän huutaa "Caramba!" pitäessään erityisen paljon jostakin vedoksestani.

Fransesc kertoo aloittaneensa graffititaiteilijana Barcelonan kaduilla ja olleensa 1980-luvulla Barcelonan ensimmäinen graffitimaalari, joka käytti stensil-tekniikkaa. Exlibrisvalloituksemme on hänen mielestään ihan mahtava juttu. Yhtäkkiä alamme yhdessä ideoida siementempausta, missä ihmisille jätettäisiin kasvien siemeniä kirjekuorissa ympäri kaupunkia ja sitten pyydettäisiin lähettämään valmiista kasvista valokuva ja kaikki valokuvat kerättäisiin nettisivulle.


Opetustuokion päätteeksi Fransesc kiitollisena lahjoittaa minulle ensimmäisen metalligrafiikan vedoksensa, jonka nimi on "The Alien God of Food". Se on ihan kreisin hieno! Jihuu!

Ateljeella käy myös se sinistä silmämeikkiä käyttävä taiteilija, ranskalainen ja yksi eksynyt amerikkalainen graafikko.

2.7.2009

Tänään tapaan ensimmäistä kertaa australialaisen tytön, joka haluaa alkaa käydä ateljeella joka päivä. Tyttö on tosi mukava ja näytämme heti töitämme toisillemme. Hän tekee ihania naivistisia lintuaiheisia serigrafiatöitä. Annan hänelle ateljeen avaimen. Nukun taas siestan vuodesohvallla. Sitten teen neljä hyvää vedosta Cássian laatasta. Näen hiiren, joka kipittää tosi nopeasti piiloon. Ranskalainen on taas täällä. Lähden ateljeelta hieman ennen yhdeksää, käyn ostamassa lettuainekset ja menen valmistamaan lettuillallista tämäniltaiseen huostakotiini.

7.7.2009

Olen ateljeella koko päivän vain australialaisen tytön kanssa. Aloitan Torbenin ja Alexisin puupiirrosta, mutta ote lipsuu ja puu ei tottele. Taitavat terät olla hieman huonossa jamassa. Nukun pitkän siestan. Väsyttää.


8.7.2009

Ennen ateljeelle tuloa käyn taidetarvikeostoksilla Joan Pierassa (C/Cardenal Casañas 13, metro Liceu). Nyt minut valtaa himo vedostaa uusille japaninpapereilleni lisää simpukoita alkukevään laatasta!

Olen yksin ateljeella, kun amerikkalainen pariskunta kolkuttaa ovea. He ovat löytäneet ateljeen tiedot internetistä ja haluavat tutustua paikkaa. Mies esittäytyy taidegrafiikan professoriksi yhdysvaltalaisesta yliopistosta. Pidän heille perinteisen turistikierroksen ja annan tietoa Barcelonan taidetarvikeliikkeistä. Hekin antavat minulle tosi hyvän vinkin: Belgiassa sijaitsee kuulemma sellainen taidegrafiikan keskus, mistä alan harrastajat ja ammattilaiset voivat hakea työtilaa (ja majoitusta) esimerkiksi viikoksi. Pariskunta kertoo, että heille viikon oleskelu majoituksineen maksoi 75 euroa/hlö majoituksineen. He kertovat vielä, että keskuksessa on todella hyvät mahdollisuudet toteuttaa erilaisia tekniikoita, kuten litografiaa! Belgialaiset ovat kuulemma hyviä litografiassa. VINK VINK. Nyt sitten joukolla lähettämään hakemuksia Frans Masereel Centrumiin.

9.7.2009

Kello kaksi juoksen ateljeelle Placa Cataluyalta kaatosateessa. Pysähdyn matkan varrella kuitenkin läheisessä leipomossa ostamassa suklaacroissantin. Saavun ateljeelle valuvan märkänä ja vastapäisen vaatekaupan omistaja vitsailee minulle Miss Wet T-shirt -kilpailusta. Vaihdan vaatteet (kuinka käytännöllistä, että osa tavaroistani on täällä!), keitän teetä ja menen vuodesohvalle syömään croissanttia. Nukahdan yli tunniksi ja herään vasta, kun australialainen kolkuttaa ovea. Hänkin valuu vettä. Lainaan hänelle varastostani kuivan paidan ja yhdessä keitämme lisää teetä.

Vedostan lisää simpukkatöitä ja juttelen kivan australialaisen kanssa. Hän kutsuu minut viikonlopuksi vaeltamaan. Houkutteleva tarjous. Nyt pitäisi saada käsiin makuupussi, makuualusta, kengät ja rinkka.

Ateljeen elämää osa 3: taideterapiaa ja koirakaveri

22.6.2009

Klo 13-15: Terapiavedostamista yksin ateljeella. Tänään en tullut ateljeelle siksi, että pitää, vaan siksi, että tarvitsin jotain tekemistä välttääkseni pimahtamisen. Romanttinen komedia on muuttunut hc-draamaksi. Vedostan 12 exlibristä. Olo on sen jälkeen hieman kevyempi.

23.6.2009

Tänään terapiavedostan neljästä kahdeksaan yhdessä ranskalaisen Marien kanssa. Hääräämme laattojemme kanssa pöydän molemmin puolin ja avaudumme miesasioista. Kukaan muu ei tänään tule ateljeelle. 12 exlibristä lisää.

