"Tuhannesensimmäinen kantaaottava"

Voi perkele, voi hartsi, minkä teit, voi ystävä, mikä petturi olet! En ollenkaan arvosta uusintasyövytyksiä, en yhtään nyt jaksaisi aloittaa alusta koko laattaa. Enkä vieläkään ole päässyt rautakauppaan, enkä siis voinut vaipua transsiin tuijotellessani väriaineen levittäytymistä oksalakkaan.

Lisää kahvia! Kakkosvaihde silmään, nopea kiihdytys identiteettikriisiin! Pää räjähtää! Ojentakaa varoitusteippiä, olen valmis epätoivoisiin ja raflaaviin ratkaisuihin! No en ole!

Kummallinen väärinkäsitys tila-aikajatkumossa

Siinä sitä istuu, huomaa laskeskelevansa tunteja huoltarin avautumiseen, ja muistaa, että tietää jo, miten aamun ensimmäiselle asiakkaalle hymyillään, kun se haluaa Sinolia ja Snickersiä, ei ole ensimmäinen kerta.

Ulkona on se aika, kun ei tunnu yhtään keväältä, ja yö hyytää oven ali. Radio Helsinki pauhaa jotain normaalien ihmisten aikaan esitettyä ohjelmaa uusiksi, ja kahvikuppi on aivan varmasti kylmempi kuin limsapullo, vaikkei sen pitäisi olla teoriassa mahdollista. Tulee kumma olo, kuin vinossa seisoisi, tai aivot pettäisivät alta: tämä on nähty, mä olen seissyt tässä joessa. Miten mä olen tässä, tää yö meni viime keväänä?

Mä en jaksaisi olla tässä taas, eikä tämä tule unettomuuksia myöten kieputtamalla yhtään sen valmiimmaksi asiaksi, enkä mä tule missään vaiheessa yhtään enempää ymmärtämään, mitä multa oikein halutaan. Tiedän sen, että se tinkimättömyys, mikä mussa on jäljellä ei anna lupaa laittaa vanhalla päällä ajateltuja töitä minnekään eteenpäin, kun koko maailma on mennyt uusiksi niiden piirtämisen jälkeen, enkä voi seistä sellaisen takana, jonka on tehnyt joku toinen. Viime vuoden työt, nekin, joista pidin, teki joku sellainen, jota en edes muista kauhean hyvin enää, enkä ole varma, onko väliksikään, vai pitäisikö sitä idolisoida nyt, missä mennään, mitä tapahtuu todella.

Oksalakka on loppu, mutta se ei ole syy siihen, miksi olen kehittänyt uusia tapoja tehdä akvatintaa. Tarvitsisin yhtä naamaa lainaan seuraavaa kuvaa varten, mutta pelkään vähän eksyä sille puolen - itäiselle - kantakaupunkia, sitä hakemaan, sillä sinne voi, no, eksyä, eikä minulla ole päiviä hukattavaksi. Kehittelen päässäni parasta skissailustrategiaa, nopeaa täsmäiskua,turhaa teoriaa, kun oikeasti pitäisi vain paikallistaa puhelin, ja soittaa, ja pyytää palvelus. Ei se ole niin vaikeaa, eivätkä kaikki sentään nuku tähän aikaan. Hei, onneksi en joudu ajattelemaan tätä nyt, sillä syövytys on valmis, täytyy käydä onkimassa tuo laatta!

Paperilla ja lasissa

Keskiviikkona kolmantena kolmatta Aino pakkasi aamupuuron jälkeen mukaansa skissipaperiruutuja, lehtiön, käsilaukullisen kyniä ja yhden kanssagraafikon. Miksei kukaan valmista soppakattilan vetoisia penaaleja? Onneksi Pau on sentään niin pikkuinen, että sen voisi oikeasti nostaa olkapäälle keikkumaan. "Ohoh", totesi Aino huomatessaan puhuvansa itsestään kolmannessa persoonassa, "onkohan tämä sivuoire liian nopeasta hypystä suoraan Facebookin syvään päähän?"

Suunta otettiin Eläinmuseoon, jonka karhut ovat kutkuttaneet oikeastaan siitä asti, kun kuiskasin viime vuoden puolella Pauliinan korvaan kesken Kom-teatterin Kaikkien isäni hotellien: "Pakko piirtää karhuja!"

Ja karhuja piirsin! Illemmalla kumonnen vielä karhun tai kaksi, suoraan tuopista, ilahduttavassa seurassa, livemusiikin soidessa...

Pau kävi jo viime viikolla viettämässä yhden kaoottisen päivän Eläinmuseossa hiihtolomaansa kiljuvien kakaroiden jaloissa, ja minäkin haluan takaisin! Piirustustauoilla voisi taas käydä museokahvilassa nojailemassa tiskiin ja puhumassa aivan liian syvällisiä tutun kahvilapojan kanssa.

Halutessanne voitte nyt lukijat testata itsenne ja autotallityttötuntemuksenne. Kumpi meistä piirsi nämä sivut (luonnoskirjat identtisiä - lällällää!)? Oikea rivi lopussa. Ei pitäisi olla kovin vaikeaa!

Oikea rivi: 1p, 2a, 3a, 4p, 5a, 6p, 7p

Yöllisiä raakilekehkeymiä, osa n

Vastavuoroista krokivenyttelyä! Mikä hurmaava kollaboraatiomahdollisuus, mikä täydellinen tapa hyödyntää se tilaisuus, että samassa osoitteessa asuu useampi piirtämistä hengittävä ihminen, joiden suonissa virtaa liikunnan tarve! Pitkä venytys on ajallisesti yhtä paljon kuin lyhyt piirros! NULLE DIES SINE LINEA!

Väriliidut, väsymys ja vanhat piirrokset

Ei puhuta nyt mitään kolmesta keskeneräisestä grafiikantyöstäni: en halua säikäyttää niitä siltä varalta, josko siellä kehkeytyisi Jotakin. Niistä saa halutessaan kysellä vaimealla äänellä, kuin ohimennen - jos kuittaan kyselyt epämääräisesti, on siihen tyytyminen.

Aloitetaan tämäniltainen tarina lyömällä pöytään tällainen kortti: autotallityttöjen yhteisen kodin ulko-oveen, rappuun naapureita ilahduttamaan ripustettiin tänä iltana tekijänkin arvion mukaan melko katutaiteilijamainen lyijärimuotokuva Johnny Deppistä.

Tähän päädyttiin siten, että lapsuudenkotiaan tyhjentämässä käynyt Elina koki tarpeelliseksi esitellä perusteellisesti kämppiksilleen koulun kuvaamataidon tuntien satoa, joka oli tietysti pakko ripustaa ympäri asuntoa hyvin viralliseksi retrospektiiviksi. Hyvin virallinen ripustus toteutetaan luonnollisesti sinitarralla ja sen loppuessa kesken maalarinteipillä, ehdottomasti ilman vatupassia.

Taiteilija itse meni jo nukkumaan, mutta Aino ja Pauliina jäivät tänäkin iltana kahdestaan istumaan omille puolilleen ruokapöytää, esiin nousivat luonnoskirjat, toisaalla niin uudet, että hyvä kun uskaltaa hengittää, toisaalla kohtuuttoman vanha, täynnä kaikkea noloa ja ihan tyhmää. Luonnoskirjojen ympärille levähti luonnostaan tavanmukainen sekasotku tusseja, liimaa, kylmenneitä kahvikuppeja ja liituja, joo, liituja!

Animal Collectiven musiikin tahdissa palasin tänään ala-asteelle, Elinan kiiltävääkin kiiltävämmiksi hinkattujen vahaliitutöiden perässä, säntäämällä! Muistatteko, kuinka siistiä oli, kun väritettiin ensin paperi kokonaan niillä nihkeäntuntuisilla muoviliiduilla, ja sitten väritettiin mustalla koko paperin yli, ja sitten raaputettiin saksilla ilotulitus? SIIS TODELLA SIISTIÄ, nimittäin!

Mustaa vahaliitupurua löytyy naamasta, kynsien alta, kahvikupista, tietokoneen näppäimistöltä, lapsellista oloa päästä ja vatsan seudulta. Huomenna Pauliinan kaa Eläinmuseoon piirtämään heti aamusta ja illalla kosmisen ihanien kämppisten kaa baariin kuuntelemaan suomiräppiä - voiko kummempaa keksiä? Voi, ja pitääkin!

Terveisiä tärpätiltä!

Seuraa teknistä informaatiota supertekniseltä autotallikirjeenvaihtajaltamme: pyöreä kuparilaatta leikataan suorateräisellä paperileikkurilla niin, että neliöstä leikataan kulmat pois, sitten leikataan taas kaikki kulmat pois ja taas ja taas, ja lopuksi syntyneen tosimonikulmion kimppuun hyökätään viilan kanssa. Viilan kanssa rikotaan omia käsiä, kunnes hermot menee, missä vaiheessa on hyvä päättää, että on se ihan tarpeeksi pyöreä.

Kuparin taustan suojaamisessa toimii muuten kohtuullisen hyvin sellainen oikein tönkköläski peittomusta spray ("Only CoversAll covers all!"), jonka ainoana miinuspiirteenä mainittakoon, että sen kuivuminen ei-huokoisella pinnalla kuten kuparilla vie noin neljä kärsivällisyyttä.

Muissa uutisissa: suorien viivojen lakkaaminen oksalakalla on vaikeaa. Radio Helsingin taajuus on edelleen kohdillaan autotallin radiossa. Kantagraafikko ei ole jaksanut siivota työhuonetta siellä pyörremyrskynomaisesti materiaaleja misailtuaan, vaikka syytä olisi, ettei tarttis polkea jalkaa kun mitään ei löydy. Ja äidin jääkaapissa oli ruokaa! Huraa! Siis oli.

On myös todella noloa tässä vaiheessa elämäänsä kämmätä kovapohjustus näin täydellisesti. Siis mitä, osaanko mä edes istua enää?

Tiedättekö muuten, miltä näyttää, jos niitä laatikon pohjalta löytyneitä raaputuskirjaimia raaputtelee kupariin, ihan normaalisti ennen hartsia ja happoa (on muuten todella noloa tässä vaiheessa elämäänsä unohtaa laatta sinne happoon ihan omiksi ajoikseen)? No älkää nyt viitsikö valehdella, ettekä tiedä. Kolmiulotteiselta näyttävän, skarpinhalkeilleen tekstin yhdistämistä vedoksiin estää enää taidegrafiikan perustavanlaatuinen peilikuvaisuus. Jos uusien vedoksieni nimiksi muotoutuu jotain sellaista kuin HÄVYTTÖMÄT, HIMOITTAVA, TÄYTTYMYS, AUTTOIVAT, VATTU tai UMAMI, tiedätte, mitkä käytännön realitee... siis taiteellinen ilmaisuvoima siinä puhuu!

Kyllä! Kyllä! Kyllä!

Voi veljet, voi siskot! Pitäkää kiinni piirtimistänne, taas mennään!

Postikeskuksen taidegraafisin lajittelurobotti, se allekirjoittanut, teki tänään töitä aivot säästövirralla, kun se tapahtui, noin vain: "Seinäjoki...(tonne) Kuopio...(tonne) TamperPUUPIIRROS! Se on... tietty, ja harjaustekniikka paitsi et ja just niin! Ja sillon siihen syntyy se kovin kontrasti mutta kuva-ala rajautuu... Yhden laatan tekniikka, ja sit jotain kitinväristä..."

Pokka ei riittänyt siihen, että olisin pudottanut paketit käsistä ja sännännyt ulos, eikä kunto puolestaan siihen, että olisin suoraan samoilta kannoilta juossut Tapiolaan asti vaneria öljyämään. Tyydyin hyppimaan paikallani ja lähettämään tekstiviestejä tahoille, jotka ymmärsivät helpotukseni määrän. Ei auttanut yhtään, olisi tarvittu uskallusta ja lihaksia, suuria ja dramaattisia eleitä.

Seuraavaan kahvitaukoon mennessä minulla oli Suunnitelma, Aikataulu, muistikirja täynnä katkonaisia merkintöjä ja ylikierroksia aivoissa. Kuka latasi inspiraation jonkinlaiseen sarjatuliaseeseen, otti minut jyvälle, löi kymmenen uutta kuvaa tajuntaan?

Olen niin helpottunut, että melkein itkettää, niin innoissani, että tuntuu kuin jännittäisi jotain, ja kaiken huipuksi olen sinetöinyt kohtaloni ylittämällä normaalin kofeiininkulutukseni reippaasti! Aion lähiviikkoina vetäytyä intensiiviseen, onnelliseen taidekuplaan, jossa muulla maailmalla ei ole juuri väliä. Tilitän toki tunnollisesti joka piirron, joka hartsin, joka viiltohaavan, joka vedostuskaljan. Jos minua haluaa tavata, on parempi tulla suosiolla työhuoneelle, mutta siellä joutuu sitten kuuntelemaan suhteetonta intoilua akvatintan tekemisestä spraymaalein! KYLLÄ VAIN!

--

Kirjoittaja pohtii, onko mahdollista spraymaalata vasemmalla kädellä samalla kun kaivertaa vaneria oikealla, ja raportoi tuloksista pikimmiten.

Synninpäästöä vailla

Rakkaat lukijat (Antti, Olli), minä haluan ripittäytyä. Minä olen huono ihminen. Olen myös huono taidegraafikko, ainakin tänä syksynä. Ja nuo kaksi asiaa liittyvät olennaisesti toisiinsa. Poikkitaiteellisuus haukkaa osan syystä, mutta vain osan, sillä en minä niillä maalitusseillakaan joka päivä ole leikkinyt.

Istuin keskellä yötä autotallin sohvalla, radio Helsinki pauhasi, avasin jääkaapin viimeisen oluen. Haistelin. Tuoksui märältä makulatuurilta, tärpätiltä, payne's grayltä, inspiraatiorommilta. Tuli ikävä, ikävä flowta, sitä, kun käsiä ei kannattanut edes yrittää saada puhtaiksi, kun seuraava vedostussessio takoi jo aivoissa, ikävä toissakesää, kun ymmärsin, kuinka hyvin nykyiset kämppäkaverini minua ymmärtävät.

Minua pelottaa. Osaan aika harvoja asioita, ja kun en osaa niitäkään joita luulin osaavani, se tuntuu siltä, kuin jalat pettäisivät. Jotain siitä, kuinka tärkeitä kuvat minulle ovat kertoo se, kuinka paljon omanarvontuntoni on sidoksissa siihen, miten hyvin saan kuparilaatalle siirrettyä sen, mitä ajattelen. Kun olen hyvä graafikko, olen hyvä ihminen.

Nulle dies sine linea. Minä tarvitsen päivittäisen kuvani, jotain, mistä intoilla edes hetken. En tiedä, mikä minut on pysäyttänyt, enkä sitä, kuinka pääsen takaisin. Olen vedostanut 140 joulukorttia, rutiinilla. Innostuin suhteettoman laimeasti siitä, miten hyvältä spraymaali näytti pehmeäpohjavedoksessa, koska siis hei! Spraymaalia! Pehmeäpohjavedoksessa!

Minua pelottaa, ja minulla on ikävä kaikkia, sillä kaikki ovat Turussa, San Sebastianissa, Barcelonassa, Oulussa, Chilessä, poissa, jossain. Ja minun pitäisi varmaan mennä Espooseen, lakata viettämästä sunnuntaina täällä pyryn saartamassa hyvin uudessa ja hyvin vahingossa hankitussa sivutyöpaikassani, jossa soitetaan hyvää musiikkia kuten sunnuntaisin kuuluu tehdä, ja kahvia on koko ajan keitettynä.

Jos tuo Pavel vaikka näin sunnuntain kunniaksi myisi minulle yhden nelostuopin, ja lähtisin sitten merkitsemään vielä vähän vedoksia ja hiomaan laattojen kulmia. Kukakohan hioisi minusta nämä kulmat? Se kalja ehkä?

Väliaikatiedotus

Tämä ei liity blogin aiheeseen juurikaan, mutta haluaisin ilmoittaa molemmille säännöllisistä lukijoistamme, etten saanut viime yönä ollenkaan unta, mutta sain sen sijaan tietää, että opintotukihakemukseni on hylätty. Aion reagoida tietoon menemällä kahvilaan piirtelemään useiksi tunneiksi, ruokaostoksille Herkkuun ja mahdollisesti halliin (pecorinoa, tuoreita yrttejä, kylmäsavulohta, Lensin pastaa...) ja syömällä sushia. Harkitsen käyväni myös jossain museokaupassa, noin niinkuin piruuttani. Viime yönä tilasin nettikaupasta taidetarvikkeita luottokortilla opintotukilautakunnalle kieltä näyttäen. Ai, ja vielä vähemmän liittyen: tänään on sen näköinen tukka, kuin olisin amerikkalaisen senaattorin vaimo, joka on salaa rastafari.

