Jatkoa viime numerosta: osa 2: "Litografia, sinä hurmaavan oikukas nainen!"

Haluaisin ehkä muuttaa asumaan Helsingin kivipainon työhuoneelle, jossa ihmistä kohdellaan taidegraafikkona, lämpötila nousee näillä säillä hellerajojen hurjemmalle puolelle, ja työvälineinä toimivat nestemäinen asvaltti ja ikkunalasta. Ihmiset ovat ihan järjissään, Eppu, kiitos kysymästä ja epäilemästä. Tänään tosin paljastui eräs parittomiin numeroihin kohdistuva neuroosi, josta hienotunteisesti vaietkaamme.

Viime merkinnässä jätimme kalkkikivilohmareeni kuivattelemaan rasvatussista kuvaani. Eilen tuo kivi käsiteltiin painokuntoon. Kuvan on kuivuttava ainakin pari tuntia, sillä vaikka pinta näyttäisi kuivalta, rasva ei ole ehkä vielä oikein kiinnittynyt siihen kiviainekseen. Satakunta vuotta painokäytössä palvelleen (tästä sanavalinnasta kunnia hra Berg'lle) kiven syövyttely tuntuu hiukan holtittomalta, mutta näin silti toimitaan.

Laatan pintaan levitetään kostealla sienellä arabikumia, joka on mainiota mönjää. Aivan ensteks pinta sivellään talkilla, jotta kumi ei kuroutuisi ja pakoilisi kiven pintaa. Levityssieni ei saa olla liian kostea, sillä tussi on rasvaisuudestaan huolimatta vesiliukoista, eikä juuri värkättyä kuvaa haluta sotkea. Arabikumi tukkii kiven pinnasta avoimen huokosen, takertuu siihen sieltä, missä pinnassa ei jo ole rasvaa eli kuvaa. Arabikumi on melko hapanta, ulkomuodoltaan rypsiöljyä hieman sakeampaa, etikkaiselta tuoksahtavaa kellertävää klähmää, joka käyttäytyy sormissa hiukan pikaliimamaisesti. Laatan pinnassa tapahtuu jo tässä vaiheessa jonkinlainen kemiallinen reaktio, jota en ymmärrä. Kyse ei siis ole vain mekaanisesta tarrautumisesta. Nyt on laatan valkoiset osat turvattu valkoisiksi, vaikka kyllä ne saa sieltä vielä monta kertaa kämmäiltyä. Litosyövytyksessä kuva ei tule kovalla syövytyksellä tummemmaksi vaan vaaleammaksi, mikä arvatenkin ja kuulemma sekoittaa niitä, jotka ovat käyttäneet syväpainotekniikoita hiukan, joskus. Vaaleimmille sävyille, erityisesti niille uhanalaisille, jotka luultavasti näkyvät vedoksessa, jos niiden katoamiseen on luottanut, mutta eivät, mikäli ne olisi halunnut näkyviin, riittää syövytysaineeksi pelkkä arabikumi. Jotta tummemmat sävyt eivät jäisi tasapaksuiksi pinnoiksi, vaan niihin saisi näkyviin laveerausjälkeä, on arabikumia autettava tunkeutumaan rasvapinnan joukossa oleviin pienimpiin vapaisiin kohtiin, valopisteisiin tummaksi aiotussa pinnassa. Tähän tarkoitukseen kumimassaa on terästettävä typpihapolla! Tätä drinkkiä en kokeile kotona! Happoa käytetään olemattomia määriä, käyttämäni vahvuudet vaihtelivat kolmesta kahteenkymmeneen tippaan kumiunssia (umikunssia) kohden. Terästettyä versiota sivellään niille kohdin kuvaa, joissa ne ovat tarpeen. Tummimpien sävyjen päälle maalattu laimea seos ei vaikuta mitenkään, mutta vahva seos syövyttäisi vaalean sävyn olemattomiin.

Ymmärrättekö? Minulla on nyt sellainen olo, kuin ymmärtäisin teoriassa, mitä teen ja miksi, kunnes saan ohjeen klähmätä kiven pintaan jotain täysin yllättävää ainetta (kumia/asvalttia/vettä/kynäväriä), jonka funktiota prosessissa en ollut ennakoinut mutta ymmärrän kyllä ohjeen saatuani.

