Siinä sitä istuu, huomaa laskeskelevansa tunteja huoltarin avautumiseen, ja muistaa, että tietää jo, miten aamun ensimmäiselle asiakkaalle hymyillään, kun se haluaa Sinolia ja Snickersiä, ei ole ensimmäinen kerta.
Ulkona on se aika, kun ei tunnu yhtään keväältä, ja yö hyytää oven ali. Radio Helsinki pauhaa jotain normaalien ihmisten aikaan esitettyä ohjelmaa uusiksi, ja kahvikuppi on aivan varmasti kylmempi kuin limsapullo, vaikkei sen pitäisi olla teoriassa mahdollista. Tulee kumma olo, kuin vinossa seisoisi, tai aivot pettäisivät alta: tämä on nähty, mä olen seissyt tässä joessa. Miten mä olen tässä, tää yö meni viime keväänä?
Mä en jaksaisi olla tässä taas, eikä tämä tule unettomuuksia myöten kieputtamalla yhtään sen valmiimmaksi asiaksi, enkä mä tule missään vaiheessa yhtään enempää ymmärtämään, mitä multa oikein halutaan. Tiedän sen, että se tinkimättömyys, mikä mussa on jäljellä ei anna lupaa laittaa vanhalla päällä ajateltuja töitä minnekään eteenpäin, kun koko maailma on mennyt uusiksi niiden piirtämisen jälkeen, enkä voi seistä sellaisen takana, jonka on tehnyt joku toinen. Viime vuoden työt, nekin, joista pidin, teki joku sellainen, jota en edes muista kauhean hyvin enää, enkä ole varma, onko väliksikään, vai pitäisikö sitä idolisoida nyt, missä mennään, mitä tapahtuu todella.
Oksalakka on loppu, mutta se ei ole syy siihen, miksi olen kehittänyt uusia tapoja tehdä akvatintaa. Tarvitsisin yhtä naamaa lainaan seuraavaa kuvaa varten, mutta pelkään vähän eksyä sille puolen - itäiselle - kantakaupunkia, sitä hakemaan, sillä sinne voi, no, eksyä, eikä minulla ole päiviä hukattavaksi. Kehittelen päässäni parasta skissailustrategiaa, nopeaa täsmäiskua,turhaa teoriaa, kun oikeasti pitäisi vain paikallistaa puhelin, ja soittaa, ja pyytää palvelus. Ei se ole niin vaikeaa, eivätkä kaikki sentään nuku tähän aikaan. Hei, onneksi en joudu ajattelemaan tätä nyt, sillä syövytys on valmis, täytyy käydä onkimassa tuo laatta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti