Tämän pitäisi kai olla lisäys sanakirjaamme, mutta ajatukseni rönsyilee, yöunet eivät ystävysty kanssani, lause karkasi kotoa, muotoseikatkin ovat tänään rasitteita. Haluan puhua graafikon etiikasta.
Työpaikalla tehdään remonttia. Lattioihin käytellään sitä hyvää, paksua vaneria. Priimapaloja on joka puolella, ja ne huutavat paitsi nimeäni myös puupiirrosta! Ilahduin. Sitten kauhistuin. Miksi juuri tänään, kun on päällä isän vanhat verkkarit ja naamassa eiliset silmät? Oliko pakko jättää teekkarikylä vasta puoli kahdelta yöllä? Miten mä nyt meen nätisti niille raksapojille hymyilemään, että saisinksmäehkjosvaik? Selväähän oli, että tuo hukkamateriaali oli minun, minun (!) ja vaikeusaste ja tarve keimailuun syntyi siitä, että olisi hirveän kätevää, jos joku raavas henkilö saman tien kunnon laitteilla pienisi palat käyttökokoon! Jooko, viitsisitsä hei millään? Kiltti?
Minulla oli monta tuntia aikaa miettiä tekemisiäni, sillä varttia yli seitsemän aamulla ei kande soitella kavereille ja pummia autokyytiä ja roudausapua, uskokaa kun kokemuksella puhun. Eettinen dilemmani oli tämä: onko oikein laittaa huomenna mekko päälle töihin, vaikka työnkuva on melko mekkovastainen ja ainut syy valinnalle olisi leikkiä enemmän tyttöä kuin onkaan, materiaalisen hyödyn toivossa vieläpä? Entä onko toiminta vähemmän arveluttavaa, jos se hehkeä sirkkelipoika hymyili ensin?
Kiemurreltuani aikani myönsin: ei ole. Ei sovi, että kenellekään suotaisiin mitään tai keneltäkään mitään kiistettäisiin sukupuolen perusteella! En mä voi! Joku roti, selkäranka ja maailmankuva sentään! Mutta se vaneri!
Kerronko loppuratkaisun?
Autotallissa oman puupiirrosninjamme kotiinpaluuta odottaa enemmän kuin tarpeeksi materiaalia, jonka lupaan öljytä huolellisesti heti mökkeilemästä palattuani. Sain vanerikuulumisiini sotkettua työkavereiden lisäksi kolme eri esimiestä - ja yhdessä vuorossa toimii sentään vain kaksi esimiestä kerrallaan! Lopulta päätin, että ainut vaihtoehto on mennä reippaasti pyytämään leikkausapua juuri niin rujosti kuin vain ikinä. Ei siinä mitään ongelmaa ollut, tietenkään. Kiltisti se sirkkelipoika leikkasi mun palat, mutta eri tavalla kuin olin pyytänyt, söpö höhlä.
En raaskinut mainita asiasta, kun tyyppi oli ollut hurjan mukava, ja huolissaan siitä, etten varmasti saa tikkuja käsiini. Meillä on puutavaraa, ja mun selkärankani tuntuis olevan suunnilleen siinä missä pitäiski. Tosin vatsalihaksia vaivaa se Servinkujalla erään pöydän alapintaan rustattu avautuminen - varsinainen Sikstuksen kappelini, noin työolojen puolesta. Vähän hämmensi tämä päivä kyllä, niinkuin aina, kun ajattelen liiaksi yksinkertaisia asioita auki.
Sanakirjoista puheen ollen, katsoisin, että hyvään graafikonetiikkaan yleisesti ottaen kuuluisi esimerkiksi rehellisen vedosmerkintäkulttuurin ylläpitäminen ja happovapaiden materiaalien suosiminen myyntivedoksissa, jotta ostajalle ei sattuisi pitkällä aikavälillä ikäviä yllätyksiä kuvan tekijän pikaisen hyödyn tähden.
Elina, tule kotiin ja inspiroi minut, olen hankkinut inspiksen toteutukseen välineet.
Kirjoittaja myöntää aina auliisti oman tekopyhyytensä. Tämän merkinnän kirjoituksen aikana laitoin vahingossa päälle CAPS LOCKin, enkä sit saanut sitä pois (ei, tässä koneessa ei ole näppäintä, jossa lukisi CAPS LOCK, kiitos. Oma kone sanoi ei, käytän tätä täält baarista.) ja jouduin pyytämään viereisen pöydän puolituttua poikaa apuun. Ja joo, autoiluapu vanerien kuljetukseen piti kans pyytää pojalta. Mutta mä yritän!
Post scriptum: miksi kirjoitan kaikki merkintäni vähintään kuuden tuopin tilassa? Tai sit seuraavana aamuna?
