Elonmerkkejä

Näyttelypökerryksen jälkeen tahmaisesti alkanutta autotalleilua heivattiin tänä iltana taas piirun verran likemmäs käytäntöä, kun neidit P ja E kävivät olemassa. Jo toisessa tiistaissa kuljetaan, perinne se on tämäkin viikonpäivä. Viime viikolla kukaan ei lopulta varsinaisesti tehnyt grafiikkaa (omenapiirakkaa painoimme toki naamoihimme), tänään Pauliina jo vedosti, ja Eevi availi inspiraatiokansiotaan lupaavasti. Itse istuin limsapullo sylissä sohvalla ja haukottelin, mutta toisaalta tein molempia näistä mielestäni erinomaisella auktoriteetilla, ja molemmat toivat ilmapiiriin olennaisia, tuttuja elementtejä, uskon.


Lisäksi tänään suihkittiin vesipullolla; suunniteltiin tulevia; maisteltiin sanoja, varsinkin uusia, tai ainakin yhtä, tänään keksittyä, joka on kylläkin ehkä salaisuus, koska toivon, että te muut luette sen vasta siitä kontekstista johon se on keksitty, että tiedän, onko sen vaikutus se, joka pitäisi ja luulen että on; mehusteltiin rumia esineitä, listattiin niistä pahimpia paperille ja ryvettiin huonon maun aiheuttamissa väristyksissä; katseltiin lamppuja ja aloitettiin entistä suurisuuntaisempi yhteinen lukuprojekti: siirryimme novelleista romaaniin. Tämä vannottaa yhteisiä istuskeluita jatkossakin, ja ensi kerralla talossa on ehkä hiivaa, jotta pullanhimoon saadaan apu. Meillä on nyt pikkuisen raotetussa luennassa Helene, jonka aloitus päättyi ensimmäiseltä sessioltaan sanoihin "Niin surulliset korvat."


Ohessa ennennäkemätöntä kuvamateriaalia elämäni yövedostusyöstä ja mysteeripaketista, jonka sisältö tässä paljastettakoon: siinä on viime sunnuntaina Nuuksion metsistä pieniin koreihin kerättyjä suppiksia kuivattuina tulevalle syysmyrskyretkelle evääksi. Otamme valmistautumisen hyvin vakavasti! Työkaveri kysyi, teenkö ikinä mitään normaalia. En mä tiedä, teenkö?

Bubbling under: Himo tehdä isoja töitä! Arviolta baarinseinänmentävänkokoisia!