Tänään on paikallinen juhannus San Juan. Ihmiset alkavat villiintyä kadulla - paukkuja poksahtelee vähän väliä (on poksahdellut tosin jo aika monta päivää, mutta nyt poskahteluväli on tiheämpi). Pitäisi itsekin vielä valmistautua illan rantabileisiin, mutta laiskottaa eikä huvita. Hassua, kun en yhtään tiedä, mitä tältä juhlalta voi odottaa.

24.6.2009

Tänään omistan Barcelonan! Tai ainaskin vanhankaupungin! Kävelenateljeelle liian isoissa ja asiaankuuluvan rumissa surffishortseissa - kaikki hyvin siis taas. Tukka on takussa ja olen juuri syönyt aamiaisen. Kello on neljä. Kadut ovat autioita ja harvat liikkeellä olevat ihmiset löntystelevät raukeasti. Koko kaupunki on krapulassa eilisen juhlinnan jäljiltä. Tulen ateljeelle ja nostan kirskuvat metalliverhon. En kestä, on vaan liian siistiä tulla krapulassa omalla avaimella ateljeelle ja olla eka paikalla! Hengaan ateljeen edessä Locon kanssa ja syön falafelia. Otetaan kuvia meistä ja se on Locosta kauhean kivaa.

Kello 17. Tuleeko tänne edes ketään tänään? Innostun puupiirtämään vanhan simpukkalaatan toiselle puolelle vaatekaupan sisääntuloa. Mikä siinä on, että kohopainotekniikkaan tulee himo aina ihan puun takaa? BÄM, pakko-tehdä-kohopainoa. Tiedättekö? Hahmottelen piirrosta laatalle, kun joku vanhahko keltahampainen mies pysähtyy katsomaan ja kyselemään. Hän on kuulemma työksensä tehnyt puuhuonekaluja ja niiden pintakaiverruksia. Hän innostuu ja käyttää paljon käsittämättömiä sanoja. Hymyilen iloisesti, vaikka en oikeesti ymmärrä.

Kukaan ei tule ateljeelle koko päivänä. Kello kahdeksalta peppu on sietämättömän kipeä kiviportaalla istumisesta ja laatta on valmis, mutta ei siitä tainnut tulla kovin erityinen. Päivä oli kuitenkin ihan parhautta.


25.6.2009

Taas hiljainen päivä. Aluksi porukkaa kävi solkenaan, ja nyt yhtäkkiä olen koko ajan yksin. Mokasinko? Saavun ateljeelle kello neljä ja vedostan nyt jo hieman väsyneenä vielä 8 exlibristä ja päätän sitten, että ehkä nyt olisi jo hyvä. Tämä olikin aika iso projekti.

Marie tuo ateljeelle cd-levyni, jotka hän oli lainannut kotiin kopioitavaksi. Hauskaa viedä suomalaista kulttuuria! Sitten tulee käymään vielä toinen rouva siitä ihanasta rouvaparista, noutamaan tavaroitansa. Hän on laittanut tukkaansa platinablondit raidat ja ilmoittaa jäävänsä kesälomalle.

Kello 18. Istun ateljeen eteen ja yritän ideoida kaverilleni Cássialle lahjavedosta. Haluaisin niin antaa hänelle jonkun henkilökohtaisen vedoksen, mutta jotenkin aivot jumittavat. Aika käy vähiin. Teen kuitenkin yhden piirroksen, mihin olen ihan tyytyväinen.

Vedostan eilisestä puupiirroslaatasta koevedoksen. Harjavedostan ekaksi koko laatan, sitten vielä tavallisesti puutikulla vedostan osan laatasta. Vedostustapa toimii kivasti, mutta en ole tyytyväinen kuvaa. Koira on liian iso ja huono.

26.6.2009

Herään kello YHDEKSÄLTÄ siihen, kun joku lontoolainen nainen soittaa minulle ja haluaa sopia tapaamisesta ateljeella tänään. Mitä hittoa nämä ihmiset oikein ajattelevat soittaessaan täysin epäinhimilliseen aikaan? Haloo, graafikotkin nukkuu, varsinki aamuisin. Tapaan hänet kuudelta ateljeella, luovutan hänelle avaimen ja annan ohjeita ateljeetyöskentelyyn. Sitten lähden toimittamaan marjapiirakkaa eräälle brasilialaiselle kaverilleni, joka tilasi sen minulta viikkoa aikaisemmin maksua vastaan...

Tulen takaisin ateljeelle ja teen eilisestä piirroksesta viivasyövytyksen 10-20-40 min. Syövytysten välillä lakaisen ateljeen ja löydän todella paljon pölypalloja ja yhden asian, joka muistuttaa etäisesti juurespihviä.

Kello 22.15 poistun ateljeelta lähteäkseni syömään sushia Cássian kanssa, mutta en saakaan metalliverhoa kiinni avaimella. Avain ei vaan käänny. Paiskon ovea ja käännän ja väännän, kunnes en enää jaksa ja pyydän apua miesjoukolta, joka lähestyy ateljeeta Harlem Jazz Clubin suunnalta. Miehet tarttuvat tehtävään tarmokkaasti ja esittäytyvät illan esiintyväksi funk-bändiksi. He saavat oven kiinni ja haluavat ehdottomasti, että tulen illan keikalle. Saan oman nimeni (avecilla) listalle. Heh! Hymy korvissa lähden vetämään sushiöverit ja sitten svengataan.