Vielä

Kiivettiin katolle, syystä mutta turhaan. Luettiin vielä vähän lisää. Luettiin Vielä yks, Vielä se seuraava ja Vielä uudestaan. Viimeiseksi mainittu lukumetodi kohdistui Autotallikollektiiville osoitettuun postikorttiin, joka oli täydellinen ja joka löysi paikkansa sen kirjan merkkinä, johon muita edellä mainittuja lukutapoja sovellettiin. Kutsun täten paikan päälle tuota korttia lukemaan Iiriksen, jota en ole aikoihin nähnyt. Aina kun en kuule neiti Iistä mitään, pelkään, että se tekee elämästään liian kiireistä. Tai ehkä tyttö on karannut merille ja on pian jo Espanjassa? Viimeisen viikon aikana olen haaveillut karkaamisesta.

Tyttöjen lähdettyä olen yleensä täynnä iltahybristä, uusien töiden nimiä nousee tahdilla, jossa kynä ei tahdo pysyä. On pakko lähteä rantaan seisomaan koiravanhuksen kanssa, odottaa, että tuuli tempoo turhan hälyn mukaansa ja vie sen Siperiaan. Matkalla takaisin on aina selvää, mikä kuva syntyy seuraavaksi, mihin on pakko tarttua heti. Ideat järjestäytyvät akuuttiuden mukaan itsestään, ja sitten tekee mieli keittää kahvia, vetää jalkaan villasukat ja kuunnella autotallin ovien takana seisoskelevaa hiljaista katua.

Piirsin juuri ex libriksen, enkä aio nukkua ennen kuin siitä on vedos, en pysty, on jojo vatsan paikalla, en voi istua, on pakko seistä tietokoneen vieressä ja vaihtaa painoa jalalta toiselle, apua. Keksin nimittäin erään pokkarin, johon se täytyy päästä liimaamaan...

Nulle dies sine linea, rakkaat. Vielä ehtii.