Hauskaa päivänjatkoa.

Parveke on pop. En ole koskaan oikein savuttomana omakotiasujana niitä tajunnut, mutta nyt urbanisoiduttuani ymmärrän, kuinka välttämätön parveke on yöllisten spraymaali-inspisten kannalta.

Ilman sivuprojektia ei ole mitään

Koti on, ja kauniit huoneet. Siitä myöhemmin. Älkää peljätkö, emme ole uuvahtaneet onnellisen keski-ikäiseen villasukkatassutteluun teekuppi käpälässä, emme unohtaneet taidetta emmekä sen kavereita hauskaa, spontaania ja projektia!

Olemme mm. seonneet täysin siinä Vaasankadun kivassa kaupassa, josta saa spraykannuja ja maalitusseja ja jossa myyjäpoika nauraa hyväntahtoisesti sille, joka "on noin innoissaan jostain väristä". Iltaisin on keskusteltu intohimoisesti tämän vihreän ja tuon purppuran yhdistelmästä, skissailtu seinän kokoisia suunnitelmia, ja jostain syystä levitetty huomattavia määriä sokeria keittiön lattialle, vahingossa, usein.

Olemme myös, edelliseen liittymättä, kiivenneet kymmenen aikaan sunnuntaiaamuna erään baarin ikkunasta sisään, tosin luvan kanssa ja ulkopaikkakuntalaisen tanssijavahvistuksen kera. Sittemmin vietimme monia tunteja tuon baarin vessoissa, sillä koimme, että meillä oli annettavanamme enemmän, kuin niillä, jotka olivat kirjoitelleet seiniin Jeesuksesta.

Tämä poikkitaiteellisuus on, myönnettäköön, kovin epägraafikkomaista. Mikäköhän piru meihin on iskenyt? Listaan lisättäköön se, että ensimmäinen perheillallinen uudessa kodissa päättyi ex tempore pastissiviiksihaastatteludokumentin kuvaussessioihin! Yhtään ei hihitelty!

Pastissiviiksihaastatteludokumentti, luit oikein.

Sivurooleissa uuden kodin arkea värittävät tarra-askertelut, uintiretkeily, stencil-kuvioitu keittiöjakkara, banaaniaforismit, valistunut kierrätyspolitiikka, loputtomat leivonnaisvarannot, yölliset hiustenleikkuut ja hämmentävä määrä papuja, pähkinöitä ja siemeniä.

No, myönnetään: villasukat, teekupit ja keski-ikäinen tassuttelu ovat oikeasti tosi jees. Lauantaina aiomme pitkästä aikaa työhuoneelle, paluu graafikonelämään alkaa kolme... kaksi... yksi...

Helsinki, autotalli loves you!

Autotalli on täynnä keltaisia postilaatikoita ja purkamisen ja pakkaamisen välitilassa äpyileviä astialaatikoita. Vakituiset autotallimönkiäiset viettävät aikaansa Helsingin puolella omassa uudessa yhteisessä kodissaan, jossa kasataan askarteluarkkua, yliviivataan hesarista hauskuuksia, tasoitellaan seiniä, kohotetaan taikinaa, käydään töissä kummallisiin kellonaikoihin ja kouluissa vähän normaalimpiin, viihdytetään vieraita sähläämällä hysteerisesti ja syödään maapähkinävoita. Kaikilla Munkkaan perustetun taiteellisen kolhoosin jäsenillä on tänä syksynä opiskelupaikka, mikä on kivaa, vaikkei kyseessä olekaan SE opiskelupaikka.

Tämä hiljaiselo on hyvä merkki. Vaikka kädet ovat kyllä luonnottoman puhtaat, vähän ahdistaa. Ei yhtä paljon kuin hymyilyttää.

Materiaalimoralistin mietteitä

Tämän pitäisi kai olla lisäys sanakirjaamme, mutta ajatukseni rönsyilee, yöunet eivät ystävysty kanssani, lause karkasi kotoa, muotoseikatkin ovat tänään rasitteita. Haluan puhua graafikon etiikasta.

Työpaikalla tehdään remonttia. Lattioihin käytellään sitä hyvää, paksua vaneria. Priimapaloja on joka puolella, ja ne huutavat paitsi nimeäni myös puupiirrosta! Ilahduin. Sitten kauhistuin. Miksi juuri tänään, kun on päällä isän vanhat verkkarit ja naamassa eiliset silmät? Oliko pakko jättää teekkarikylä vasta puoli kahdelta yöllä? Miten mä nyt meen nätisti niille raksapojille hymyilemään, että saisinksmäehkjosvaik? Selväähän oli, että tuo hukkamateriaali oli minun, minun (!) ja vaikeusaste ja tarve keimailuun syntyi siitä, että olisi hirveän kätevää, jos joku raavas henkilö saman tien kunnon laitteilla pienisi palat käyttökokoon! Jooko, viitsisitsä hei millään? Kiltti?

Minulla oli monta tuntia aikaa miettiä tekemisiäni, sillä varttia yli seitsemän aamulla ei kande soitella kavereille ja pummia autokyytiä ja roudausapua, uskokaa kun kokemuksella puhun. Eettinen dilemmani oli tämä: onko oikein laittaa huomenna mekko päälle töihin, vaikka työnkuva on melko mekkovastainen ja ainut syy valinnalle olisi leikkiä enemmän tyttöä kuin onkaan, materiaalisen hyödyn toivossa vieläpä? Entä onko toiminta vähemmän arveluttavaa, jos se hehkeä sirkkelipoika hymyili ensin?

Kiemurreltuani aikani myönsin: ei ole. Ei sovi, että kenellekään suotaisiin mitään tai keneltäkään mitään kiistettäisiin sukupuolen perusteella! En mä voi! Joku roti, selkäranka ja maailmankuva sentään! Mutta se vaneri!

Kerronko loppuratkaisun?

Autotallissa oman puupiirrosninjamme kotiinpaluuta odottaa enemmän kuin tarpeeksi materiaalia, jonka lupaan öljytä huolellisesti heti mökkeilemästä palattuani. Sain vanerikuulumisiini sotkettua työkavereiden lisäksi kolme eri esimiestä - ja yhdessä vuorossa toimii sentään vain kaksi esimiestä kerrallaan! Lopulta päätin, että ainut vaihtoehto on mennä reippaasti pyytämään leikkausapua juuri niin rujosti kuin vain ikinä. Ei siinä mitään ongelmaa ollut, tietenkään. Kiltisti se sirkkelipoika leikkasi mun palat, mutta eri tavalla kuin olin pyytänyt, söpö höhlä.

En raaskinut mainita asiasta, kun tyyppi oli ollut hurjan mukava, ja huolissaan siitä, etten varmasti saa tikkuja käsiini. Meillä on puutavaraa, ja mun selkärankani tuntuis olevan suunnilleen siinä missä pitäiski. Tosin vatsalihaksia vaivaa se Servinkujalla erään pöydän alapintaan rustattu avautuminen - varsinainen Sikstuksen kappelini, noin työolojen puolesta. Vähän hämmensi tämä päivä kyllä, niinkuin aina, kun ajattelen liiaksi yksinkertaisia asioita auki.

Sanakirjoista puheen ollen, katsoisin, että hyvään graafikonetiikkaan yleisesti ottaen kuuluisi esimerkiksi rehellisen vedosmerkintäkulttuurin ylläpitäminen ja happovapaiden materiaalien suosiminen myyntivedoksissa, jotta ostajalle ei sattuisi pitkällä aikavälillä ikäviä yllätyksiä kuvan tekijän pikaisen hyödyn tähden.

Elina, tule kotiin ja inspiroi minut, olen hankkinut inspiksen toteutukseen välineet.


Kirjoittaja myöntää aina auliisti oman tekopyhyytensä. Tämän merkinnän kirjoituksen aikana laitoin vahingossa päälle CAPS LOCKin, enkä sit saanut sitä pois (ei, tässä koneessa ei ole näppäintä, jossa lukisi CAPS LOCK, kiitos. Oma kone sanoi ei, käytän tätä täält baarista.) ja jouduin pyytämään viereisen pöydän puolituttua poikaa apuun. Ja joo, autoiluapu vanerien kuljetukseen piti kans pyytää pojalta. Mutta mä yritän!

Post scriptum: miksi kirjoitan kaikki merkintäni vähintään kuuden tuopin tilassa? Tai sit seuraavana aamuna?