Ateljeen elämää osa 4: jännittäviä vieraita

29.6.2009

Muutos suunnitelmiin! Jatkankin ateljee-emäntänä 16.7. asti, eli kunnes Roser palaa New Yorkista. Vaihdoin lennot ja nyt olo on kevyt. Vielä tosi monta ateljeepäivää! Hommat ovat alkaneet sujua, kun aikaa tuntuu olevan lähes loputtomasti enkä siten kehitä itselleni suorituspaineita. Kunhan joka päivä vähän jotain puuhastelen, vaikka sitten vedoksia vanhoista laatoista.

Tänään työstän Cássian laattaa, kerään exlibriksistä mojovann 40 kappaleen pinon, ideoin isoa puupiirrosta Torbenin ja Alexisin kotiin ja nukun ateljeen vuodesohvalla siestan, kun jostain syystä alkaa väsyttää niin armottomasti. Ateljeella kanssani on tänään ranskalainen ja eräs viime syksyn kurssiltani tuttu barcelonalainen nainen, jonka kanssa aina vaihdamme kuulumisia. Illalla lähetän Roserille viestin, jossa kerron ateljeen kuulumisia. Roser vastaa: vasta nyt nukuttuasi ateljeella siestan olet todella saavuttanut pätevyyden ateljeeapulaisena.

30.6.2009

Yksin ateljeella. Taas herään siihen, että se sama tyyppi, joka viimeksi soitti yhdelsältä, soittaa mulle. Sovin raakkuvalla äänellä, että tapaamme tänään ateljeella. Herättäjä ei kuitenkaan taaskaan saavu paikalle! Tosi reilu tyyppi. Seuraavaksi soittaa mielestäni samanniminen mies, mutta hänen äänensä on erilainen. Hän kertoo haluavansa tulla "antamaan laatallensa hapossa kylvyn" huomenna. Selvä. Illalla katson sähköpostini ja huomaan, että hän on lähettänyt minulle valokuvansa, jotta päästäisin hänet sisään. Tuijotan hetken sähköpostia ymmyrkäisenä ja sitten alkaa hymyilyttää. Ehkä ihan hyvä, että hän lähetti kuvansa - en tiedä, olisinko muuten avannut ovea.

Päivä on hyvä. Syövytän Cássian työhön akvatintan ja vedostan sen chine-colléella pimpattuna. Kivalta näyttää! Vedostan vielä yhden vedoksen viime syksyn mezzotintatyöstä, sillä sarja ei ole vielä ihan valmis. Mezzotintan vedostaminen on niin hidasta. Huojentavaa, että vedos onnistuu. Pelkäsin jo, että olisin ehkä unohtanut syksyn opit. Lähden ateljeelta käden kyynerpäitä myöten mustina.


1.7.2009

Ensimmäinen päiväni kodittomana! Luovutin tänään kämpän avaimet ja roudasin loput kamani ateljeelle. Tästä tulee päivätukikohtani. Harkitsen myös yöpymistä ateljeella, mutta totean, että se ei ole hyvä idea.

Kello viideltä eilen soittanut parrakas herra saapuu ateljeelle kokoontaitettavalla minipyörällä, päällään itse tänä aamuna painamansa psykedeelinen ja kimalteleva paita. Hän esittäytyy Fransesc Punsolaksi, joka on työkseen graafinen suunnittelija (myöhemmin käyn hänen nettisivuillaan ja huomaan hänen suunnitelleen useita täällä näkemiäni juttuja). Opetan hänelle viivasyövytystekniikan ja annamme yhdessä happokylvyn hänen laatallensa, joka on mielestäni ihan sairaan hieno. Yleensä hän kuulemma tekee vain linoa, sillä sen jälki on niin "rustiikki". Odottaessamme laatan syöpymistä juttelemme taidetempauksista ja esittelemme toisillemme vedoksiamme. Minä huokailen ihastuksesta hänen rustiikeille linotöillensä ja hän huutaa "Caramba!" pitäessään erityisen paljon jostakin vedoksestani.

Fransesc kertoo aloittaneensa graffititaiteilijana Barcelonan kaduilla ja olleensa 1980-luvulla Barcelonan ensimmäinen graffitimaalari, joka käytti stensil-tekniikkaa. Exlibrisvalloituksemme on hänen mielestään ihan mahtava juttu. Yhtäkkiä alamme yhdessä ideoida siementempausta, missä ihmisille jätettäisiin kasvien siemeniä kirjekuorissa ympäri kaupunkia ja sitten pyydettäisiin lähettämään valmiista kasvista valokuva ja kaikki valokuvat kerättäisiin nettisivulle.


Opetustuokion päätteeksi Fransesc kiitollisena lahjoittaa minulle ensimmäisen metalligrafiikan vedoksensa, jonka nimi on "The Alien God of Food". Se on ihan kreisin hieno! Jihuu!

Ateljeella käy myös se sinistä silmämeikkiä käyttävä taiteilija, ranskalainen ja yksi eksynyt amerikkalainen graafikko.

2.7.2009

Tänään tapaan ensimmäistä kertaa australialaisen tytön, joka haluaa alkaa käydä ateljeella joka päivä. Tyttö on tosi mukava ja näytämme heti töitämme toisillemme. Hän tekee ihania naivistisia lintuaiheisia serigrafiatöitä. Annan hänelle ateljeen avaimen. Nukun taas siestan vuodesohvallla. Sitten teen neljä hyvää vedosta Cássian laatasta. Näen hiiren, joka kipittää tosi nopeasti piiloon. Ranskalainen on taas täällä. Lähden ateljeelta hieman ennen yhdeksää, käyn ostamassa lettuainekset ja menen valmistamaan lettuillallista tämäniltaiseen huostakotiini.

7.7.2009

Olen ateljeella koko päivän vain australialaisen tytön kanssa. Aloitan Torbenin ja Alexisin puupiirrosta, mutta ote lipsuu ja puu ei tottele. Taitavat terät olla hieman huonossa jamassa. Nukun pitkän siestan. Väsyttää.


8.7.2009

Ennen ateljeelle tuloa käyn taidetarvikeostoksilla Joan Pierassa (C/Cardenal Casañas 13, metro Liceu). Nyt minut valtaa himo vedostaa uusille japaninpapereilleni lisää simpukoita alkukevään laatasta!

Olen yksin ateljeella, kun amerikkalainen pariskunta kolkuttaa ovea. He ovat löytäneet ateljeen tiedot internetistä ja haluavat tutustua paikkaa. Mies esittäytyy taidegrafiikan professoriksi yhdysvaltalaisesta yliopistosta. Pidän heille perinteisen turistikierroksen ja annan tietoa Barcelonan taidetarvikeliikkeistä. Hekin antavat minulle tosi hyvän vinkin: Belgiassa sijaitsee kuulemma sellainen taidegrafiikan keskus, mistä alan harrastajat ja ammattilaiset voivat hakea työtilaa (ja majoitusta) esimerkiksi viikoksi. Pariskunta kertoo, että heille viikon oleskelu majoituksineen maksoi 75 euroa/hlö majoituksineen. He kertovat vielä, että keskuksessa on todella hyvät mahdollisuudet toteuttaa erilaisia tekniikoita, kuten litografiaa! Belgialaiset ovat kuulemma hyviä litografiassa. VINK VINK. Nyt sitten joukolla lähettämään hakemuksia Frans Masereel Centrumiin.

9.7.2009

Kello kaksi juoksen ateljeelle Placa Cataluyalta kaatosateessa. Pysähdyn matkan varrella kuitenkin läheisessä leipomossa ostamassa suklaacroissantin. Saavun ateljeelle valuvan märkänä ja vastapäisen vaatekaupan omistaja vitsailee minulle Miss Wet T-shirt -kilpailusta. Vaihdan vaatteet (kuinka käytännöllistä, että osa tavaroistani on täällä!), keitän teetä ja menen vuodesohvalle syömään croissanttia. Nukahdan yli tunniksi ja herään vasta, kun australialainen kolkuttaa ovea. Hänkin valuu vettä. Lainaan hänelle varastostani kuivan paidan ja yhdessä keitämme lisää teetä.

Vedostan lisää simpukkatöitä ja juttelen kivan australialaisen kanssa. Hän kutsuu minut viikonlopuksi vaeltamaan. Houkutteleva tarjous. Nyt pitäisi saada käsiin makuupussi, makuualusta, kengät ja rinkka.

Jatkoa viime numerosta: osa 2: "Litografia, sinä hurmaavan oikukas nainen!"

Haluaisin ehkä muuttaa asumaan Helsingin kivipainon työhuoneelle, jossa ihmistä kohdellaan taidegraafikkona, lämpötila nousee näillä säillä hellerajojen hurjemmalle puolelle, ja työvälineinä toimivat nestemäinen asvaltti ja ikkunalasta. Ihmiset ovat ihan järjissään, Eppu, kiitos kysymästä ja epäilemästä. Tänään tosin paljastui eräs parittomiin numeroihin kohdistuva neuroosi, josta hienotunteisesti vaietkaamme.

Viime merkinnässä jätimme kalkkikivilohmareeni kuivattelemaan rasvatussista kuvaani. Eilen tuo kivi käsiteltiin painokuntoon. Kuvan on kuivuttava ainakin pari tuntia, sillä vaikka pinta näyttäisi kuivalta, rasva ei ole ehkä vielä oikein kiinnittynyt siihen kiviainekseen. Satakunta vuotta painokäytössä palvelleen (tästä sanavalinnasta kunnia hra Berg'lle) kiven syövyttely tuntuu hiukan holtittomalta, mutta näin silti toimitaan.

Laatan pintaan levitetään kostealla sienellä arabikumia, joka on mainiota mönjää. Aivan ensteks pinta sivellään talkilla, jotta kumi ei kuroutuisi ja pakoilisi kiven pintaa. Levityssieni ei saa olla liian kostea, sillä tussi on rasvaisuudestaan huolimatta vesiliukoista, eikä juuri värkättyä kuvaa haluta sotkea. Arabikumi tukkii kiven pinnasta avoimen huokosen, takertuu siihen sieltä, missä pinnassa ei jo ole rasvaa eli kuvaa. Arabikumi on melko hapanta, ulkomuodoltaan rypsiöljyä hieman sakeampaa, etikkaiselta tuoksahtavaa kellertävää klähmää, joka käyttäytyy sormissa hiukan pikaliimamaisesti. Laatan pinnassa tapahtuu jo tässä vaiheessa jonkinlainen kemiallinen reaktio, jota en ymmärrä. Kyse ei siis ole vain mekaanisesta tarrautumisesta. Nyt on laatan valkoiset osat turvattu valkoisiksi, vaikka kyllä ne saa sieltä vielä monta kertaa kämmäiltyä. Litosyövytyksessä kuva ei tule kovalla syövytyksellä tummemmaksi vaan vaaleammaksi, mikä arvatenkin ja kuulemma sekoittaa niitä, jotka ovat käyttäneet syväpainotekniikoita hiukan, joskus. Vaaleimmille sävyille, erityisesti niille uhanalaisille, jotka luultavasti näkyvät vedoksessa, jos niiden katoamiseen on luottanut, mutta eivät, mikäli ne olisi halunnut näkyviin, riittää syövytysaineeksi pelkkä arabikumi. Jotta tummemmat sävyt eivät jäisi tasapaksuiksi pinnoiksi, vaan niihin saisi näkyviin laveerausjälkeä, on arabikumia autettava tunkeutumaan rasvapinnan joukossa oleviin pienimpiin vapaisiin kohtiin, valopisteisiin tummaksi aiotussa pinnassa. Tähän tarkoitukseen kumimassaa on terästettävä typpihapolla! Tätä drinkkiä en kokeile kotona! Happoa käytetään olemattomia määriä, käyttämäni vahvuudet vaihtelivat kolmesta kahteenkymmeneen tippaan kumiunssia (umikunssia) kohden. Terästettyä versiota sivellään niille kohdin kuvaa, joissa ne ovat tarpeen. Tummimpien sävyjen päälle maalattu laimea seos ei vaikuta mitenkään, mutta vahva seos syövyttäisi vaalean sävyn olemattomiin.

Ymmärrättekö? Minulla on nyt sellainen olo, kuin ymmärtäisin teoriassa, mitä teen ja miksi, kunnes saan ohjeen klähmätä kiven pintaan jotain täysin yllättävää ainetta (kumia/asvalttia/vettä/kynäväriä), jonka funktiota prosessissa en ollut ennakoinut mutta ymmärrän kyllä ohjeen saatuani.

Syövytystä ei jatketa kauaa, pari minuuttia riittää. Vahvimpien liuosten kohdalla aika on vielä lyhyempi, ja sitä arvioidaan laatan pinnasta nousevan vaahdon perusteella. Happo sammutetaan levittämällä se tasaisesti laatalle, jolloin se laimenee arabikumin kanssa, jääden edelleen miedompana vaikuttamaan. Syövyttelyn lopuksi sammutuspeitteenä toimii kerros arabikumia, joka pyyhitään ohueksi, tasaiseksi ja kuivaksi ensin sienilevityksellä, lopuksi harsokangasmytyllä rivakasti pyyhkimällä.

Nyt laattaan voi koskea! Kuvapinta ei enää vaurioidu vahingossa nojailusta, huh. Kumikerroksen alla syöpyminen jatkuu nyt hiukan edelleen, amerikkalaisten mielestä seuraavat puoli tuntia, ranskalaisten mielestä 24 tuntia. Me luotamme amerikkalaisiin, joten puolen tunnin odottelun jälkeen voi levittää toisen, vahvistavan kerroksen arabikumia.

Sitten kuvan saa pestä auki, hankkiutua eroon siitä rasvaisesta tussista ja liidusta, jotka ovat ollet vain välineitä kuvapohjan muodostamisessa. Tähän käytetään rättiä ja lamppuöljyä, josta litoilun ekat liuotinpöhnät. Aukipesty kuva pitää suojata: siihen hierotaan liraus asvalttia, joka on hyvin rasvaista ainetta, ja sitten jännä hetki: koetelaus. Tässä laatalle telataan kynäväri, joka tarttuu suunnilleen siihen, mihin painovärikin. Kynäväritelausta ei vedosteta, sen katselu kiven pinnassa riittää paljastamaan, miten syövytys on onnistunut.

Sitten syövytys toistetaan kokonaisuudessaan, virheitä korjaillaan, epämääräiset sormenjälkitahrat hiotaan hohkakiviliidulla pois. Toisessa syövytyksessä voi yrittää hiukan korjata virhearvioitaan. Kuvalla on taipumus tummua itsestään, joten jollei siihen tartu telauksessa väriä, voi tummuutta odotella ennen uutta telausyritystä. Jos jokin kohta näyttää turhan umpitummalta ja vaaleat yksityiskohdat (kuten pintaan raaputetut naarmut) uhkaavat hävitä, voi niitä syövyttää lisää hyvin voimakkaalla liuoksella.

Ensimmäinen kiveni totteli nöyräsi toiveitani, telautui sävykkääksi ja tuli painokuntoon jo eilen. Eilisen aikana syntyi myös kuva toiselle kivelle: tästä tulee kaksivärinen litografia. Eilen aloitettu syövyttely saatettiin loppuun tänään. Kynäväri toi yllärin. Olin kämmäillyt jotenkin yllättävästi ja taitavasti, eikä kaikkiin mustiin tarttunut musta. Tummumisen odottelu korjasi tilannetta, mutta samalla tummui kaikki muukin: laveeraukset pelkistyivät tukkoon. Opastavat henkilöt yrittivät avustaa parhaansa mukaan ja auttaa pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, mutta lopulta telausen kanssa oli vain elettävä, menetettyjä laveeraussävyjä ei saa takaisin. Kuvamateriaalia lupaan jälkikäteen, nyt olen työhuoneella odottelemassa kumituksen vaikuttelua.

Pettynyt syövyttäjä ottaa hohkaliidun kauniiseen käteen ja ryhtyy raaputtelemaan alueita vaaleammaksi! Jälki on aivan muuta kuin aiottua, mutta näyttää ainakin kivellä hauskalta. Huomenna tapahtuu jännää: pääsen vedostamaan. Värit ovat osin valmiiksi sekoitetut, paperit valmiiksi revittyinä ja kiveen raaputettavat kohdistusmerkit paikoillaan. Värisuunnitelmassa lukee mm. "sininen, lapsellinen", mikä mahdollistaa filosofisen keskustelunavauksen sävyjen ominaisluonteesta.

Kirjoittaja ei ota vastuuta tekniikkakuvaukseen epäilemättä sisältyvistä virheistä ja vääristä tulkinnoista, sillä kirjoittaja on noviisi, ja hei kamoon, ei näitä kukaan muista ensikuulemalta.

Aino laakapainon ihmeellisessä maailmassa, osa 1:"Mitä se on?"

Kuluva viikko on uusien, riemastuttavien graafisten elämysten aikaa! Päähenkilömme viettää päivänsä lauantaihin asti Vallilassa, Helsingin kivipainon työhuoneella, jossa kivat litosedät Matti ja Kalle opettavat tämän hämmästyttävän tekniikan alkeita.

Okei: kyseessä on laakapainotekniikka. Siinä missä esimerkiksi puupiirros on kohopainoa (väri telataan koholle jätettyihin laatanosiin) ja etsaus syväpainoa (laatalle levitetty väri pyyhitään pois sen pinnalta, mutta jää syvempiin uriin, joista se nousee paperiin syväpainoprässin puristuksessa), kivilitossa laattana käytettävä kivi on paksu, raskas ja pinnaltaan täysin sileä prässiin mennessään. Litoprässi on muuten olemassa erikseen, tätä ei voi tehdä sillä omalla, tutulla syväpainoprässillä. Tumman ja vaalean värin erot syntyvät sillä perusteella, että rasva ja vesi hylkivät toisiaan. Näin minulle kerrottiin jo vuosia sitten, ja reaktioni oli muistaakseni jotakuinkin "Hä?". Ymmärsin tekniikan periaatteen vasta vieraillessani keväämmällä Eevin ja Papun open, Sarin johdolla kyseisellä työhuoneella. Saman käynnin aikana takaraivossani avasi suunsa pieni ja kiukkuinen tahdontahdontahdon-ääni, jonka patistuksen johdosta soitin sittemmin toiselle pajan pitäjistä kurssin toivossa. Joskus saa, mitä tahtoo.