Syövytystä ei jatketa kauaa, pari minuuttia riittää. Vahvimpien liuosten kohdalla aika on vielä lyhyempi, ja sitä arvioidaan laatan pinnasta nousevan vaahdon perusteella. Happo sammutetaan levittämällä se tasaisesti laatalle, jolloin se laimenee arabikumin kanssa, jääden edelleen miedompana vaikuttamaan. Syövyttelyn lopuksi sammutuspeitteenä toimii kerros arabikumia, joka pyyhitään ohueksi, tasaiseksi ja kuivaksi ensin sienilevityksellä, lopuksi harsokangasmytyllä rivakasti pyyhkimällä.

Nyt laattaan voi koskea! Kuvapinta ei enää vaurioidu vahingossa nojailusta, huh. Kumikerroksen alla syöpyminen jatkuu nyt hiukan edelleen, amerikkalaisten mielestä seuraavat puoli tuntia, ranskalaisten mielestä 24 tuntia. Me luotamme amerikkalaisiin, joten puolen tunnin odottelun jälkeen voi levittää toisen, vahvistavan kerroksen arabikumia.

Sitten kuvan saa pestä auki, hankkiutua eroon siitä rasvaisesta tussista ja liidusta, jotka ovat ollet vain välineitä kuvapohjan muodostamisessa. Tähän käytetään rättiä ja lamppuöljyä, josta litoilun ekat liuotinpöhnät. Aukipesty kuva pitää suojata: siihen hierotaan liraus asvalttia, joka on hyvin rasvaista ainetta, ja sitten jännä hetki: koetelaus. Tässä laatalle telataan kynäväri, joka tarttuu suunnilleen siihen, mihin painovärikin. Kynäväritelausta ei vedosteta, sen katselu kiven pinnassa riittää paljastamaan, miten syövytys on onnistunut.

Sitten syövytys toistetaan kokonaisuudessaan, virheitä korjaillaan, epämääräiset sormenjälkitahrat hiotaan hohkakiviliidulla pois. Toisessa syövytyksessä voi yrittää hiukan korjata virhearvioitaan. Kuvalla on taipumus tummua itsestään, joten jollei siihen tartu telauksessa väriä, voi tummuutta odotella ennen uutta telausyritystä. Jos jokin kohta näyttää turhan umpitummalta ja vaaleat yksityiskohdat (kuten pintaan raaputetut naarmut) uhkaavat hävitä, voi niitä syövyttää lisää hyvin voimakkaalla liuoksella.

Ensimmäinen kiveni totteli nöyräsi toiveitani, telautui sävykkääksi ja tuli painokuntoon jo eilen. Eilisen aikana syntyi myös kuva toiselle kivelle: tästä tulee kaksivärinen litografia. Eilen aloitettu syövyttely saatettiin loppuun tänään. Kynäväri toi yllärin. Olin kämmäillyt jotenkin yllättävästi ja taitavasti, eikä kaikkiin mustiin tarttunut musta. Tummumisen odottelu korjasi tilannetta, mutta samalla tummui kaikki muukin: laveeraukset pelkistyivät tukkoon. Opastavat henkilöt yrittivät avustaa parhaansa mukaan ja auttaa pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, mutta lopulta telausen kanssa oli vain elettävä, menetettyjä laveeraussävyjä ei saa takaisin. Kuvamateriaalia lupaan jälkikäteen, nyt olen työhuoneella odottelemassa kumituksen vaikuttelua.

Pettynyt syövyttäjä ottaa hohkaliidun kauniiseen käteen ja ryhtyy raaputtelemaan alueita vaaleammaksi! Jälki on aivan muuta kuin aiottua, mutta näyttää ainakin kivellä hauskalta. Huomenna tapahtuu jännää: pääsen vedostamaan. Värit ovat osin valmiiksi sekoitetut, paperit valmiiksi revittyinä ja kiveen raaputettavat kohdistusmerkit paikoillaan. Värisuunnitelmassa lukee mm. "sininen, lapsellinen", mikä mahdollistaa filosofisen keskustelunavauksen sävyjen ominaisluonteesta.

Kirjoittaja ei ota vastuuta tekniikkakuvaukseen epäilemättä sisältyvistä virheistä ja vääristä tulkinnoista, sillä kirjoittaja on noviisi, ja hei kamoon, ei näitä kukaan muista ensikuulemalta.