Nämä kivilaatat eivät onneksi ole useimpien taidegrafiikan laattamateriaalien tapaan kertakäyttöisiä, vaan kuva hiotaan aina sarjan vedostamisen jälkeen kiven pinnasta. Hionta onkin ensimmäinen, ihanan fyysinen työvaihe. Märkä kivi hiotaan carborundum-hiekalla, eri karkeuksilla karkeasta hienompaan. Tällä työpajalla käytetään kolmea eri karkeusastetta. Hiontoja on tehtävä laskujeni mukaan ainakin 9 ja puoli, vaikkakin sinnikäs naarmu yllytti minut ensimmäisenä kurssipäivänä kahteentoista ja puoleen. Hiomavälineenä käytetään toista, pienempää kiveä tai todella jännää käsikäyttöistä laikkaa, jonka pyörittely oli aluksi melko haastavaa, vaikka siinä onkin vastapaino ja kaikkea. Kivi tulisi saada aivan tasaiseksi, ja tilannetta on tietenkin tarkisteltava metalliviivaimen avulla. Tiettyjen kuvioiden toistaminen, ja hiomasuuntien säännöllinen kierto auttavat siinä, ettei yhtä kohtaa hio liian matalaksi, ja lisäksi kuvioissa ja säännöissä on jotain vähän shamanistista, kuten useissa taidegraafikoiden höyrypäisissä tavoissa. Viimeinen puolikas hionta tehdään hienoimmalla hiekalla, ja se jätetään keskeneräiseksi, eli hionta lopetetaan ennen, kuin carborundum ja irtoava kalkkikivi muodostavat laatan pintaan harmaan mudan. Tämä ei ilmeisesti ole silkkaa taikauskoa, vaan vaihe on niinsanottu karheutus, jonka tarkoitus on jättää hienonhieno luonnonrasteri kiven pintaan. Kiveä huuhdellaan joka välissä lämpimällä vedellä, ja valmis kivi on hipelöitävän ihana, sileääkin sileämpi mutta samalla ihan matta. Kuivuttuaan valmista kiveä ei paree kuitenkaan käpälöidä, sillä ihmiskäsissä on aina rasvaa, ja kosketus jättää jälkensä lopulliseen vedokseen.

Kuva nimittäin tehdään tasaiseksi hiotun, huolella huuhdotun ja kuivuneen kiven pintaan rasvalla. Voisin siis ottaa työhuoneelle voipaketin ja piirtää sillä, tai saippuapalalla, tai millä vain. Sormenjäljet jäisivät näkyviin. Perinteisempinä välineinä toimivat rasvainen litoliitu ja -tussi. Pintaan voi siis nysvätä herkkiksiä liitupiirroksia, joiden jälki on hyvinkin lähellä lyijykynäluonnosta - paitsi että kivi on piirtoalustana ylivoimaisesti ihanampi kuin mikään paperi, ikinä. Toisaalta kivelle voi laveerata, roiskia mustaa tussia isolla siveltimellä. Maalattua voi raaputtaa, jos haluaa valkoista taas jostain hiukan esiin, tai voi ryhtyä taas leikkimään sabluunalla ja spraymaalilla. Oikeastaan, kuten kaikessa grafiikassa, tässäkin voi perusperiaatteen ymmärrettyään keksiä ihan mitä tahansa tapoja kuvan muodostamiseen. Ihmettelevät vielä, miksi rakastan grafiikkaa! (Siis ette te, eivätkä ne siellä pajalla, vaan ne muut, ne normaalit ihmiset. Ne, jotka eivät sano, kuten Papu tänään: "Mietin sua ja litografiaa eilen illalla, ja luulen että teille tulee oikein antoisa suhde.")

Huomenna pääsen syövyttämään kuivumaan jääneen kiven - jännää! Viikon aikana ehtii kuulemma tehdä ainakin kaksivärisen, ehkä jopa kolmivärisen, jos on nopea.

Kuva, jota ryhdyin tänään malttamattomuuksissani säätämään on tietty ihan kakka. En millään malttanut vain hioa kiviä tänään ja suunnitella kuvaa huolella kotona kiven koon perusteella. Ryhdyin lääräämään tussilla ja käteni oli koko ajan kiven pinnalla kun unohdin. Ja koko kuva on ihan höhlä, myönnetään. Oli lapsellinen olo, maalaan inkkareit! Ei harmita kyllä edes! Tästä viikosta ei jää takataskuun vuoden parasta vedossarjaa, vaan aivan uusi ase arsenaaliini, niin, että joku tuleva päähän pulpahtava kuva on aivan selvä litografia, jonka sitten joskus pääsen toivottavasti toteuttamaan.

Tästä taitaa tulla kesän paras viikko. Huomenna lisää toivottavasti vähemmän monisanaisia taidekuulumisia.